Jörn Donner ironisoi muistelmateoksensa alussa, että vaikka hänestä monien ihmisten mielestä on vuosikymmenten kuluessa tullut brändi (käsite jota hän inhoaa luultavasti yhtä paljon kuin kuka hyvänsä meistä), kukaan ei enää halua kuulla hänen mielipiteitään muusta kuin korkeintaan sairauksista tai tupakoinnin lopettamisesta.

Väite julkisuuskuvan muutoksesta ei ehkä ole täysin perätön, kun muistelee, millaisia haastatteluja Donnerilta on viimeisen vuosikymmenen aikana pyydetty. Asiaa voi kuitenkin katsoa tosinkin. Ensinnäkin kuinka moni muu suomalainen on kiinnostanut julkisuutta niin paljon, että hiljaiselostakin raportoidaan säännöllisesti? Jopa Donnerin koti-isävaihe Tammisaaressa tuli lehtien lukijoille tutuksi. Toiseksi, vaikka Donner uskoisikin, etteivät hänen mielipiteensä enää kiinnosta ketään, ainakin brändin ominaislaatu eli arroganssi on tallella: Mammutti sisältää lähes 1200 sivun mitalta mielipiteitä, valtaosin muusta kuin sairauksista ja tupakoinnista. Ja kolmanneksi voi sanoa, että Donnerin diagnoosi on vähintäänkin ennenaikainen.

Jörn Donner aseistakieltäytyjänä Porissa 1959-61 (kirjan kuvitusta)

Pian muistelmateoksen ilmestymisen jälkeen hän nousi varasijalta jälleen eduskuntaan, mikä sai Helsingin Sanomien (19.7.2013) pääkirjoitustoimittajan iloitsemaan:

”Donnerin paluu on hyvä uutinen. Hänellä on poikkeuksellisen pitkä kokemus politiikasta ja kulttuurielämästä, mutta häntä ei voi pahalla tahdollakaan sanoa tuulahdukseksi menneisyydestä. Pikemminkin hän on ollut jo ennen muita puoluesidonnaisuuksiin vapaamielisesti suhtautuva eurooppalainen intellektuelli, joka on kaiken lisäksi ahkera. Hallitus tuskin saa Donnerista kuuliaista napinpainajaa, mutta poliittiseen keskusteluun hän tuo kirpeyttä ja syvyyttä.”

Helsingin Sanomien kuvaus on osuva, ja sanat pätevät Donneriin myös muistelijana: Mammutti avaa kirpeän, vapaamielisen ja välillä syvänkin näkökulman toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten kulttuurielämään. Esimerkiksi Finlands svenska litteraturhistoria (2000) arvioi, että Donnerin laajan kirjallisen tuotannon kestävintä osaa ovat ennenkin olleet reportaasit (kuten Berliini – arkea ja uhkaa, 1958, ja Uusi maammekirja – raportti Suomesta, 1967). Mammutissa on parhaimmillaan samaa reportaasimaista aikalaisdiagnostiikkaa, mutta nyt havainnoissa on tietysti mukana myös ajallista etäisyyttä ja jälkireflektiota.

Reflektiota ja etäännytystä Donner hakee erikoislaatuisella kertojaratkaisulla. Muistelmien kertoja on kuvitteellinen tai puolikuvitteellinen Fredrik Kock, joka kirjoittaa Donnerista kolmannessa persoonassa ja käyttää tästä nimitystä J. Etäännytys auttaa epäilemättä muistelijaa laajentamaan perspektiiviä, mutta tyylillisenä keinona se on hämmentävä. Tulos on outo sekoitus mahtipontisuutta, ironiaa ja itseironiaa. J on samanaikaisesti sekä kriittinen omia tekemisiään (esimerkiksi useimpia elokuviaan) kohtaan että se tuttu arrogantti kuvienrikkoja, joka ei kunnioita juuri ketään – poikkeuksina ehkä Olof Palme, Ruotsin elokuvainstituutin legendaarinen johtaja Harry Schein sekä vuosikymmenten vastaanhangoittelun jälkeen miksei myös marsalkka Mannerheim.

Jörn Donner passikuvissa (kirjan kuvitusta)

Kannibalisoidut tekstit

Kertojaratkaisu on epäilemättä omiaan myös oikeuttamaan sen, että Donner kierrättää varsin runsaasti omia tekstejään ja jossain määrin myös toisten aiempia kirjoituksia. Alkusanoissa todetaan Kockin äänellä, että pyytäessään häntä muistelmien kirjoittajaksi Donner antoi hänelle oikeuden ”kannibalisoida” ennen julkaistuja tekstejä. Tämä ratkaisu tuo kirjaan kiinnostavaa moniäänisyyttä haastamalla nuoren ja keski-ikäisen Donnerin keskustelemaan vanhan kanssa. Katuminen ja selittely eivät vieläkään kuulu Donnerin repertoaariin, mutta ristiriitoja ja jännitteitä tämä keskustelu kyllä nostaa esille.

Lisäksi kertojaratkaisu tuntuu vaikuttaneen myös muistelmien laajuuteen. Donneria ei ole ennenkään tunnettu säästeliäänä sanankäyttäjänä, mutta nyt hän avaa Kockin valtuuttamana – tai päinvastoin – kaikki padot. Donner ikään kuin koettaa kirjoittaa koko maailman, tai ainakin oman maailmansa, eikä yritäkään erottaa suuria asioita pienistä. Tässä mielessä Donnerin muistelmat rinnastuvat, vaikkakin eri tyylilajissa, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. Toisaalta tämän mittaluokan laajuus voi myös olla merkki kehnosta kustannustoimittamisesta ja tekstinkäsittelyaikakauden mammuttitaudista.

Mammutti on siis yhtä aikaa sekä kiehtova ja mukaansatempaava että rasittava ja jaaritteleva. Kokonaisuuden läpi kahlaaminen kyllä palkitsee. Donner on ainutlaatuinen muistelija, joka ei pyytele anteeksi eikä juuri selittele: useimmat olisivat varmasti kaunistelleet esimerkiksi sotavuosina lähetettyjen kirjeiden poikamaista saksalaisintoa. Muistelmissa on mukana vaihtelevia fragmentteja sieltä ja täältä, oiva lluksia ja latteuksia ihmisistä, seksistä, taiteesta, politiikasta, rohkeudesta ja ennakkoluuloista – joista loogisuuden nimissä Donner ei suinkaan itsekään ole vapaa: ehkä sekin on tässä tapauksessa osa donnermaisen röyhkeää rehellisyyttä, että ilmaisee mielipiteensä vaikkapa teatteriesityksestä, jota ei ole nähnyt… Tai ei sittenkään: kyllä tämäkin kirja olisi tarvinnut kunnollisen kustannustoimittajan, joka olisi karsinut turhat pois.