Käsite "sotalapsi" syntyi, kun tuhotusta Keski-Euroopasta ja Baltian maista ensimmäisen maailmansodan jälkeen mm. Ruotsiin ja Tanskaan siirretyt lapset myöhemmin muistelivat siirtoaikaansa. Tällöin he käyttivät itsestään nimitystä kriegskind. Tanska otti vastaan tuolloin noin 50 000 ja Ruotsi noin 22 000 lasta. Myös Suomi otti silloin vastaan sotalapsia, sillä maahamme saapui vuosina 1919 – 1925 noin 2000 saksalaista lasta. 1930-luvulla raivonneen Espanjan sisällissodan aikana kuljetettiin myös lapsia turvaan sodalta naapurimaihin, mm. Etelä-Ranskaan. Toisen maailmansodan aikana Englanti lähetti lapsiaan pois sodan jaloista muihin brittiläisen kansainyhteisön maihin sekä Yhdysvaltoihin. Siirrot kuitenkin loppuivat, kun saksalaiset torpedoivat yhden lapsia kuljettaneen aluksen. Kreikasta siirrettiin sisällissodan aikana vuosina 1945 – 1949 arviolta 14 000 lasta eri Itä-Euroopan maihin. Vietnamista siirrettiin vuonna 1975 pari tuhatta lasta Yhdysvaltoihin.

Arviolta noin 80 000 suomalaista lasta siirrettiin talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta turvaan muihin pohjoismaihin, etupäässä Ruotsiin. Kyseessä on maailmanennätys omalla alallaan. Siirrot alkoivat joulukuussa 1939 pian talvisodan puhkeamisen jälkeen, joskin tosin yksityisiä muuttoja Ruotsiin oli jo ennen sitä. Viimeiset lastenkuljetukset Suomesta Ruotsiin tapahtuivat vuonna 1946. Nämä suomalaiset sotalapset ovat nousseet laajempaan tietoisuuteen 1980-luvulta alkaen. Sotalapset itse ovat olleet tässä erittäin aktiivisia. Eri pohjoismaihin on perustettu sotalasten keskusyhdistykset sekä niiden ohella lukuisia paikallisyhdistyksiä. Kemissä paljastettiin vuonna 1997 sotalapsimuistomerkki, samoin Tukholmassa syksyllä 1999. Sotalapset ovat myöskin kokoontuneet Suomessa ja Ruotsissa järjestettyihin yhteispohjoismaisiin tilaisuuksiin, viimeksi Lahteen elokuussa 1999. Heistä on tehty myös televisio- ja radio-ohjelmia sekä Suomessa että Ruotsissa, ja erilaisia sotalapsista kertovia näyttelyitä on pidetty eri puolilla maata. Sotalapsista on kirjoitettu tieteellisiä tutkimuksia sekä kaunokirjallisuutta, ennen kaikkea muistelmia, samoin kuin lukuisia lehtiartikkeleita. Lisäksi maaliskuussa 2000 sai Porin teatterissa ensi-iltansa sotalapsista kertova näytelmä.

Jarmo Knuutilan ja Kari Levolan teoksessa puheenvuoron ovat saaneet itse sotalapset. Kirjaan valitut 15 tarinaa kuvaavat suhteellisen tarkoin niitä tuntemuksia ja kokemuksia, joita sotalapset ovat yhteisesti joutuneet aikanaan kokemaan. Rauhanajan idyllin vaihtuminen sodan arkeen saa jokaisessa tarinassa yksilöllisen kuvauksensa. Lukijalle piirtyy melko tarkka kuva sotalapsuuteen liittyneistä eri vaiheista. Ero omasta perheestä ja lähtö ensi kertaa elämässä ulkomaille sotalapsia täynnä olevassa junassa tai laivassa, koti-ikävän täyttämä pitkältä tuntunut matka ja alkuaikojen vierauden tunne uudessa sijoituskodissa ovat kaikkien tarinoiden läpikäyviä teemoja. Melko pian kuitenkin rauhallinen ja vauras ympäristö saa sotalapsen viihtymään, kieli vaihtuu toiseksi ja kotimaa häipyy mielestä melkein kokonaan. Kunnes tulee uusi eron hetki, jolloin moni sotalapsi jopa vasten tahtoaan joutui lähtemään takaisin kotiin Suomeen biologisten vanhempiensa luokse. Edessä oli jälleen sopeutuminen, joka melko usein oli vaikea. Elintasoero oli valtaisa, sotinut ja jälleenrakennuksen aloittanut Suomi oli köyhä maa. Perhekään ei välttämättä ollut se sama kuin lähtiessä, isä oli ehkä kaatunut rintamalla ja äiti mennyt uusiin naimisiin. Lisäksi kieli muodosti jälleen suuren esteen. Pääsääntöisesti sotalapset joutuivat opettelemaan uudelleen unohtamansa suomenkielen. Moni sotalapsi toteaa kuitenkin ruotsinkielen oppimisen olleen positiivinen seikka myöhemmässä elämässä. Se on auttanut etenkin työpaikan saamisessa. Osa sotalapsista jäi Ruotsiin ja Tanskaan. Siten he ennakoivat sitä myöhempää massasiirtolaisuutta, joka Suomesta sittemmin oli Ruotsiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa.

Kirjan alussa olevan suppean historiallisen johdannon ja lopun kronologian avulla lukija pystyy melko hyvin sijoittamaan tarinat oman aikansa viitekehykseen. Joiltain osin tarinat jäävät hieman roikkumaan ilmaan, mm. kaikissa tarinoissa ei kosketella paluuta takaisin Suomeen tai lähtöpaikkakunta jää hieman epäselväksi. Toisaalta tällainen epätasaisuus on muistitedon kyseessä ollen ymmärrettävää, etenkin kun kohteena ovat lapsuusajan tapahtumat. Liiallinen tunnepitoisuus on onnistuttu välttämään, eikä ole sorruttu yksilöhistorialliseen sentimentaalisuuteen. Kuvitus palvelee hyvin kirjaa. Nykypäivän kuvat sotalapsista kertovat etenkin mahdollisille nuoremmille lukijoille, ettei menneisyys ole pelkkää historiaa, vaan myöskin kiinteä osa tätä päivää. Toisaalta kirjan loppuluvussa sorrutaan tarkastelemaan sotalapsi-ilmiötä aivan liikaa nykypäivän silmin ja tämän ajan näkemysten kautta. Sotalasten kohdalla on muistettava, että valtio taisteli koko ajan olemassaolostaan. Silloin kaikki keinot tämän onnistumiseksi oli löydettävä ja käytettävä. Lähettämällä lapset ulkomaille saatiin helpotettua kotirintaman paineita ja äitien taakkaa. Jälkiviisaus ja ilmiön myöhempi mystifiointi eivät lainkaan auta ymmärtämään historiallista prosessia sen kaikissa muodoissaan.

Konkreettisesti suomalaisten sotalasten kokemukset uusiutuivat vuonna 1997, kun Saksasta alettiin palauttaa entisen Jugoslavian alueelle niitä lapsia, jotka oli siirretty Saksaan turvaan sodalta. Heidät oli sijoitettu saksalaiseen lastenkotiin ja he olivat jo ehtineet saksalaistua. Heitä haastateltaessa kävi ilmi miten lapset kokivat kotimaansa ja Saksan välisen elintasoeron vaikeana asiana. Kotiinpaluu ei ollutkaan helppo asia. Osa näistä lapsista oli myös unohtanut oman äidinkielensä ja useimmat kulttuurinsa. Suomalaisten sotalasten kokemusten esille tuominen auttaa meitä osaltaan ymmärtämään nykyhetken konfliktien uhreja.

Sotalasten aktiivinen esilletulo on osa sitä kehitystä, jossa Suomen viime sotia tutkitaan myöskin naisten ja alsten näkökulmasta. Sotien aikaa voidaan nykyään myös historiantutkimuksessa tarkastella avoimemmin kuin vähän aikaa sitten, mitä kuvastaa mm. viime aikainen keskustelu talvisodan loppuvaiheista. Lisäksi sotalapsitutkimuksessa yhdistyvät itsenäisyyden saavuttamista ja sen puolustamista korostaneet sota- ja poliittinen historia, sekä suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksen myötä entistä keskeisemmäksi noussut sosiaalihistoria. Sotalapset ovat myös eläviä todisteita siitä avustustoiminnasta, joka etenkin Ruotsissa syntyi Suomea kohtaan varsinkin talvisodan aikana. Sotalapsitutkimuksen yhteydessä muistitedon keräämisen osuus on keskeinen. Nyt julkaistu muistelmakirja palvelee tätä tarkoitusta myöskin kuvilla sotalasten sekä heidän äitiensä lähettämistä kirjeistä ja korteista. Kirjan kantavana sanomana on selviytyminen tilanteessa kuin tilanteessa, aivan kuten eräs haastatelluista toteaa: "Itsenäistyminen tuli hirveän varhain, enkä ole osannut pelätä minkäänlaisia tilanteita".

Heikki Salminen