Kun kirja-arvio ilmestyy yli kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, on syytä kysyä, onko arvioija tehtäviensä tasalla ja onko teos jo arviota lukiessa vanhentunut. Ainakaan jälkimmäisestä ei ole pelkoa Seikko Eskolan esseekokoelmassa. Historian kuolema ja kulttuurien taistelu ei ole vain kokoelma historiallisia esseitä, vaan arvoväritteinen kommentaari kansainvälisen politiikan ja suomalaisen historiakeskustelun kysymyksiin. Sellaisena se on myös nykypäivänä virkistävän poikkeuksellinen, sillä kulttuurikonservatismi on kovin harvan historiateoksen aatteellinen lähtökohta. Eskolan teos on jo siksi tutustumisen arvoinen puheenvuoro.

Teos on koottu esseistä, joista osa on julkaistu jo eri versioina aiemmin muissa yhteyksissä. Eskola tarkastelee 1900-luvun historian käänteitä kristityn konservatiivin näkökulmasta. Eskola murjoo kommunismia, ymmärtää Yhdysvaltalaista konservatismia, korostaa kristinuskon merkitystä länsimaisen kulttuurin kivijalkana ja arvioi kriittisesti islamismia. Hänen syntetisoiva kirjoitusotteensa ja esseiden pitkä historiallinen aikajana takaavat myös, ettei teksti vanhene nopeasti.

Huntingtonin jalanjäljissä

Teoksen alussa Eskola käsittelee kiinnostavasti maailmanhistorian lumovoimaa ja edistysajatuksen historiaa. Tästä siirrytään luontevasti tarkastelemaan Francis Fukuyaman historian lopun ja Samuel Huntingtonin sivilisaatioiden taistelun teesejä ja niiden paikkaansapitävyyttä 2000-luvun maailmassa. Hiljattain edesmennyt Huntington on selvästi Eskolan innoittaja.

Huntingtonin varoitus kristinuskon ja länsimaisten arvojen rapautumisesta sopii hyvin Eskolan tarkastelukulmaan. Eurooppalaisen kulttuurin uhkana hän näkee sekularisaation, joka vie siltä ”sielun voimat” samalla kun väestön ikääntyminen vie siltä ruumiin voimat. Eskolan vaatimus länsimaiden paluusta perusarvojen äärelle on hyvin samantyyppinen kuin Huntingtonin kiistellyssä teoksessa Who Are We (2004).

Eskolan Huntingtonia myötäilevä näkökulma on kovasti toinen kuin esim. brittiläisen esseisti Francis Wheenin. Wheen ottaa poleemisessa teoksessaan Kuinka humpuuki valloitti maailman (2004) Fukuyaman ja Huntingtonin teesit varoittavaksi esimerkiksi liiallisen yksinkertaistamisen vaaroista. Seikko Eskola ei noteeraa Wheeniä tai edes muuta asiallisempaa Huntington-kritiikkiä, vaan hän ottaa annettuina Huntingtonin ongelmalliset sivilisaatioluokittelut. Siksi lupaavasti alkava pohdinta jää myös harmittavan keskeneräiseksi.

Perusteellisempaan käsittelyyn päästään Eskolan analyysissä yhdysvaltalaisesta konservatismista. Analyysi mukailee ja referoi Micklethwaitin ja Woolridgen kirjaa The Right Nation (2004). Essee on selkeydessään erinomainen johdatus amerikkalaisen konservatismin erityispiirteisiin ja oikoo ansiokkaasti niitä yleistyksiä, joita suomalaisessa mediassa usein näkee. Markku Ruotsilan artikkelien ohella se on eräs parhaista suomenkielisistä katsauksista amerikkalaisten konservatiivien ajattelumaailmaan. Maailmaan, joka edustaa eurooppalaiselle älymystölle edelleen todellista Toiseutta.

Eskola tarkastelee ilmiöitä enimmäkseen maailmanhistorian lintuperspektiivistä. Yleistäminen on siinä välttämätön hyve. Historiantutkijan kuuluu olla sekä yksityiskohtiin paneutuva ”multasienten kerääjä” että kokonaiskuvaa hakeva ”laskuvarjohyppääjä”. Maailmanhistorian tutkimisessa tarvitaan laskuvarjoa ja yleistämistä. Eskolan tavassa yleistää on kuitenkin ongelmia. Välillä yleistämisen taso kertoo enemmän kirjoittajansa ideologisesta taustasta kuin käsiteltävästä asiasta. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen laativat ”maataomistavat gentlemannit”, kun taas Ranskan vallankumouksen takana olivat ”vieraantuneet intellektuellit ja raivoisat talonpojat”. Tai mitä pitäisi sanoa seuraavasta, nykypäivän Euroopan sekularisaatiota kritisoivasta kommentista: ”Amerikassa niin uskonto kuin työetiikka ja ahkeruuskin ovat kunniassa, toisin kuin vanhalla mantereella”. Vastaavia kömmähdyksiä pomppaa lukijan silmille hieman turhan usein.

Kommunismi ja kristinusko

Ideologisoiva suhtautuminen tulee selvimmin esiin esseissä kommunismista ja kristinuskosta. Konservatiivisen Venäjän tutkija Richard Pipesin tapaan Eskola tarkoittaa kommunismilla ideologian bolsevistista tai maolaista versiota, minkä mukaan ideologian onnistumista/epäonnistumista sitten arvioidaan. Pipes toteaa Communism-teoksensa (2001) loppuluvussa, että kommunismi ei ollut hyvä aate, joka vain sattui epäonnistumaan, vaan se oli yksinkertaisesti huono aate. Eskolan musertava näkemys kommunismin lopputaseesta on samoilla linjoilla, ja toki hyvin perustein. Sosialististen liikkeiden luonne ja merkitys Länsi-Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa jäävät kuitenkin sekä Pipesin että Eskolan monoliittisessa kommunismi-kuvassa lähes kokonaan sivuun.

Eskola argumentoi pätevästi, että kommunismia tulee arvioida sen käytännön tulosten, ei sen kauniiden lupausten mukaan. Hedelmistään puu tunnetaan, kuten Eskola toteaa. Siksi kommunismin lopputase on niin murheellinen, niin kuin kommunismin musta kirja on jo todistanut. Vastaavaa logiikkaa Eskola ei kuitenkaan sovella kristinuskon tarkastelussa. Uskon nimissä tehdyt julmuudet ovat vain harhautuneiden yksilöiden tai uskoa verukkeenaan käyttävien opportunistien tekemiä. Vika ei olekaan uskossa, vaan sen toteuttajissa. Sen sijaan kommunismin kohdalla vika on molemmissa. Mutta kristinuskon historian hedelmiä ei sitten saisikaan käyttää puun arviointiin! Kristinusko on Eskolalle edelleen eurooppalaisen kulttuurin ”eettinen infrastruktuuri”, joka pitäisi mainita myös Euroopan perustuslain johdannossa.

Vastaava yksipuolisuus heijastuu myös kylmän sodan käsittelyyn. Eskola puolustaa lepsuin argumentein Vietnamin sotaa eikä mainitse sanallakaan Yhdysvaltain ja CIA:n häikäilemättömistä Latinalaisen Amerikan operaatioista. Autoistuminen nostetaan länsimaisen demokratian kulmakiveksi ja Henry Ford siten kommunismia padonneeksi sankariksi. Eskola ottaa myös, johdonmukaisesti argumentoiden, kantaa vuoden Suomen 1918 tapahtumiin ja liputtaa vapaussota-termin puolesta. Hyvin kirjoitettuun esseeseen antaa ikävän sivumaun kirjoittajan taipumus vähätellä valkoisen terrorin merkitystä suhteessa punaiseen terroriin.

Kanavan päätoimittajana pitkään toiminut Eskola on kouliintunut sanankäyttäjä. Lyhyttä lausetta suosivan Eskolan teksti poikkeaa selkeydessään edukseen akateemisen kielenkäytön koukeroisesta valtavirrasta. Lukukokemus on siksi varsin nautittava.

Eskolan ansioksi on todettava, että hän pelaa avoimin kortein eikä kätke poliittisia näkemyksiään. Eskolan kanssa on helppo olla eri mieltä. Jo siksi Historian kuolema ja kulttuurien taistelu on suositeltava esseekokoelma.