Historian jatko-opiskelijana en aina jaksa ottaa oppiainettani vakavasti, vaan rentoudun mieluusti Örvin Öykkärin ja muiden Mauri Kunnaksen luomien koiramaisten viikinkihahmojen parissa, eikä teoksen luokittelu lastenkirjallisuuteen häiritse minua lainkaan.
Myös Timo Mäkelän ja Jukka Parkkarin sarjakuva-albumin Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri olen nauranut läpi.
Samaan sarjaan kuuluu Skandaali! Ei sitäkään voi ottaa vakavasti.

Skandaali on Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella tutkijana työskentelevän, väitöskirjaansa viimeistelevän Anu Lahtisen ja sarjakuvapiirtäjä Mika Lietzenin teos, jonka idea on yksinkertainen: otetaan historiallinen tapahtuma tai useampi ja huvitellaan kuvittelemalla, miltä ne näyttäisivät viikkolehden lööpeissä.
Siis niissä useimmiten melko kirkuvissa julisteissa, joita näkee ruokakaupan kassalla ja kioskin ikkunassa.
Suhtaudun kirjaan huumorilla, mikä lienee tarkoituskin. Toisaalta teosta voisi kyllä käsitellä analyyttisemmin, miettiä tarkastellaanko Skandaalissa sittenkin erinäisiä historiantutkimuksen perusongelmia. Kuinka paljon tulkintaa? Minkä verran pelkistystä? Valitsenko totutun muodon vai rikonko kaikki kaavat? Entäpä narratiivinen esitys, kävisikö se tähän?

Tämän 70-sivuisen kirjan esittelemä aikajakso on huikea. Se käsittää koko ihmiskunnan historian kivikaudelta Ranskan vallankumouksen vuosiin, ja loppuluvussa on mukana yksi aivan oikeakin lööppi. Titanicin tuhon uutisointi näyttää kyllä kovin aneemiselta salarakkaita, väkivaltaa ja veritöitä pursuavien kuvitteellisten kansijulisteiden rinnalla.
Ensimmäiset vitsit on väännetty jo lehtien nimiin. Ihmiskunnan aamulehden ja 7 vuosituhannen logot näyttävät kumman tutuilta, vaikka itse lööpit ovatkin harmaita kivenmurikoita, joissa otetaan kantaa mammuttien kohtaloon, äänestetään seksikkäintä luolamiestä ja vertaillaan kvartsikiviä.
Myös Newsgreekillä ja Ilta-Forumilla on vastineensa todellisuudessa, niin myös Nylkypostilla ja The Luxor Sunilla, itse asiassa jokaisella kirjassa esitellyllä lehdellä. Osan oivaltaa heti, muutamia joutuu hetken miettimään. Suomalaislehtien lisäksi mukana on joitakin ulkomaisia lehtiä. Nekin ovat sen verran tuttuja, että esikuvat eivät jääne kenellekään epäselviksi.
Naistenlehtensä lukeneet nauranevat aukeamalla, jossa Henrik VIII:n villejä vuosia on käsitelty useammasta näkökulmasta. Kuningas toivoo poikaa koko ajan, mutta esimerkiksi Anna Boleyn on yhdessä lööpissä kohtalotarten lemmikki, toisessa luvataan kertoa koko hänen traaginen tarinansa. Käsittelytapa on sama, millä viikkolehdet kirjoittavat vaikkapa eronneista kauneuskuningattarista tai edesmenneistä iskelmätähdistä.
Muitakin rinnastuksia nykypäivään kyllä löytyy. Kun Eerik Verikirves hävittää Englantia, Aftonsaga toteaa hänen kohentavan Pohjola-kuvaa maailmalla. Sen sijaan Daily Pigeon syyttää Odinia palvovia pohjanmiehiä symbolisesti merkittävän uskonnollisen keskuksen tuhosta, ja lehden poliittinen asiantuntija arvioi tapaus Lindisfarnen aloittavan uuden, kansainvälisen terrorin kauden. Kuulostaako tutulta?

Jokaisen lööpin rinnalle on kirjoitettu pieni tarina. Suurten tapahtumien rinnalla ovat sijansa saaneet myös erilaiset anekdootit. Eikä historiaa tarkastella turhan rajoittuneesti, vaan mukana on myös myyttejä ja kansanrunoutta. Iltalegendan viikonlopun jättilukupaketti nimittäin tietää kertoa entisestä urheilijalupauksesta, joka syöksyi miekkaansa samaan aikaan kun Väinämöinen ja Joukahainen valmistautuivat viisukarsintoihin. Kullervohan se siinä!
Kaikki tarinoissa kerrottu on historioitsijoille ja historian harrastajille tuttua, mutta tavalliselle kadunmiehelle tällainen kepeä lähestymistapa saattaa tietysti avata uusia ikkunoita menneisyyteen ja ties vaikka houkutella lukemaan jonkin niistä lähes 40 luotettavasta lähteestä, jotka Lahtinen sijoittanut teoksen loppuun. Kaikki lähdeluettelon kirjat eivät ehkä kuitenkaan ole jokamiehelle niin helposti lähestyttäviä kuin luettelo antaa ymmärtää. Sen sijaan olen täysin valmis yhtymään tekijöiden alkulauseeseen, jonka mukaan lööppien käyttö tietolähteenä saattaa vaarantaa käyttäjän uskottavuuden.

Skandaali! on siinä mielessä tyypillinen huumorikirja, ettei se kestä kovin monta lukemista tai katselukertaa. Vitsihän yleensä väljähtyy, kun sen kuulee useammin. Mutta välipalasta vakavan tutkimuksen lomassa tämä kyllä käy, niin lukijalle kuin ilmeisesti myös tekijälle.