Oletko joskus tuntenut itsesi roistoksi kerjäläisen edessä? Oletko paheksunut aiheettomien sosiaalietuisuuksien haalijoita, veropakolaisia tai veronkiertäjiä? Olet löytänyt luterilaisen itsestäsi. Jaana Hallamaan toimittama kirja Rahan teologia ja Euroopan kirkot esittelee keskeisten kirkkokuntien sosiaalieettisiä eroja. Kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijoita, akatemiaprofessori Simo Knuuttila, etiikan dosentti Jaana Hallamaa ja teologian tohtorit Antti Raunio ja Matti Kotiranta. Kirja kuuluu dosentti Juha Sihvolan kokoamaan 5-osaiseen puheenvuoroja-sarjaan.

Suomessa sosiaalietiikan esityksiä on tehty verrattain vähän. Luterilainen maailma ei Saksan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta osallistunut 1800-luvun lopun viimeisen neljänneksen sosiaalievankeliseen liikkeeseen, joka kosketti suurin piirtein koko protestanttista maailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen luterilaiset (varsinkin Saksan) ovat olleet ymmärrettävästi haluttomia antamaan ohjeita sosiaalikysymysten ratkaisemiseksi. Ekumeenisessa liikkeessä sosiaalieettisiäkään kysymyksiä ei ole voinut välttää.

Oman tutkimusperinteen puuttuessa oppihistoriallisia yleisesityksiäkään ei ole tehty. Tässä mielessä Hallamaan toimittama kirja on virkistävä poikkeus. Se pöyhii yhteiskunnallisia kysymyksiä röyhkeän kristillisestä näkökulmasta, kun uskonto on yleensä luterilaisessa maassamme paalutettu lujasti yksityiselämän ilmiöksi: luterilainen ilmapiiri ei suosi kristillisiä puolueita eikä uskonnollisesti sävyttynyttä yhteiskunnallista argumentointia.

Rahan teologia?

Kirjan komea otsikko on liiankin provosoiva. Se ei tarkkaan ottaen vastaa koko kirjan sisältöä, vaan lähinnä toimittajan, Jaana Hallamaan omaa osuutta, jossa taloudellisen rationalismin ohjaama markkinakertomus rinnastuu aiempien vuosisatojen kristilliseen pelastuskertomukseen. Mistä kirja sitten kertoo? Sosiaalietiikasta, suurten kirkkokuntien suhtautumisesta yhteiskuntaan ja yhteiskunnassa vaikuttamiseen. Ja vaikka kaikki kristinuskon suuret suuntaukset (roomalais-katolisuus, luterilaisuus, reformoidut kirkot, ortodoksisuus) saavat sivumääräisesti hyvin huomiota, tähtäyspisteenä on nimenomaan sosiaalieettisesti kehittymättömänä pidetyn luterilaisuuden vaikutus pohjoismaisen hyvinvointivaltion syntyyn. Tarkasteltavana ei ole mitenkään erityisesti raha vaan sosiaalietiikka. Omalla kohdallani otsikointi kuitenkin tepsi: tartuin kirjaan, koska otsikko herätti kiinnostuksen – ja sehän on yksi otsikon tehtävistä.

Rahan teologia ja Euroopan kirkot jakautuu kolmeen päälukuun. Ensin rakennetaan suurten kristillisten kirkkokuntien aatteellinen menneisyys, sitten kartoitetaan keskeinen sosiaalietiikan opetus, lopuksi tutkitaan kristinuskon merkitystä ja näkyvyyttä nyky-yhteiskunnassa, lähinnä sen piilorakenteissa. Vasta viimeinen pääluku nostaa tarkastelun keskiöön rahan.

Hyvän elämän mallit

Professori Simo Knuuttila käsittelee osiossaan kirkkokuntien henkistä perintöä – siis varhaiskristillisyyden, antiikin ja keskiajan filosofisten käsitysten jälkiä nykyisessä sosiaalietiikassa (Eurooppa, kirkot ja aatteet). Kirjan aiheeseen johdattava luku on lyhyt, tulevan tarkastelun filosofinen pohjustus.

Nykyisten kirkkokuntien sosiaalieettisten erojen takaa hahmotetaan kaksi kilpailevaa tapaa tarkastella moraaliteoreettisia kysymyksiä: yhteisöön suuntautunut, ihmisen sosiaalisuutta korostava aristotelinen perinne ja Augustukseen jäljittyvä voluntaristinen, tahtokeskeinen perinne. Nämä kaksi linjaa kulkevat nykyaikaan rinta rinnan, joskus toinen painottuen, joskus toisiinsa sekoittuen. Niinpä on olemassa kaksi kilpailevaa lähestymistapaa politiikkaan ja moraaliin: individualistinen ja yhteisöllinen hyvän elämän malli.

Matkalla yksityisyyteen

Toinen pääluku (Suurten kirkkokuntien sosiaalieettinen opetus) on kirjan laajin jakso. Antti Raunio esittelee protestanttisten kirkkojen sosiaalieettiset periaatteet monia kirkkokuntien sisäisiä suuntauksia ja myös maakohtaisia eroja hahmottaen. Matti Kotirannan tehtävänä on ortodoksisen kirkon sosiaalietiikan esittely. Ilmenee, että individualistinen hyvän elämän malli näkyy lähinnä reformoidussa opissa, katoliset kirkot kannattavat yhteisöllistä lähestymistapaa.

Jatkuva yksityisyyden leviäminen on Raunion mukaan Euroopan kehitykselle leimallinen piirre. Antiikin yhteisöllinen ihmiskäsitys on teollistumisen ja modernisoitumisen myötä vähitellen muuttunut yksilökeskeiseksi. Yhteisöllisyyden lopullinen katoaminen on postmodernismia. Ei ole yhteistä ajattelutapaa, yhteistä tapahtumien tulkintaa, yhteisiä merkityksiä asioille ja ilmiöille. Matkalla yksityisyyteen eri denominaatioihin on syntynyt sosiaalieettisten perustelujen kirjo, jonka ymmärtämiseksi tarvitaan huolellista paneutumista. Vaikka moraalisen käyttäytymisen erot näyttävät hiuksenhienoilta, niiden perusteet voivat lähteä kaukaa toisistaan, ja toisinpäin: eettisten perustelujen marginaaliset erot voivat johtaa tyystin erilaisiin ratkaisuihin.

Rahan teologiassa eri kirkkokuntien sosiaalieettiset linjaukset tavoitetaan keskeisten uskonnollisten johtajien tekstijulkaisuista. Näitä ovat uskonpuhdistajat ja teologit, mutta myös auktorisoidut julkilausumat. Koska kyseessä on esseetyyppinen yleisesitys, uskonnollisten johtajien käsitykset on poimittu pääsääntöisesti kirjallisuudesta. Lähdeluettelon perusteella alkuperäisteksteihin ei juurikaan mennä. Puheenvuoro siis kokoaa ja tulkitsee kommentointia. Tämä on lisännyt kirjoittajien vapauksia ja näkyy myönteisesti esityksen selkeänä ja johdonmukaisena etenemisenä. Perinteisen aatehistorian tapaan seurataan paradigmaattisiksi arvioitujen intellektuellien päättelyä ja ratkaisuja. Mikrohistoriallinen, tavallisen seurakuntalaisen taso ei kiinnosta. Kirkot ovat hierarkkisia. Epäilemättä kirkollinen johtaja onkin paradigmaattisemmassa asemassa kuin vaikkapa poliittinen johtaja.

Uskonnollisten johtajien ajatteluun tukeutuvan 2. luvun sisältö – siis ei metodi – tuo luontevasti mieleen revisionistisen historiantutkijan Quentin Skinnerin laajaan tutkimukseen, The Foundations of Modern Political Thought, jossa uskonnollisesti inspiroituneella sosiaalietiikalla selitetään rohkeasti modernin poliittisen ajattelun syntyä. Uskonpuhdistusajan muutokset ja erot reformaatiossa ovat aiheuttaneet yhä näkyviä eroja yhteiskuntien rakenteisiin. Raunio ei tietenkään halua kiistää muiden aatevirtausten merkitystä, joista keskeisin on pelastuskertomuksen haastajaksi nouseva (taloudellinen) liberalismi.

Luterilaisuus ja markkinakertomuksen etiikka

Viimeisessä osiossa (Kristinuskon kertomus ja eurooppalainen sosiaalietiikka) kirjan otsikko tulee ymmärrettäväksi: kokonaisuus päättyy Jaana Hallamaan analyysiin siitä, kuinka kristillinen pelastuskertomus eri muodoissaan on joutunut väistymään markkinaliberalismin suuren kertomuksen tieltä. Silloin puhuu rahan logiikka. Nyt lukija huomaa, että oikeastaan koko ajan onkin käsitelty kristillisen etiikan suhdetta markkinakertomukseen.

Sosiaalietiikka ei ole koskaan ollut luterilaisten vahvin ala. Kahden regimentin oppi on ohjannut mielenkiinnon muualle. Yhteiskunnalliset asiat on jätetty ehkä liiankin helposti maallisille toimijoille. Toisen maailmansodan katastrofi Saksan luterilaisille on hyvässä muistissa, ja siihen myös osataan viitata. Luterilaisuuden sokeus sosiaalikysymysten äärellä oli kuitenkin joutunut kritiikin hampaisiin jo vuosisadan vaihteessa. Max Weber sivuuttaa luterilaisuuden epäkiinnostavana Protestanttisessa etiikassa: luterilaisuudesta ei ole löydettävissä eettisiä periaatteita maailman muuttamiseksi. Ernest Troeltsch päätyi luterilaisuutta tutkiessaan puhuttelevaan vastakohtaisuuteen: uskovaisen ja virkamiehen moraali ovat rinnakkaisalueita samassa persoonassa; ne eivät kohtaa yksilössä.

Hallamaalla on iloinen viesti: enää luterilaisten ei tarvitse hävetä. Max Weber, Ernst Troeltsch, Georg Wünsch ja muut sosiaalietiikan klassiset tulkitsijat ovat väärässä. Lutherilla on sittenkin sosiaalietiikka, ja tarkasti luettaessa luterilaisuuden yhteiskunnallinen vaikuttavuus on suorastaan läpitunkeva. Koko pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea on jäljitettävissä luterilaiseen siihen.

Luterilainen reformaatio korosti esivallan sosiaalisia tehtäviä ja asetti maalliselle regimentille eettisiä velvoitteita, mikä perinne on pohjoismaisessa luterilaisuudessa myös jatkunut. Raunion sanoin:

”[…L]uterilaiset kirkot eivät vain yksinkertaisesti tue maallisen hallinnon toimintaa sen laadusta ja sisällöstä riippumatta, vaan asettavat valtiolle, oikeudenkäytölle ja talouden toiminnalle luonnollisesta moraalilaista nousevia sisällöllisiä eli eettisiä vaatimuksia. Käytännössä tämä on merkinnyt tukea käsitykselle valtiosta, jolla on laaja sosiaalinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion synty luterilaisen kulttuurin piirissä ei olekaan mikään sattuma.”
…
”Pohjoismaisen aatteellisen ja kulttuurisen perinnön näkökulmasta talouden vapauttaminen, toisin sanoen sen irrottaminen sosiaalisista velvoitteista ja kontrollista, on muodikasta pintakuohua.”
(ss. 80-81)

Hallamaa ottaa hyviä esimerkkejä katolisen ja luterilaisen ajattelun eroista ruohonjuuritason sosiaalikysymyksissä: huostaanottoon ryhdytään roomalaiskatolisissa maissa paljon harvemmin kuin Pohjoismaissa, vanhukset viedään vanhainkotiin vain äärimmäisessä hädässä; lasten päivähoito on pohjoismaiden näkökulmasta täysin kehittymätön. Katolinen maailma on tuottanut sellaisia yhteiskuntajärjestelmiä, joissa eri yhteisöjen vastuu lähimmäisistä on keskeinen; perhe, suku – yleensä lähipiiri – pitää huolen omistaan. Luterilaisuudessa ihmisiä pidetään ensi sijassa yksilöinä, joilla on oikeus hyvään kohteluun riippumatta siitä, millaisen sosiaalisen ryhmän jäseneksi on joutunut. Yksilöllisen ja tasa-arvoisen kohtelun takaa yhteiskunta, maallinen regimentti.

Markkinakertomuksen etiikkaa arvioidessaan Hallamaa tiivistää koko markkinalogiikan taloudelliseen rationaalisuuteen, jolla nimellä markkinakertomusta myös voisi hyvin kutsua. 1900-luvun lopussa markkinakertomus on osoittanut vääjäämättömyytensä. Markkinoiden toimivuudesta on tullut superarvo, jolle kaiken muun on alistuttava. Weberin taloudellinen rationaalisuus ihmisen rautahäkkinä on taas kerran keksitty. Rationaalisuuden murtamiseksi on tarjottu milloin mitäkin, mm. kommunikaatiota (Habermas). Nyt uusi näkökulma ja jonkinlainen toivon mahdollisuus välähtää siinä, että luterilaisuus asettuu hyvinvointivaltion perinteisenä tukijana taloudellisten rationaliteettien vastavoimaksi. Tosin Hallamaakin epäilee sen mahdollisuuksia.

Voisi kuitenkin ajatella, että luterilaisuus ja katolisuus tarjoavat reformoitua oppia vahvemman lähtökohdan taisteltaessa markkinavoimien kasvotonta egoismia vastaan. Reformismin eri suuntauksille tyypillistä on, että moraalin ymmärtämistä ja toteuttamista pidetään mahdollisena vain kristityille. Nämä ovat laadullisesti korkeammalla tasolla. Luterilaiset otaksuvat luonnollisen moraalilain mukaisesti, että kaikki maalliset toimijat ovat periaatteessa eettisiä. Uskovaisen poliitikon moraali ei mitenkään laadullisesti poikkea muiden kansalaisten ja poliitikkojen moraalista. Luterilaisessa maassamme ateistikin on eettisesti vahva. Emme kaipaa teokratiaa.

Ajattelevien ihmisten kirja

Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopunajan sosiaalietiikka on hyvä puheenvuoro. Sisältö on paikoitellen niin painavaa, että sen toteuttaminen puheenvuoroja-sarjassa ilman viiteaparaattia jää hieman harmittamaan. Yksityiskohtaisemmalla viitejärjestelmällä varustettuna kirjaa voisi käyttää monipuolisemmin tutkimuksen apuvälineenä sosiaalieettisiin periaatteisiin viitattaessa. Nyt, viitteiden puuttuessa, on mentävä lähdeluettelon kautta kirjastoon. Hyvä niinkin.

Puheenvuoroja-sarja on muodoltaan lähinnä tutkimusesseistinen. Mielestäni oppihistoriaa yhteen vetävä, kovakantinen teos sopii silti kurssikirjaksi niin teologian, filosofian, historian, valtio-opin kuin taloustieteiden aineopintoihin. Kyseessä on ajattelevien ihmisten kirja. Taitto on tosin hieman outo. Kapeaan palstaan puristettu leipäteksti vaatii totuttelua, mutta jäähän sivulle sitten verrattain leveä marginaali, johon sopii raapustaa omia huomautuksia.

Sisältöä on paljon. Vaikea, monisyinen asia on toimitettu kohtuullisesti, tarpeetonta toistoa välttäen. Hyvät etiikan ja aatehistorian tiedot omaavalle lukijalle teos antaa uusia oivalluksia. Monet silmät avautuvat huomaamaan, miksi oikeastaan ajattelee, niin kuin ajattelee. Ehkä olemme luterilaisempia kuin arvaammekaan.

———

Arvostelu on julkaistu Tiede & Edistys -lehden numerossa 3/2000.