LOIRI piste, piste, kysymysmerkki

Jari Tervon LOIRI. on viihdyttävä elämäkerta Suomen lähihistorian yhdestä merkittävimmästä taiteilijasta. Tervon tavoitteena on tarjota kokonaiskuvaus Vesa-Matti Loirin elämästä kaikkine puolineen. Silti yli 700 sivusta huolimatta "koko kansan Vesku" jää mysteeriksi, jota kirja ei edes tunnu tahtovan ratkaista. Lopputuloksena on perinteinen elämäkerta, jota luetaan varmasti vielä pitkään, mutta joka kertoo vähän uutta kohteestaan ja tuo vielä vähemmän uutta elämäkertagenreen.

Tervo, Jari: LOIRI.. Otava, 2019. 719 sivua. ISBN 978-951-1-31980-1.

Jari Tervon LOIRI. on massiivinen elämäkerta massiivisesta suomalaistaiteilijasta. Teoksen merkitystä ei ainakaan vähennä se, että sen kirjoittaja on yksi Suomen tunnetuimmista ja myydyimmistä kirjailijoista.

Kuten arvata saattaa, lopputuloksena on kirja, joka oli julkaisuvuotensa (2019) myydyin teos ja oletettavasti keikkuu myyntitilastojen kärkisijoilla pitkään ja joka aiheutti parran pärinää etenkin seksikohtauksillaan jo ennen kirjan varsinaista julkaisemista. Suosiosta, viihdyttävyydestä ja yli seitsemästä sadasta sivusta huolimatta se on elämäkerta, jossa näyttelijä, muusikko, taiteilija ja renessanssi-ihminen Vesa-Matti Loiri jää mysteeriksi, jota kirja ei edes tunnu haluavan ratkaista.

Sen sijaan, että teoksessa koettaisiin kertoa, mistä Loirissa on kysymys, se kertaa aiemmista elämäkerrallisista elokuvista, TV-sarjoista ja lehtijutuista tuttua tarinaa.

Lukuisissa arvosteluissa, artikkeleissa ja kirjoituksissa LOIRI.:stä on sanottu paljon, lähes kaikki. Tämän vuoksi koen, että kirjasta ei ole tarpeen sanoa liiemmin mitään yleistä. Sen sijaan pitäydyn arvostelussani näkökulmassa, jonka kautta arvion teosta historiallisena elämäkertana käyttäen (akateemista) historiantutkimusta peilinä tai linssinä. Valitsemaani tulokulma voi pitää epäreiluna, sillä teoksen kirjoittaja, Jari Tervo, ei ole historioitsija ja kirjaa ei ole kirjoitettu historiantutkimukseksi. Pidän näkökulmaa kuitenkin oikeutettuna, koska elämäkerta on ollut genre, jota historioitsijat hallitsevat, mutta jolle – kaikkien onneksi – myös kirjailijat ovat viime vuosien aikana enenevässä määrin päätyneet.

Vesa-Matti Loiri Mikko Niskasen elokuvassa Pojat 1962.

Mielestäni onkin tärkeää, että historiasta (ja sen alagenreista, kuten historiallisesta romaanista ja elämäkerroista) ja kirjallisuudesta sekä niiden rajapinnoista keskustellaan nykyistä enemmän. Näin ollen siinä missä tämä teksti on arvio Tervon LOIRI.-kirjasta, se on samalla puheenvuoro historiasta ja elämäkerroista yleensä.

Kun kertoo kaiken, tuleeko mitään kerrotuksi?

LOIRI.-kirjaa mainostetaan Vesa-Matti Loirin lainauksella:

”Pitkään ja hartaasti mietittyäni päätin kertoa Jarille kaiken. Kenenkään muun mukaan en olisi lähtenyt”.

Loir 1966. Kuva Helge Heinonen. Wikimedia Commons.

Kirjan motto on: “Ellei anna kaikkeaan, ei anna mitään”. Loiri, Tervo sekä kirjan kustantaja Otava tuntuvat ylpeilevän sillä, että nyt ”yksiin kansiin” on saatu tallennetuksi sekä merkittävän taiteilijan koko elämä – esimerkkinä tästä toimii kirjan mahtipontinen ja pömpöösi nimi LOIRI. – että osa suomalaista lähihistoriaa. Näin onkin, mutta kaiken kertomisen ja kaikesta kirjoittamisen ympärille kehkeytyy kokonainen rypäs teoreettisia, rakenteellisia sekä eettisiäkin ongelmia, jotka väistämättä nakertavat kirjan merkitystä kulttuurituotteena ja elämäkertana.

Kaiken kertominen on mahdotonta, mutta ennen kaikkea se on tyhmää. LOIRI. ‑kirjaan pätee vanha sanonta: kun kerrot kaiken, et oikeastaan kerro mitään. On hankala tavoittaa, mistä kirjassa on kysymys. Tervo tuntuu luottavan siihen, että kirjaamalla ylös kaikki Loirin kertomat tarinat, asettamalla ne kontekstiin ja lisäämällä tietoa ajankuvasta, hän suoriutuu tehtävästään elämäkerturina.

Menneisyyttä käsiteltäessä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Jo ensimmäisillä kursseilla yliopistossa ja usein jo peruskoulu- ja lukio-opinnoissa opiskelijoille toitotetaan, että menneisyyttä sinänsä ei voi tavoittaa, vaan ihmisten suhde menneisyyteen ja käsitys siitä perustuu lähteisiin, joita tulkitsemalla voimme saada tietoa menneisyydestä.

Se, että kertoo kaiken, ei riitä, vaan tulkinta tuo mielen myös elämäkertoihin. Sen avulla motivoitu teoksen syy – miksi tämä kirja on kirjoitettu ja miksi se kannattaa lukea, mutta tulkinta samalla vastaa noihin kysymyksiin. Kun LOIRI.-kirja nojaa esittäjänsä elämään sellaisenaan, jää sen motiivi hämärään. Vesa-Matti Loiri suomalaisena kulttuuriheeroksena sekä hänen elämänsä ja uransa poikkeuksellisuudesta ovat vahva syy kirjan kirjoittamiselle, mutta tulkitsemattomana tarina Loirin elämä ei nouse itseään suuremmaksi vaan sen sijaan jää mysteeriksi. Ajatus on lohduttava: kenenkään elämä ei ole vain osiensa summa, mutta juuri siksi tarvitaan joku tarjoamaan selitys ja tulkinta elämästä. LOIRI.-elämäkerrasta se uupuu, ikävä kyllä.

Vesa-Matti Loiri esiityi pääosassa Spede Pasasen ja Ere Kokkosen elokuvssa Jussi Pussi, 1970.

Kaiken kertominen ja sen ongelmallisuus sekä tulkinnan puute näkyvät väistämättä myös LOIRI.-kirjan rakenteessa. Varsinkin teoksen alkupuoli, jossa käsitellään Loirin lapsuutta, on episodimainen ja siinä toistetaan tarinoita, jotka on kerrottu jo aiemmin esimerkiksi Loiri nuotiolla tai Vain elämää -sarjoissa.

Episodimaisuus on luonnollista, sillä Loiri, kuten kukaan muukaan, tuskin muistaa lapsuusvuosiaan yhtä hyvin, kuin myöhempää elämäänsä. Siksi lapsuudesta ei ole mahdollista kirjoittaa yhtenäistä kokonaisuutta, tarinaa. Vaikka episodimaisuus lapsuuden kohdalla on itsestäänselvyys, silti se häiritsee. Ihan kuin kirja kärsisi käynnistymishäiriöistä.

Karvalankamatto suomalaisessa näyttämötaiteessa

Kaiken kertomisessa on myös eettiset dilemmansa. Keskustelussa on kyllästymiseen saakka jeesusteltu kirjan lukuisista seksikohtauksista. Etenkin kohtaus, jossa Loiri liukastuu omaan spermaansa, on makaaberiudessaan keskusteluttanut lukijoita ja arvostelijoita. Seksikohtaukset ovatkin ääriesimerkki kaiken kertomisen ongelmasta eettisyyden näkökulmasta. Mielestäni herkkien ja yksityisten asioiden kohdalla elämäkerturin olisi syytä pohtia tarkkaan mitä kertoo ja miten. Mielestäni raja menee siinä, että jos tällaiset kuvaukset eivät palvele kirjan tarkoitusta ja suurta kuvaa, on ne syytä jättää kertomatta.

Loiri ja Tarja-Tuulikki Tarsala Ere Kokkosen ohjaamassa elokuvassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, 1970. Wikimedia Commons.

Seksikohtauksilla voisi toki moralisoida, ja niin on myös tehty, mutta seksikohtausten sijaan eettisyys ja varsinkin kirjan suuren kuvan hämärtyminen konkretisoituu niitä paremmin Juha Mujeen oksennusepisodissa. Sivuilla 370-371 kerrotaan Mujeen ja hänen Pinke-kumppaninsa sekä Mona ja Vesa-Matti Loirin illanvietosta Loirien Turun kodissa. Mukavasti alkanut ilta saa ikävän käänteen, kun Muje pyytämättä ja täysin yllättäen oksentaa Loirien valkoiselle karvalankamatolle. Vaikka koetin keksimällä keksiä syytä sille, miksi tämä(kin) episodi on kerrottava, en siinä onnistu. Ehkä tapahtumalla on Loirin, Mujeen tai koko suomalaisen näyttämötaiteen kannalta käänteentekevä vaikutus, joka pakenee käsityskykyni ulottumattomiin.

Sivullinen Vesa-Matti Loiri

Kuten monet muutkin elämäkerrat, LOIRI.:ssa kertoja on kaikkitietävä ja Loirista kerrotaan yksikön kolmannessa persoonassa, ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Tässä roolissa Loiri muistuttaa Albert Camus´n klassikkoteoksen Sivullinen päähenkilö Mersaultia. Kirjaa lukiessa saa sen vaikutelman, että Loiri ei halua mitään – paitsi kaataa mahdollisimman monta naista – tai pyri mihinkään. Silti “vaikka politiikka ei kiinnosta mua pätkääkään” (s.138), Loiri päätyy esittämään Vihtori Kosolaa Lapualaisoopperassa. Samalla tapaa sattumalta vaikuttaa se, että Loiri päätyy esittämään vuosikymmenien ajaksi Suomen suosituinta elokuvasankaria Uuno Turhapuroa. Sattumalta myös osa Suomen naisnäyttelijöistä, misseistä ja malleista päätyy Loirin vällyjen väliin ja osa myös rouva Loiriksi. LOIRI.-kirjassa päähenkilö vaikuttaa ajelehtivan elämässään ilman päämäärää, mutta silti päätyy tekemään ikonisia, ikimuistoisia ja kiitettyjä rooleja.

Kuvaus Loiri ulkopuolisuudesta on yhtäältä tuore ja siksi kiinnostava. Perinteisesti katsottuna valkoiset, keski-ikäiset, lihaa syövät heteromiehet kuvataan vahvoina toimijoina omassa elämässään ja elinpiirissään. Sen sijaan esimerkiksi naiset, homoseksuaalit ja etnisesti ei-valkoiset esitetään yleensä tahdottomina muiden päätöksiin ja toimiin sopeutujina. Siis roolissa, jossa Vesa-Matti Loiri LOIRI.-kirjassa kuvataan. Ulkopuolisuuden kanssa ristiriitaisesti Loiri elämäkertagenren kenties perinteisin kohde: johtava kulttuurihahmo, vuosikymmeniä pitkän partagallerian itseoikeutettu jatko. Kirjan kohde ja sen kertomistapa luo kiinnostavan jännitteen.

Loirin sivullisuus on kuitenkin kiinnostavaa vain, jos sivullisen asemaa pitää uskottavana, ja minulla on hyvä syy epäluottamukseen. Modernin historiantutkimuksen mukaan yhteiskunnallisesti ja rakenteellisesti alisteisessa asemalla olevat ihmiset tai ihmisryhmät – esimerkiksi keskiajan ja uuden ajan alun rahvas tai naiset – olivat toimijoita rajoitetusta asemastaan huolimatta. Toisin sanoen nämä perinteisessä mielessä ajateltuna alisteisessa asemassa olleet ihmiset saivat ainakin jossain määrin päättää omista asioistaan ja omasta elämästään. Heidän asemansa yhteiskunnallisen hierarkian sivussa tai jopa pohjalla ei määrittänyt heidän elämäänsä täysin. (ks. Esim. Lahtinen 2007, 26, 47, 192−193) Jos keskiajan talonpojat saattoivat olla toimijoita omassa elämässään, on hankala uskoa, etteikö Vesa-Matti Loiri olisi sitä myös.

Sen sijaan, että näyttelijä, muusikko, taiteilija ja renessanssi-ihminen Vesa-Matti Loiri olisi oman elämänsä sivuroolissa, on sivullisuus kirjan luoma illuusio, kenties perua siitä, että elämäkerroissa on tapana kuvata kohdettaan kaikkitietävän kertojan ja yksikön kolmannessa sijamuodossa. Näin Loirin asettaminen sivullisen rooliin tulee paljastaneeksi Jari Tervon kokemattomuuden elämäkerturina. Sen sijaan, että Tervo kirjoittaisi Loirista uskottavasti elävänä ja tahtovana, hän päätyy kuvaamaan monoliittia ja näin toistamaan elämäkertagenren perinteitä.

Loirin tahdottomuutta ja sivullisuutta korostaa edelleen kirjoitustapa, jossa kohteesta ja hänen elämästään kirjoitetaan nykypäivästä käsin, eli siten, että elämänkulku näyttäytyy vaihtoehdottomana ja vääjäämättömänä virtana syntymästä kohti kuolemaa. Historiantutkimuksessa on käytetty tulevaisuushorisontin käsitettä tarkasteltaessa menneisyyden ihmisten elämää. LOIRI.–kirjassa päähenkilön tulevaisuushorisontti on suljettu, mikä korostaa vaihtoehtojen vääjäämättömyyttä. Tutkijoiden – kuten ruotsalaisen Harald Gustafssonin – mukaan menneisyyden ihmisiä tutkittaessa tulevaisuushorisontin tulisi olla avoin, jolloin menneisyyden ihmisten elämä ja heidän valintansa paljastuvat avoimina mahdollisuuksina. Näin vaikka historioitsijoille elämä ja valinnat näyttäytyvätkin selvärajaisina kokonaisuuksina, yhtenä tarinana, jossa tapahtumat seuraavat loogisesti toisiaan. (Gustafsson 2000, 27-30, 333; Hakosalo 2014, 46−47, 53; Hiljanen 2019, 58) Avoimuus menneisyyden tulevaisuutta kohtaan puhaltaa eloa menneisyyden ihmisiin. He eivät ole kuolleita tutkimuskohteita, vaan eläviä ja tahtovia ihmisiä, jollaisina heitä tulee kohdella.

En sano, että LOIRI. olisi pitänyt kokonaisuudessaan kirjoittaa minä-muodossa, mutta elävimmillään, ja koskettavimmillaankin, kirja on aivan lopussa, kun yksikön kolmas vaihtuu ensimmäiseen. Sanat tuntuvat muuttuvan lihaksi ja oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kirjan aikana näen, mitä Vesa-Matti Loiri oikeastaan on: uransa ehtoopuolelle ennättänyt pyssysankari, joka voi olla ylpeä urastaan, mutta jota mennyt elämä ja tehdyt valinnat myös kalvavat. Lopulta Loirikin on ihminen sanan raadollisessa merkityksessä.

Rakenteellisesti kirjan lopun varaaminen yksikön ensimmäisessä kulkevalle kerronnalle on kaunis ja ymmärrettävä ratkaisu. Viimeinen sana annetaan vanhalle sheriffille. Samaan aikaan jään pohtimaan, olisiko tehokeinoa ollut syytä käyttää aiemminkin. Varsinkin puhuttaessa Loirin läheisten kuolemasta, tuntuu varkaudelta viedä sanat ja siksi myös tunteet Loirilta kaikkitietävän kertojan suuhun. Puhe on jälleen elämäkerturin etiikasta; menneisyys ja siitä kirjoittaminen on herkkä laji.

Vesa-Matti Loiri ja Jari Tervo. Kuva Otava.

Vesku vs. Kimi, Jari vs. Kari

En voi välttyä vertaamatta LOIRI.:ttä vuonna 2018 julkaistuun Kari Hotakaisen kirjoittamaan Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjaan. Molemmat kirjoista edustavat elämäkertakirjallisuuden uutta aaltoa, jossa yksi Suomen tunnetuimmista (mies)kirjailijoista kirjoittaa suomalaisen (mies)sankarin elämäkerran. Juuri se, että elämäkerturina on meritoitunut kirjailija, erottaa ne esimerkiksi Teemu Selänteen (elämäkerran kirjoittaja Ari Mennander), Jari Litmasen (omaelämäkerta), Jere Karalahdelle (Aki Linnanahde) tai Cheekin (Mikko Aaltonen) elämäkerroista ja oikeuttaa uusi aalto -käsitteen käytön.

Vaikka Loirin ja Räikkösen elämäkerrat voidaan niputtaa yhteen, on niissä huomattavia eroja. Siinä missä Jari Tervo koettaa kirjoittaa kaiken kohteensa elämästä, Kari Hotakainen lähestyy kohdettaan päinvastaisesta kulmasta. Nimensä mukaan Kimi Räikkönen jää kirjassa tuntemattomaksi. Kokonaisselityksen sijaan se tarjoaa tuokiokuvia Räikkösen elämästä ja urasta. Kirja on kevyt fyysisesti, mutta myös hengeltään. Silti Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjaan tuntuu sisältyvän opetus ja syvää viisautta.

Alun perin pidin kirjaa ja Hotakaisen panosta pettymyksenä. Kirjailija ei missään vaiheessa tunnu saavan kohteestaan kiinni vaan se kiertää ulkokehällä. Tässä piilee kirjan syvyys, jonka tajusin LOIRI.-kirjaa lukiessani: Ehkä Hotakainen kuitenkin tavoittaa Kimin ytimen, mutta siellä ei ole muuta kuin se, mitä kirjaan on kirjoitettu. Jos ihminen on tehty polttoaineesta, pakokaasuista ja kuminkärystä, ei hänen sisältään löydy muuta kuin polttoainetta, pakokaasua ja kuminkäryä. Sitä on hankala, jopa mahdoton, sanallistaa kovin syvällisesti, on elämäkerturi kuinka suuri sanataiteilija tahansa.

Kuten yllä kuvattua, Jari Tervon lähestymistapa elämäkerran kirjoittamiseen on hyvin toinen. Historiallisen romaanin täysiverisenä ammattilaisena hän liittää Loirin elämän olennaisiin viitekehyksiin. Näin poiketen Hotakaisesta, Tervo tulee kuvanneeksi Loirin lisäksi koko aikakautta, kuten hyvissä elämäkerroissa tavataan tehdä. Tässä mielessä kirja kasvaa kohdettaan suuremmaksi, joskin tässäkin tapauksessa häiritsee tulkinnan puute. Jos Vesa-Matti Loiri on niin merkittävä kulttuurihahmo, kuin mitä kirjassa halutaan kertoa, mikä hänen roolinsa ja merkityksensä suomalaiselle kulttuurille on? Onko Loiri tehty spermasta, kiimasta ja marihuanan imelästä hajusta, vai onko hänen sisällään myös maailmoja luova ja muuttava taiteilija?

Viimeinen sikari – loppusanat

Jari Tervon LOIRI.-kirja on erinomainen, perinteinen elämäkerta, hyvässä ja etenkin pahassa, jonka yli 700 sivua imee mukaansa, sivistää, naurattaa ja lopulta itkettääkin. Se kertoo ja kertaa kohteensa Vesa-Matti Loirin elämäntarinan, asettaa sen ajalliseen kontekstiin, mutta samalla kertoo kovin vähän mitään uutta Loirista tai hänen merkityksestään suomalaiselle kulttuurille.

LOIRI. on erinomaisen viihdyttävä, mutta suuruudenhullu kirja. Sen tavoite on alusta alkaen mahdoton. Se pyrkii kertomaan jotain mammutista kuvaamalla sen kaikkia puolia: suuria korvia, karvaista ihoa ja teräviä syöksyhampaita, mutta unohtaa kertoa, mitä yksittäiset asiat tarkoittavat kokonaisuuden – mammutin – kannalta. Siihen olisi tarvittu tulkintaa ja tulkitsijaa, jonka rooliin Jari Tervo ei tunnu suostuvan. Ajatus siitä, että yhden ihmisen elämä ei tyhjene hänen tekoihinsa, on lohduttava. Se on kuin lämmin sohvannurkka, johon kääriytyy kehräävän kissan viereen mielellään odottamaan unta. Ajatuksessa on mukana lupaus paremmasta: ”Nyt vain suljen silm-”.

 

Viitatut teokset:

Gustafsson, Harald 2000, Gamla riken, nya stater. Stasbildning, politisk kultur och identiteter under Kalmarunionens upplösningsskede 1512–1541. Stockholm: Atlantis.

Hakosalo, Heini 2014, Tasohyppelyä. Varhaiset suomalaiset naislääkärit ja historiallisen biografian monimuotoisuus. Teoksessa: Hakosalo (et. al.) (toim.) 2014, Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Historiallinen arkisto 141. Helsinki: SKS. ss. 45–61.

Hiljanen, Mikko 2019, Suomalaiset kirkkoherrat Ruotsin valtion rakentajina 1550-luvulta 1610-luvulle. JYU Dissertations 67. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Lahtinen, Anu 2007, Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset. Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470–1620. Bibliotheca Historica 108. Helsinki: SKS.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *