Minna Santaoja tarkastelee suomalaisen luontoharrastuksen moninaisuutta kolmen tapaustutkimuksen kautta. Tapaukset muodostavat ajallisen kaaren luontoharrastuksen alkuajoista tähän päivään. Yksittäisten tapausten analyysi muodostaa myös jatkumon yleisestä yksityiskohtaiseen. Santaoja selvittää harrastajayhteisön sisältä ja ulkoa käsin tapaustutkimusmetodologian avulla luontoharrastajien toimijuuden eri puolia ja harrastajien toiminnan mahdollisuuksia.

Tutkijan ja tutkittavan suhde

Kirjan alussa Santaoja toteaa, että tutkijan ja tutkimuskohteen kohtaamisista puhutaan ja kirjoitetaan vähän. Hänen mielestään tutkijalla on kuitenkin taipumus kasvaa kiinni tutkimusaiheeseensa niin, ettei lopulta ole mahdollista ajatella yhtä ilman toista. Se, että hänen tutkimuskohteekseen valikoitui luontoharrastus, on hänen mielestään eräänlainen paradoksi, koska hän ei koe oikeastaan olevansa luontoharrastaja vähänkään vaativammassa mielessä. Se on ehkä liian vaatimattomasti sanottu, sillä sen jälkeen, kun hän aloitti ympäristöpolitiikan opintonsa Tampereen yliopistossa 2000-luvun alussa hän on hankkinut melkoisen kokemuksen luontoharrastuksen alalla. Aloittaessaan opiskelun hän liittyi Suomen luonnonsuojeluliiton ja paikallisen Tampereen ympäristönsuojeluyhdistyksen jäseneksi. Nopeasti hän oli sekä yhdistyslehden taittaja että pian sen päätoimittaja, sitten yhdistyksen hallituksen jäsen ja pari vuotta puheenjohtajanakin.

Luontoharrastajien esiin nostamat kysymykset alkoivat kiinnostaa Minna Santaojaa niin paljon, että hän otti ne ympäristöpolitiikan kandidaatintutkielmansa ja pro gradunsa aiheiksi. Väitöskirjatyönsä aiheeksi hän otti luontoharrastajien tiedontuottajan roolin. Luontoharrastajat ovat hänen mukaansa varsin vaikutusvaltainen joukko, eräänlainen hyvin pidetty salaisuus – mustia hevosia, jotka tekemillään luontoselvityksillä pääsevät kulissien takana vaikuttamaan esimerkiksi maankäytön suunnitteluun.

Ympäristökansalaisuus

Minna Santaoja toteaa, että luontoharrastajat toimivat luonnonsuojelussa paitsi havaintotiedon tuottajina, myös käytännön luonnonhoitajina ja monilla muilla tavoin ympäristökansalaisina. Ympäristökansalaisuus pitää sisällään monenlaista tieteellistä ja taiteellista toimintaa, jossa tuotetaan merkityksiä ihmisen ja muun luonnon suhteesta.

Santaojan mukaan luontoharrastuksen taustalla on affektiivinen ja emotionaalinen suhde luontoon. Väitöskirjassaan hän pyrkii hälventämään rationaalisen ja emotionaalisen luonnonsuojelupuheen rajaa osoittamalla, että myös virallisen luonnonsuojelun pohjana olevan tiedon taustalla on harrastajien ja ammattilaisten affektiivinen luonnon tunteminen. Hänen mielestään rakkautta luontoon ei pitäisi perustella tieteen tai hallinnon kielellä. Sitä ei myöskään pitäisi vähätellä, sillä kiintymys luontoon toimii motivoivana tekijänä niin luonnonsuojelun ja -tutkimuksen ammattilaisille kuin luontoharrastajillekin. Hänestä luontoharrastus on moninaista, monille yhteiskunnan ja kulttuurin alueille ulottuvaa toimintaa, joka avaa tilaa uudenlaiselle ympäristökansalaisuudelle.

Harrastajat osallistuvat luonnonsuojelun tavoitteiden ja toimenpiteiden määrittelyyn. Luonnonharrastajien asema luonnon tuntijoina on tunnustettu, mutta harrastajien ja hallinnon intressit eivät aina osu yksiin. Toisaalta raja harrastajien ja ammattilaisten välillä ei ole selväpiirteinen; se määrittyy asiantuntijuuden mukaan. Harrastajayhteisönkin sisällä käydään rajanvetoa sen suhteen, keiden havainnot kelpaavat ja minkälainen luontoharrastus on “oikeanlaista”.

Luonnontieteillä on Santaojan mukaan ollut keskeinen asema ympäristökysymysten ja -ongelmien havaitsemisessa, todentamisessa, hahmottamisessa, rajaamisessa ja ratkaisujen etsimisessä. Hänestä monimutkaisten ympäristöongelmien ratkaisemiseksi on kurkoteltava niiden raja-aitojen yli, joita vallitsee tieteen ja taiteen, tutkimuksen ja kansalaistoiminnan tai luonnontieteen, yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden välillä. Luontoharrastajilla on tärkeä rooli yhteiskunnassa. He antavat luonnolle äänen ja rakentavat käsityksiämme luonnosta. Santaoja toteaa, että luontoharrastus muuttuu yhteiskunnan muutosten mukana. Siksi harrastuksen eko-sosiaalisen dynamiikan tarkastelu on tarpeen luontoharrastajien, ja viime kädessä luonnon kanssa muodostamamme yhteisön toimintamahdollisuuksien hahmottamiseksi.

Kolme tapaustutkimusta

Tampereen seutu asettui luonnostaan Santaojan tutkimusalueeksi: hän itse asuu siellä, on aktiivisesti osallistunut alueen luontoharrastustoimintaan ja lisäksi seudun luontoharrastus on valtakunnan mittakaavassa harvinaisen aktiivista ja monipuolista. Santaoja valottaa kirjassaan sekä Tampereen alueen että yleensä Suomessa toimivien yhdistysten historiallisia vaiheita, niiden monipuolista toimintaa ja laajoja verkostoja. Suomessa on yhteensä noin 15 000 luontoharrastajaa, joista kaksi kolmasosaa on lintuharrastajia. Toiseksi suurin joukko toimii yhdistyksissä, jotka keskittyvät tiettyyn eliöryhmään. Suomen suosituin luontoharrastusmuoto on ehdottomasti kalastus: vapaa-ajan kalastajia vuonna 2010 oli 1,7 miljoonaa. Metsästäjiä puolestaan vuonna 2008 oli 326 600.

Minna Santaoja käsittelee aihettaan kolmen tapaustutkimuksen kautta. Ensimmäinen käsittelee luonnontieteellisen museon perustamishanketta Tampereella. Se kertoo, miten haaveesta tuli totta ja mitä siitä seurasi. Toinen tapaustutkimus kertoo valtakunnallisen lintuhavaintoaineiston kokoamisesta, miten lintuharrastus organisoitui teknologisesti, kun kerätyn aineiston avulla selvitettiin lajiston levinneisyyttä lintuatlaskartoituksen tueksi. Kolmas tapaus esittelee Ahtialanjärven suojelua ja kunnostusta Pirkanmaalla, jossa yhtä sisämaan parhaista lintujärvistä kunnostettiin taidekäsityönä.

Tapaustutkimusten avulla Minna Santaoja on selvittänyt luontoharrastajien omaksumia tehtäviä ja heille avautuvia toimintatiloja, yksilöitä yhteisön toimintatilan avartajina ja toimintatilan rajoituksia. Hän on analysoinut luontoharrastajien tietoa ja tiedon laatua, pohtinut heidän ja hallinnon ontologioita sekä kulkenut luontoharrastajien seurassa erilaisten tietojen kentillä, kuten evidenssitiedon ja kosmopoliittisen tiedon alueilla. Hän on pohtinut täydellisen luontotiedon utopiaa ja sitä, miten tietokäytäntöjen performatiivisuus rajaa toimintatilaa. Santaoja onnistuu tuomaan hyvin esille ympäristökansalaisuuden käsitteen ja sen elementit.

Muuten sujuvasti kirjoitettua ja kiinnostavaa kirjaa vaivaa ajoittainen repaleinen käsittely. Esimerkiksi luontoharrastusta ja luonnonsuojelua käsitteleviä historiaosasia on ripoteltu pirstaleisesti eri lukuihin. Santaoja käsittelee luontoharrastuksen ja luonnonsuojelun historiaa johdannon lisäksi melko laajasti myös luvun 2 alussa, jossa puhutaan ensimmäisestä tapaustutkimuksesta. Loogisempaa olisi ollut esittää historian taustatiedot yhtenä kokonaisuutena jo johdantoluvussa.

Santaojan luontoharrastajan ja järjestötoimijan kautta hankkimat omat kokemukset ovat olleet tärkeä tulkintaresurssi väitöskirjamateriaalin analysoinnissa. Yhdistystoiminta on toiminut hänen kansalaisosallistumisensa korkeakouluna. Tampere on tarjonnut hänelle valtakunnan mittakaavassa poikkeuksellisen vireän luontoharrastustoimintakentän, jossa toimii runsaasti luontoharrastajia, tutkijoita ja viranomaisia.

Minna Santaoja toimii tällä hetkellä Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ympäristöpolitiikan tutkijana ja tuntiopettajana. Hänen erikoisalojaan ovat kansalaisosallistuminen, luontoharrastus, monitasoinen ympäristöhallinta sekä tietokäytännöt ja asiantuntijuus.