Martti Vuollo on yksi harvoista lestadiolaisuuden tutkijoista, jotka ovat omistautuneet Etelä-Suomen lestadiolaisuuden selvittämiseen. Tämä onkin tärkeää jo siitä syystä, että yleinen trendi on ollut ”omia” lestadiolaisuus ainoastaan pohjoiseksi ilmiöksi ja suunnata katseet yhä pohjoisemmaksi – aina Jäämerelle saakka. Muutamia graduja ja suurten kaupunkien rauhanyhdistysten historioita lukuun ottamatta on etelä jäänyt lähes huomioitta aina Vuollon väitöskirjaan saakka, joka keskittyy Helsingin lestadiolaisuuden vaiheisiin. Toki joitain tutkimuksia on nostettava Vuollon rinnalle: esimerkiksi professori Jouko Talonen on ansiokkaasti tutkinut esikoislestadiolaisten poliittista suuntautumista Etelä-Suomessa.
On mielenkiintoista huomata, kuinka nopeasti yleisen muuttoliikkeen vaikutuksesta lestadiolaisuus levisi etelän kasvukeskuksiin: Helsingissä alkoi säännöllinen seuratoiminta jo 1872. Helsinki sai lisäksi oman rauhanyhdistyksensä vuonna 1888, ensimmäisenä Suomessa. Koko tutkimusajan Helsingin lestadiolaisuutta leimasivat sisäiset ja ulkoiset riidat. Aluksi ulkopuolisten paheksunta oli vahvempaa: papit suhtautuivat erittäin epäluuloisesti pohjoisen ’hihhuleihin’, samoin osa kaupunkilaisista. Kuitenkin sisäiset ristiriidat muodostuivat pian paljon vakavammaksi uhaksi.
1900-luvun molemmin puolin ristiriidat kehittyivät erittäin syviksi: yhteisestä omaisuudesta käytiin jopa oikeustaisteluja. Näin hahmottuivat toisistaan erilleen vanhoillislestadiolaiset, jyrkän siiven esikoislestadiolaiset ja ulkopuolisiin myönteisemmin suhtautuvat uusheränneet. Esikoisia lukuun ottamatta muut ryhmittyivät lähenivät evankelis-luterilaista kirkkoa ja pitivät osallistumista siihen tärkeänä poikkeavasta armokäsityksestä huolimatta. Moni lestadiolainen toimi kansankirkossa pappistehtävissä. Ironista kyllä, tämä sai aikaan vuonna 1961 viimeisimmän suuremman jaon, kun vanhoillislestadiolaisten maallikkojohtajat erottivat noin 60 lestadiolaista pappia, jotka sittemmin perustivat Elämän sana -ryhmän. Vaikka viime vuosisadan lestadiolaisuus näyttää olleen riitoja täynnä, on silti huomattava ryhmien toiminnan jatkuva aktivoituminen. Kilpailu toisten ryhmien kanssa piristi seuratoimintaa, myös muuta toimintaa kehitettiin: nuorisotyö oli vahvaa, ylioppilaista Helsingissä pidettiin huolta perustamalla yo-koteja.
Väitöskirja herättää lukijassaan lisäkysymyksiä, johon toivoisi jonkin tutkimuksen joskus vastaavan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Helsingin seuratoiminnassakin mukana olleiden lestadiolaiskansanedustajien työskentelyssä näkyy heidän uskonkäsityksensä. Miten lienee lehdistön ja lestadiolaisuuden suhde kehittynyt 1900-luvun aikana?
Vuollo on perehtynyt laajasti lähteisiin tutkiessaan aihetta, tuloksena on sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Näkökulma olisi voinut olla tiukemmin Helsingissä, toisaalta tällaiselle ’suruttomalle’ lukijalle laaja konteksti on elintärkeä, jotta pysyy kaikkien ryhmien ja tilanteiden tasalla. Vuollo ansaitsee suuren kiitoksen siitä, että hän on tehnyt työnsä tinkimättömän ammattitaitoisesti: niin hyvät kuin ikävämmät asiat saavat osansa. Kuvaa ei yritetä silotella, vaan keskeiset asiat tuodaan esille tavoitteena tasapainoinen ja objektiivinen kuva tutkimuskentästä.