”Luottamus, sosiaalinen pääoma, historia” sisältää johdannon lisäksi kaikkiaan 11 artikkelia, joiden kirjoittajat koostuvat Suomen Akatemian ”Sosiaalinen pääoma ja luottamusverkostot” – tutkimushankkeen historiaprojektiin kuuluneista tutkijoista ja heidän kollegoistaan. Useimmat teoksen artikkeleista voitaisiin luokitella taloushistorian alaan kuuluviksi, joskaan tällainen luokittelu ei täysin tee oikeutta kokonaisuudelle: pääpaino on, kuten sosiaalisen pääoman käsitekin jo implikoi, ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa ja yrityksissä jäsentää erilaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia muutosprosesseja niiden kautta.

Teoksen johdanto tarjoaa tiiviin yhteenvedon siitä, missä kohden sosiaalista pääomaa ja luottamusta koskevassa käsitteellisessä ja teoreettisessa keskustelussa nykyisellään ollaan menossa. Käsitettä pintapuolisemmin tunteva lukija olisi kenties hyötynyt pidemmästä johdannosta, mutta toisaalta Philip Scrantonin artikkeli, joka aloittaa ensimmäisen teoksen neljästä pääluvusta, jatkaa siitä mihin teoksen toimittajat johdannossa jäivät. Kirjoittaja tarkastelee siinä sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja innovaatioiden vuorovaikutussuhdetta ja nostaa esiin monia sosiaalisen pääoman ympärillä käytyyn keskusteluun olennaisesti liittyviä kysymyksiä: Pitäisikö sosiaalinen pääoma ymmärtää lähinnä metaforana vai tieteellisenä käsitteenä? Millä tavoin sosiaalinen pääoma liittyy muihin pääoman muotoihin? Miten luottamus olisi ymmärrettävä ja käsitteellistettävä jne.? Vastausvaihtoehtoja on useita, mutta nämä ovat joka tapauksessa niitä kysymyksiä, joita jokaisen sosiaalisen pääoman käsitteen kanssa painiskelevan tutkijan on kysyttävä itseltään. Luvun muissa artikkeleissa Päivi Vaahterikko-Mejía tarkastelee kulttuurienvälisten erojen merkitystä luottamussuhteiden synnylle kansainvälisissä liikeneuvotteluissa, samalla kun Martti Vihanto kirjoittaa tunteiden vaikutuksesta taloudellisten toimijoiden valintoihin; erityisesti pohditaan kysymystä siitä, millä keinoin pankit voisivat kartuttaa sosiaalista pääomaansa, joka tässä on ymmärretty lähinnä luottamuksena taikka täsmällisemmin laina-asiakkaiden luotettavuutena.

Teoksen toisen pääluvun keskiössä on kysymys, jota sosiaalisen pääoman tutkimuksessa ei useinkaan ole huomattu kysyä: missä määrin sukupuoli vaikuttaa yksilön mahdollisuuksiin päästä osalliseksi sosiaalisesta pääomasta? Luvun aloittaa Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli mies- ja naisyrittäjien sosiaalisista verkostoista, elämänkaarista ja yrittämisen kulttuureista autonomian ajan lopun Suomessa. Kirjoittajan mukaan suomalainen naisyrittäjyys poikkesi lähtökohdiltaan miesyrittäjyydestä: siinä kun yrittäjyys oli miehille tulojen kasvattamiseen tähdännyt uravalinta, oli naisyrittäjyys itsensä elättämisen muoto, johon turvauduttiin lisätienestien tai pakon edessä. Vainio-Korhosen artikkeli asettaa siten jälleen kerran kyseenalaiseksi ortodoksisen taloustieteen pitkään hellimän olettamuksen, jonka mukaan yrittäjyys olisi pelkkää voitontavoittelua. Luvun toinen, Marjatta Rahikaisen kirjoittama artikkeli käsittelee helsinkiläisten yksityiskoulujen johtajattaria ja sitä prosessia, jonka kautta johtajattarien sosiaalinen pääoma muuttui yksityiskoulujen oppilailleen välittämäksi kulttuuriseksi pääomaksi ja viimein perinteiseksi pääoman muodoksi. Rahikaisen tarkastelukulma sosiaaliseen pääomaan on siten hyvin ”bourdieuläinen” ja sellaisena myös piristävä poikkeus useimmista kirjan muista artikkeleista, joissa sosiaalista pääomaa tarkastellaan lähinnä colemanilais-putnamilaisen tradition mukaisesti yhteisöjen ja organisaatioiden resurssina.

Teoksen kolmas pääluku tuo lukijan sosiaalisen pääoman ytimeen, verkostoihin ja luottamukseen. Luvun aloittaa Jari Ojalan ja Vilma Luoma-Ahon artikkeli, jossa kirjoittajat tarkastelevat suomalaisen talouselämän historiaa yhteistoiminnallisuuden ja sidosryhmäsuhteiden (sosiaalinen pääoma) näkökulmasta. Sosiaalinen pääoma sekä sidosryhmä ovat tietenkin käsitteinä uusia, mutta kirjoittajat muistuttavat, että sillä mitä nykyisin kutsumme sosiaaliseksi pääomaksi on ollut tärkeä merkitys yrittäjyydelle ja kansantaloudelle jo vuosisatojen ajan. Jarkko Keskisen artikkeli porilaisten kauppiaiden ulkomaanmaksuliikenteen kehityksestä taas on onnistunut yritys jäsentää kauppiaiden luottosuhteita sosiaalisen pääoman ja luottamuksen kontekstissa, ja luvun päättää Antti Häkkisen artikkeli erilaisten kiertelevien kulkijoiden – kulkukauppiaiden, työmiesten, kerjääjien jne. – nimittelykäytännöistä, joita kirjoittaja käyttää kurkistusikkunana yksilön ja yhteisön väliseen dynamiikkaan sekä paikallisyhteisön tapaan piirtää omia rajojaan – molemmat teemoja, jotka ovat saaneet osakseen runsaasti huomiota nykymuotoisessa sosiaalisen pääoman tutkimuksessa.

Kirjan viimeisessä pääluvussa tarkastellaan taloustieteen erästä kestoaihetta, yhteistyön ja kilpailun välistä suhdetta. Mika Kallioinen kirjoittaa suomalaisen puuvillateollisuuden yhteistyöstä, joka lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen, johti pitkäikäisen kartellin syntymiseen. Kartellikehitystä tarkastelee omassa artikkelissaan myös Torbjörn Lundqvist; hänen erimerkkinsä koskee panimoteollisuuden kartellin muotoutumista Ruotsissa. Molempien kirjoittajien kuvaukset ovat hyvin taustoitettuja, ja Lundqvistin artikkeliin kuuluu myös huolellisesti laadittu johdanto, jossa kirjoittaja pohdiskelee sosiaalisen pääoman ja luottamuksen käsitteitä sekä niiden yhteyksiä viimeisimpään kartellitutkimukseen. Luvun ja samalla myös koko teoksen päättää Kari Teräksen oivaltava katsaus elinkeinoelämän käymään diskursiiviseen valtataisteluun säännöstelytalouden aikana, toisin sanoen aikavälillä 1939–1949.

Mitä teoksesta sitten jää käteen? Ensinnäkin, ”Luottamus, sosiaalinen pääoma, historia” on huolella toimitettu ja sen yksittäiset artikkelit paitsi täydentävät toisiaan, myös tarjoavat kiinnostavan läpileikkauksen sosiaalisen pääoman erilaisiin historiallisiin ilmentymiin. Viisastenkiveä sosiaalisen pääoman käsitteeseen ei lukija teoksesta löydä, eikä hänelle sellaista ole luvattukaan; kirjoittajat eivät sitoudu mihinkään sosiaalisen pääoman monista määritelmistä, vaan sosiaaliseen pääomaan suhtaudutaan eklektisesti ja uusia sovelluksenaloja etsiskellen. Ei myöskään ole sattumaa, että tekijät ovat teoksen otsikossa valinneet sijoittaa luottamuksen ennen sosiaalista pääomaa, mikä sekin kertoo kirjan lähtökohdista. Kriittinen kysymys kuuluu olisiko kirjan tutkimukset voitu tehdä ilman sosiaalisen pääoman viitekehystä? Monissa tapauksessa vastaus on kyllä, mutta vieläkin olennaisempi on oikeastaan kysymys siitä onnistuvatko kirjoittajat sanomaan enemmän sosiaalisen pääoman kautta kuin mitä muutoin olisi ollut asian laita? Tämä ei ole täysin selvää kaikkien artikkeleiden kohdalla, mutta tästäkin huolimatta teoksen voi kokonaisuutena sanoa onnistuvan osoittamaan, että sosiaalisella pääomalla on analyysivoimaa myös historiantutkimuksessa.

Vielä olisi – vastentahtoisesti – mainittava eräs asia: ”Luottamus, sosiaalinen pääoma, historia” ilmestyi vuonna 2008, mihin nähden on tietenkin kiusallista, että teosta koskeva kirja-arvio julkaistaan vasta nyt. Syy tähän on yksin allekirjoittaneen, mutta onnekseni voin lääkitä huonoa omaatuntoani toteamalla, että kirja itsessään on edelleen suuressa määrin ajankohtainen, vaikkei arvostelu sitä enää olisikaan. Itse asiassa teos saattaa viimeaikaisen talous- ja finanssikriisin ansiosta olla jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, ja sen soisi joka tapauksessa löytyvän jokaisen sosiaalisesta pääomasta, luottamuksesta ja verkostoista kiinnostuneen tutkijan kirjahyllystä.