Jukka Mallisen Seisahdus erämaassa on pääosin Joseph Brodskyn runoilijaelämäkerta, mutta ei lainkaan tavallinen. Sen alaotsikko ”Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskysta” kertoo sisällöstä olennaisen. Teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kuvataan Brodskyn lapsuus ja nuoruus sekä tie ”tyhjäntoimittajaksi” ja epähenkilöksi Leningradissa. Toisessa osassa seurataan juhlitun ja lännessä tunnustetun runoilijan muotoutumista ”toisessa imperiumissa” eli Amerikassa – ja lopulta matkaa Nobel-juhlallisuuksiin. Kolmas osa erittelee pääosin Brodskyn muita kirjoituksia ja esseitä ja sisältää myös erinomaisen erittelyn Joseph Brodskyn ja Aleksandr Solzhenitsynin ”kielikamppailuista” ja erilaisista Venäjä-näkemyksistä muutenkin. Ensimmäisen osan huipennus on tietenkin äitihahmon, runoilija Anna Ahmatovan ja Brodskyn keskinäistä kunnioitusta tihkuva ammatillinen suhde. Kielikamppailussa Solzhenitsynin kanssa kyse oli siitä, että Brodsky oli moniarvoisen ja modernin kielellisen kollaasin kannalla, slavofiili Solzhenitsyn taas rakasti yli kaiken Venäjän ”kansaa” ja slaavilaista puheperinnettä.

Jukka Mallisen Venäjä- ja venäläisen runouden tuntemus avaa elämäkertaa kuitenkin paljon päähenkilöä laajemmalle ja rivien välistä ilkkuva Jukka-sedän omakuva ja ”mallismaiset fiilistelyt”, heittolauseet, tekevät tekstistä hyvin luettavan ja poleemisen. Voi todeta senkin, että venäläisen runouden akateemiseen tutkimukseen ei tästä tekstistä ole pitkä matka. Mutta tuntien tekijän inhon akateemista maailmaa kohtaan, ymmärtää hyvin, että lähteiden ja alaviitteiden käyttö ei ole Mallisen kutsumus… . Toisaalta, jo 15-vuotiaana koulunsa kesken jättänyt ja itseoppinut runoilija Joseph Brodsky onkin mitä sopivin kohde juuri Jukka Mallisen käsittelyyn. Sielunveljistä on kysymys, vaikka elämäkertakirjurin ”objektiivisuus” pääsääntöisesti säilyykin.

Kun aika pysähtyi Leningradissa…

Kirjan nimi Seisahdus erämaassa tulee runosta, jonka kauhistunut nuori Brodsky kirjoitti vuonna 1966 joutuessaan seuraamaan barbaarimaista tuhotyötä keskellä Leningradia. Komea kreikkalainen kirkko purettiin uudisrakennusten tieltä ilman minkäänlaista vastarintaa tai reaktiota:

”Neuvostokaupunki ei ole muuttunut inhimilliseksi erämaaksi siksi, että ihmiset lähtevät pois, vaan koska he muuttuvat epäihmisiksi: kaupunkia leimaa moraalin romahdus, välinpitämättömyys, pelkuruus ja ihmiset piilottelevat seinien ja kaihtimien takana”.

Eletään Leonid Brezhnevin aikaa, pysähtyneisyyden eli stagnaation vuosia. Brodsky ei aivan ehtinyt kulttuuriliberalismin suojasää-sukupolven joukkoon ja maineeseen 1950-60-lukujen vaihteessa, mutta hän oli puoluevaltion mielivallan uhri jo Nikita Hrushtshevin aikana. Brodsky oli jo tuolloin astetta anarkistisempi ja individualistisempi kuin Jevgeni Jevtushenkon ympärille kerääntynyt runoilijapiiri. Mutta hän kieltäytyi järjestelmällisesti olemasta ”uhri”, vaikka joutuikin pariksi vuodeksi karkotetuksi pohjoiseen. Virallisena syynä eivät olleet marginaalissa ja samizdatissa elävät varhaisrunot, vaan ”tyhjäntoimittajan” elämäntapa, joka soti kaikkia neuvostoajan arvoja vastaan. Myöhemmin Brodsky arvioi karkotusvuotensa Arkangelin seudulla jopa elämänsä onnellisimmaksi ja tuotteliaimmaksi ajaksi; samalla kyse oli nuoren kaupunkilaispojan oppivuosista ja ”Venäjän kansaan tutustumisesta” pohjoisessa. Kansa oli Brodskylle aina yksilöitä. Hän ei koskaan tunnustautunut ”laumaeläimeksi” ja osoitti sen usein vapaaehtoisella erakoitumisella. Se kissa, jonka hän niin monesti piirusti tervehdyksiinsä ystäville, on samalla runoilijan humoristinen alter ego – teräväkyntinen, kehräävä, mutta rapsutustakin kaipaava…

Joseph Brodskyn oikeusjuttu oli 1960-luvun alussa legendaarinen tapaus, josta on monia versioita. Eniten ihmetystä on herättänyt nuorukaisen päättäväinen, rauhallinen ja rohkea esiintyminen. Jukka Mallisella on asiaan järkeenkäypä selitys. Juuri oikeudenkäynnin alkaessa Brodsky saa tietää, että hänen taiteilijamuusansa ja todellinen ensirakkautensa Marina Basmanova on pettänyt hänet. Eikä siinä kaikki: petoksen toinen osapuoli on hänen hyvä ystävänsä, runoilija Dmitri Bobyshev. Niinpä oikeusjuttu ja karkotus onkin vain toissijainen seikka nuoren miehen elämänkärsimyksissä. Marinan petos jättää raskaat jäljet Brodskyn naiskuvaan, jossa ”M.B:n” madonnamaiset kasvot ja naiskeimailu häilyvät taustalla seuraavat vuosikymmenet. Särkynyt ystävyys runoilijaporukassa ja kasvava epäluulo mahdolliseen neuvostosysteemin muutokseen tekevät hänestä välillä vähintäänkin vainoharhaisen erakon suhteessa kanssaihmisiin.

”Minä vaihdoin imperiumia…”

Vuonna 1972 KGB ilmoittaa Joseph Brodskylle, että tämän runoileminen ja tyhjäntoimittajaelämä Neuvostoliitossa saa riittää. Hänen annetaan ymmärtää, että nyt kannattaisi tarttua esimerkiksi Israelista tulleeseen kutsuun ja hankkia ulkomaanpassi tai muuten ”…sinulle tulee kuumat paikat”. Näin asian ilmaisi vuoronmukaiseen puhutteluun runoilijan kutsunut KGB-eversti. Käytäntö oli sittemmin hyvin tavallinen Neuvostoliitosta karkotettujen toisinajattelijoiden kohdalla.

Brodsky ei matkusta Israeliin (”En haluaisi – en tiedä mitä siellä teen…”), vaan Wienin kautta lopulta Amerikkaan. Amerikkaa edeltää Eurooppa-kiertue, lukuisat tapaamiset suosikkirunoilijoiden ja Brodsky -kääntäjien kanssa. Runoilija yllättyy siitä kuinka tunnettu on, mutta kieltäytyy säännönmukaisesti puhumasta politiikkaa, arvostelemasta kotimaataan tai kertomasta yksityiskohtia oikeusjutustaan ja karkotuksestaan. Individualismi vahvistuu lännessä, mutta uhriksi hän ei sielläkään ala. Runous saa ”toisen imperiumin” sisällä uusia ulottuvuuksia, maastakarkotus tavallaan vapauttaa runosuonen. Brodsky opettelee nyt ärrää sorauttavan englantinsa, luennoi, kirjoittaa – ja tapaa valikoiden maanmiehiään New Yorkissa. Talouskin kohenee vauhdilla, joten runoiluun ja sitä edeltävään lukemis- ja tutkimustyöhön on aikaa. Ystävät ovat silti vähissä ja imperiumiksi osoittautuu toinenkin imperiumi. Hyvässä ja pahassa.

En ole runouden asiantuntija tai arvostelija, joten en voi ottaa kantaa Brodskyn runouteen sinänsä. Silti tämän, kuten myös Jukka Mallisen, lukeneisuus ja antiikin tuntemus herättää kunnioitusta. Brodskyn vaikeat kielikuvat avautunevat parhaiten juuri antiikin runouden ja erityisesti venäläisen runouden historiaa tunteville. Anna Ahmatova ja Osip Mandelstam edeltäjineen ja sivistävine vaikutuksineen ovat taustalla, vaikka Brodskyn runokieli on ihan muuta. Voisi olla mielenkiintoista spekuloida, mitä esimerkiksi Pentti Saarikoski sanoisi venäläiskollegastaan? Ja ehtikö sanoa mitään?

Brodskyn ihmis- ja naissuhteet tulevat kuvatuksi ”M.B:n” jälkeen hieman pintapuolisesti, mutta ehkä ne olivatkin pintapuolisia: runoilija ei näissä suhteissa ollut enkeli, omankaan kriittisen näkemyksensä mukaan. Ja itselleen hän osasi olla ankara, jos muillekin. Viimeinen madonna oli italialainen – ja tietenkin venäläisjuurinen – slavisti Maria Soccini, jonka kanssa Brodsky saa kolmannen lapsensa, menee naimisiin ja elää vuodet 1990-1996, kuolemaansa saakka. Vuoden 1996 alussa hän kuolee ystäväpiirissä vietetyn miellyttävän illan jälkeen äkkiä sydänkohtaukseen, joita hänellä on kylläkin ollut jo useampia.

Joseph Brodskyn elämän keskeinen tragedia oli myös suhde vanhempiin, joita hän ei koskaan tavannut maastakarkotuksensa jälkeen. Puhelinyhteys toimi, mutta fyysisesti kissa-Josephia ei halattu, silitetty eikä rapsutettu äidin tai isän toimesta vuoden 1972 jälkeen. Tämän täytyi olla katkera pala; semminkin kun vanhemmat hakivat toistakymmentä kertaa viisumia Amerikkaan sitä saamatta. He ehtivät kuolla ennen glasnostin ja perestroikan tuomia viisumihelpotuksia eikä Josephkaan pitkien empimisten jälkeen enää koskaan palannut edes uudelle Venäjälle. Helsinki ja varsinkin Venetsia olivat käypiä ja nostalgisia Pietari-korvikkeita.

PS. Andrei Krzhanovskin ohjaama puolittain animoitu dokumentti Puolitoista huonetta eli sentimentaalinen matka kotiin (2009) kertoo Joseph Brodskyn elämästä. Dokumentissa on komea kuviteltu jakso, jossa Nobel-runoilija lopulta kohtaa vanhempansa.