Tuija Saarisen tutkimuskohde on kiehtova: kylähullu – tai kyläoriginelli, nimitys jota tutkimuksessa johdonmukaisesti käytetään. Saarinen tutkii folkloristiikan väitöskirjassaan erään poikkeavan yksilön elämänvaiheita ja huumorirepertuaaria hämäläisessä kylässä viime vuosisadan alkupuoliskolla.

Aihe on ilmeisen ajankohtainen. Saarinen itse määrittelee, että tutkimus ,,täyttää sitä aukkoa, joka on jäänyt tieteelliseen elämäkertatutkimukseen niin sanottujen tavallisten ihmisten ja etenkin yhteiskunnan vähäväkisten kohdalle“ (s. 12). Tutkimus poikkeusyksilöstä ja kyläyhteisöstä nostaa esiin myös folkloristiikan tutkimuksessa liian vähälle huomiolle jääneen ilmiön nimeltä ,,kylähulluus“, aihe jota kotimainen kansanperinne ja kirjallisuus rakastavat. Saarinen jatkaa siitä, mihin vuonna 1990 jäätiin artikkelikokoelmassa ,,Hullun kirjoissa. Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen“ (SKS). Vaikka väitöskirjassa kuljetaan välillä melko etäällä itse kylähulluudesta, on tutkimus poikkeusyksilöstä tervetullut lisä kulttuurintutkimuksen kentässä.

Muotokuvaa luomassa

Saarisen näkökulmat liikkuvat mikrohistorian, muistitiedon ja elämäkertatutkimuksen alueilla. Tutkimuskohteena on kyläyhteisön jäsen, Juho Mäkäräinen eli Heikan Jussi (1892-1967), jota muu yhteisö haastatteluissa muistelee. Saarinen liittää tutkimuksensa suomalaisen elämäkertatutkimuksen ja yksilötutkimuksen kenttään, joista käsittelytavaltaan ja aiheeltaan läheisimmäksi hän nimeää kaksi artikkelia perinteentaitajien muotokuvista (Gun Herranen 1989, Irma-Riitta Järvinen 1989 teoksessa ,,Studies in Oral Narrative“). Tutkimuksen tavoitteita Saarinen määrittelee lukuisia. Yksi niistä on luoda mikrohistoriallinen kuva poikkeusyksilön elämästä kyläyhteisössä. Toinen keskeinen tavoite on ymmärtää kyläyhteisöä, hämäläistä Herralan kylää ja kyläläisten suhdetta humoristiinsa.

Tutkimus on muotokuvan maalaamista. Saarinen käy tarkasti läpi tutkittavansa elämänvaiheet ja persoonallisuuden piirteet. Heikan Jussin ääni pääsee kuuluviin tämän omien kirjoitusten ja valokuvien kautta. Lukija saa perinpohjaisen kuvan kyläoriginellista, tämän elämänvaiheista, harrastuksista, huumorista – ja ennen kaikkea asemasta kyläyhteisössä. Muotokuvan luomiseen viittaa myös teoksen kanteen valittu mustavalkoinen, soikea valokuva talvivaatteissa olevasta Heikan Jussista. Toisaalta kuva herättää katsojassa kysymyksen: miksi mustavalkoinen, vanhanaikainen muotokuva? Onko tekijä halunnut viestiä jotain erityistä myös tutkimusaiheestaan, kylähulluudesta: se on agraarivaltaiseen, yhteisölliseen maailmaan kuuluva ilmiö, jota ei nyky-yhteiskunnasta löydy? Kuvan lähdeviitettä ei kirjasta harmikseni löydy. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, kuka kuvan on ottanut ja milloin. Saarisen teoksen perusteella Heikan Jussi kuvasi muita kyläläisiä, ympäristöään, ei itseään.

Tutkimuksessa käytetty laaja Heikan Jussin kirjallinen jäämistö, valokuvat ja nykyisin museona toimiva mökki valaisevat hyvin tämän erikoisen humoristin elämää ja ajatuksia. Heikan Jussi oli ahkera sanankäyttäjä, joka piti yhteyttä sisareensa Annaan kirjeiden ja postikorttien avulla. Hän kirjoitti lisäksi omaelämäkerran, piti päiväkirjaa ja julkaisi paikallislehdissä juttuja kotikyläänsä kiinnostavista asioista. Olipa Heikan Jussi ensimmäisenä perustamassa Herralaan kotiseutuyhdistystä. Hän kuului myös monen vuoden ajan Museoviraston vastaajajoukkoon. Heikan Jussi oli itseoppinut kansankirjoittaja ja kyläfilosofi, jolle kirjoittaminen oli tapa merkitä ylös ympärillä tapahtuvia asioita sekä kyseenalaistaa virallista tapaa kirjoittaa, ajatella.

Heikan Jussin kirjallisen jäämistön ja omaisuuden lisäksi tärkein tutkimusaineisto koostuu muiden kyläläisten näkemyksistä ja ajatuksista Heikan Jussista, heidän muistitiedostaan. Haastatteluaineiston Saarinen kokosi avointa teemahaastattelua käyttäen Herralassa kuuden viikon aikana vuonna 1989. Haastateltavat olivat Heikan Jussin aikalaisia ja tunteneet tämän yhtä poikkeusta lukuunottamatta henkilökohtaisesti. Avoin haastattelu muodostui Saarisen mukaan kyläläisille miellyttäväksi mahdollisuudeksi muistella paikallista originellia. Toisaalta haastattelu epäilemättä antoi kyläläisille niin ikään tilaisuuden «puhua suunsa puhtaaksi». Kuten Saarinen mainitsee, puhumiseen oli selvä tarve. Järjestetty haastattelutilanne toi esiin myös arkaluontoista tietoa tutkittavasta henkilöstä, mutta mitä se kenties jätti hiljaisuuteen, tutkimus ei kysy tai pohdi. Haastattelijan tarkoituksena on ollut saada mahdollisimman kattava kuva Heikan Jussista kyläläisten silmissä. Haastettelujen teemat (teemaluettelo erillisenä liitteenä) käsittelivät tutkittavan elämänpiirin asumisesta ja ihmissuhteista tämän perinnerepertuaariin ja maailmankuvaan. Saarinen on pyrkinyt luomaan tiheän aineiston geerziläiseen tapaan. Sinänsä kattavasta lähdeluettelosta puuttui folkloristiikan tutkimuksen oma “Thick Corpus” (2000) muutaman vuoden takaa.

Saarisen tutkimusote on subjektiivinen ja omaa tutkijapositiotaan reflektoiva. Tutkittavana on oman suvun kylä, isoisä yksi haastateltavista ja usein jo entuudestaan tutut haastateltavat. Tutkimuskentällä tutkijan roolit vaihtelivat: naispuolisen tutkijaroolin lisäksi Saarinen oli joidenkin haastateltavien sukulainen ja kylän arvostetun henkilön pojantytär. Saarisen mukaan erilaisista rooleista oli vain hyötyä. Tutkijareflektiota korostava Saarinen ei kuitenkaan pohdi sitä, miten esimerkiksi hänen roolinsa arvostetun kyläläisen sukulaisena mahdollisesti vaikutti – tai oli vaikuttamatta – haastatteluihin. Haastatteluja ja niistä muodostuvaa tutkimusaineistoa olisi voinut purkaa monipuolisemmin, varsinkin kun haastattelut muodostivat tutkimuksen keskeisen materiaalin.

Pidetty ja siedetty kyläoriginelli

Saarinen tarkastelee kohdettaan perinteentaitajana, humoristina, joskin originellina kyläläisenä. Tutkimuksessa kyläoriginelli määritellään maaseutuyhteiskunnassa eläneeksi, muiden silmätikuksi joutuneeksi, poikkeavasti käyttäytyneeksi ihmiseksi (s. 31). Kuten Saarinen huomauttaa, huumori oli Heikan Jussin keino “olla yhteisössä”, selviytyä kyttyräselkäisenä, tuberkuloosia sairastavana miehenä kyläyhteisössä. Kyläoriginellin rooli oli Heikan Jussille tietoinen valinta. Toisaalta oliko hänelle muita vaihtoehtoja? Entä miten Jussin olisi käynyt naispuolisena originellina kyläyhteisössä? Kylähullun leima oli luonnollisesti myös yhteisölle, Herralan kyläläisille keino käsitellä ja sietää poikkeavuuden ja tavanomaisuuden välistä suhdetta. Ja ovatpa Herralalaiset myös itse ruokkineet kylähulluaan. Viimeistään Heikan Jussin kuoleman jälkeen hänestä on tullut kylän ylpeyden aihe ja ulkopaikkakuntalaisille esiteltävä nähtävyys.

Vaikka itse huumorin määritelmä jää vajaaksi, on käsittely teoksen kiinnostavimpia. Heikan Jussin huumoriperinne käsitti niin verbaalisen kuin toimintaan liittyvän huumorin. Eräänä huumorin näyttämönä olivat omat kirjoitukset, jotka parodioivat virallisia kielenkäyttötapoja. Yleisönä oli tavallisesti sisar Anna. Heikan Jussi elätti itsensä isänsä tavoin kylän suutarina. Suutari saattoi korjata epämiellyttävän asiakkaan jalkineet väärällä tavalla, tai jos hän omasta mielestään koki joutuneensa pilkan kohteeksi, kosti hän pilkkaajalle omalla tavallaan, esimerkiksi virtsaamalla julkisesti tämän ikkunan edessä. Kylähullu saattoi olla kiusallinen häiriö maisemassa, jota oli vain siedettävä.

Heikan Jussi osoitti kyläoriginellin tavoin yhteisön rajat ja normit. Valokuvausta ahkerasti harrastaneena hän saattoi ottaa sammuneesta isännästä kuvan osoittaakseen tämän juoneen liikaa. Kuvaus kohdistui usein sovinnaisen ja sopimattoman rajalle Heikan Jussin suunnatessa kameransa mielellään kylän alaikäisiin tyttöihin. Kylähullulla oli myös lohduton, yksinäinen tiensä kuljettavanaan. Tietoisena rajanylittäjänä, veijarina Heikan Jussi on sukua kotimaisen kirjallisuuden Simpauttajalle tai Kätkäläiselle, jotka heiluttavat paikoin arveluttavastikin yhteisön kieltoja ja yleistä moraalia.

Vaikka Heikan Jussi tuntui käyttäytyvän kyläoriginellin tavoin, pyrkii Saarinen löytämään omituisuudelle jonkin muun selityksen: suutarin ammatin, älykkyyden, individualismin. Saarisen pohjimmaisena ajatuksena onkin se, että perinteentaitaja on lähtökohdiltaan erikoinen, poikkeuksellinen henkilö, jolla on jokin huomiota herättävä taito, Heikan Jussilla se oli huumori. Heikan Jussin vertaisia Saarinen löytää muista perinteentaitajista, kuten unkarilaisesta sadunkertojasta, ei kyläoriginelleista. Saarinen ei kuitenkaan ota huomioon sitä, etteivät kaikki perinteentaitajat ole kyläoriginelleja.

Itse kylähullun käsite jää hieman epäselväksi johtuen varmasti siitä, että kylähulluus-ilmiöstä pyritään tietoisesti pois. Saarinen sanoutuukin irti termistä kylähullu ja käyttää sen sijaan kyläoriginellin käsitettä perustellen termin valintaa sen neutraalilla sävyllä. Kylähulluus kun konnotoi mielisairauteen, hulluuteen, vähä-älyisyyteen. Kiinnostavaa Saarisen termin valinnassa on se, että termin kielteinen arvoväritys häiritsi ennen kaikkea kyläyhteisöä. Heikan Jussin ystävät, Saarisen haastateltavat paheksuivat kylähullu-nimityksen käyttöä. Vaikka Saarisen mukaan käsite leimaa kantajansa (s. 215), on selvää, että kylähullu leimaa ja kyseenalaistaa myös yhteisönsä. Herralaisen yhteisön näkökulmasta “hullu” on kaikkea muuta kuin imarteleva nimitys. Ja onhan hulluuden ja viisauden raja niitä häilyvimpiä. Kuten eräs haastateltava huomautti: “ Ei se mitenkä tyhmä ollu, liian viisas” (s. 215).

Tutkimuksen rakenne on selkeä ja johdonmukainen, mutta kielessä olisi ollut parantamisen varaa. Lähdeviitteiden sijoittaminen kirjan loppuun kummastutti. Folkloristiikan tutkimuksessa vakiintunut tapa on käyttää ensisijaisia viitteitä suoraan tekstin sisässä, josta lukijan on vaivaton seurata käytettyä kirjallisuutta ja kirjoittajan helpompi välttää turhia viitteitä.

Tuija Saarisen tutkimus on kiinnostava kuvaus poikkeusyksilöstä, tämän asemasta kyläyhteisössä ja suhteesta muihin kyläläisiin. Tuskin kylähullut ovat maaseudun murroksen myötä hävinneet. Ehkä vain yhteisö ja suhtautuminen erilaisuuteen on muuttunut.