Mandoliinin maailmanhistoria – Kaksoisvirroilta kammareihin (192 s.) on nimensä mukaisesti tietokirja mandoliinin menneisyydestä ja tämän päivän mandoliinikulttuureista. Teoksen on kirjoittanut suomalaisen kansanmusiikin parissa pätevöitynyt toimittaja ja tietokirjailija Sauli Heikkilä. Takakannen mukaan Heikkilä on etnisten musiikkikulttuurien asiantuntija ja Kansanmusiikki-lehden päätoimittaja. Kirjan laajaa tietopohjaa selittää osaltaan se, että kirjoittajalla on alan tietämystä, hyvä tuntuma kotimaisen kansanmusiikin kenttään sekä ammattitaitoa pohtia käsittelemäänsä aihetta yhdessä kotimaisten asiantuntijoiden kanssa.

Otsikossa esiintyvä ”maailmanhistoria” vaikuttaa ensi alkuun lupaavan hieman liikaakin, mutta on lopulta varsin kuvaava: populaarisuudessaan se viittaa kirjan olevan enemmän tieto- kuin tiedekirjan. Teoksessa todellakin sivutaan kielisoitinten varhaista historiaa Kaksoisvirtain maasta nykypäivän suomalaiseen pelimannisoittoon ja muihin käyttöyhteyksiin. Sisällysluettelon perusteella Osa I esittelee mandoliinin historiaa ja nykypäivää osana eri kulttuureita sekä soittimen kehitystyötä. Osa II rakentuu mestaripelimanni Heikki Lahden (1934–2019) elämän ja soiton kuvaamiseen.

Esipuheessa Heikkilä asemoi kirjansa tieteellisen tutkimuksen sijaan mandoliinin tarinaksi. Näin onkin, joskin joidenkin kontekstointien, lähteiden käytön ja pohdintojen osalta teksti täyttäisi hyvinkin tutkimuksen vaateet. Lähdeviitteitä ei ole käytetty, mutta perusteellinen lähdeluettelo helpottaa lukijaa etsimään aiheesta lisätietoa niin halutessaan. Ensikäden lähteinä kirjoittaja hyödyntää soittajien ja asiantuntijoiden haastatteluja, joiden toivoisi tulevan arkistoiduksi jatkokäyttöä ajatellen (tästä ei ole lähdeluettelosta mainintaa). Haastatellut henkilöt ja tekstissä lainatut asiantuntijat mainitaan usein nimeltä. Näin teksti ottaa kantaa viimeaikaiseen keskusteluun tietokirjojen koostamisen käytännöistä: myös musiikintutkijoiden julkaisuja on käytetty ilman asianmukaista viitekäytäntöä ja ilmeisen hyvällä taloudellisella menestyksellä. Heikkilän tutkimusta arvostavaa kirjoitustapaa näkisi käytettävän mieluusti laajemminkin.

Kirjan ensimmäinen osa Mandoliinin kehityskaari, suunnittelijat ja soittajat jäljittää soitinten varhaista historiaa kalliopiirroksiin ja Mesopotamian musiikkikulttuuriin, Egyptiin ja sieltä Anatoliaan ja Eurooppaan. Mandoliinin sukulaissoittimet ja kielisoitinten perhe esitellään, samoin nykyisen mandoliinin kannalta oleellinen napolilainen mandoliini 1700-luvun alkupuolelta sekä eri kielimateriaalit (jouhet, suolet ja metalli). Eri maiden mandoliinikulttuurien esitteleminen jää aiheensa laajuuden vuoksi väistämättä katsaukseksi. Tämä tuskin on ongelma, sillä tekstistä inspiroitunut lukija voi laajentaa tietopohjaansa tutustumalla netin tarjontaan, johon napakat vinjetit häntä toivottavasti houkuttavat. Toki olisin mielelläni nähnyt katsauksen Anatolian musiikkiperinteeseen ja sen soittimiin (bağlama, kemençe) ja tätä kautta yhteyden niemimaan taide-, populaari- ja kansanmusiikkiperinteeseen.

Mandoliinin kehitys ja soittajat Yhdysvalloissa esitellään ansaitusti, mukaan lukien Orville Gibsonin (1856–1918) ja Lloyd Loarin (1886–1943) työ. Lähestymistapa on ihailtavan monikulttuurinen. Kuten tunnettua on, eri musiikkikulttuurien rinnakkaiselo ja sulautuminen oli ominaista 1900-luvun alun Yhdysvalloille. Mandoliinia tekivät tunnetuksi maahan muuttaneet italialaiset sekä muut siirtolaiset ja artistit, kuten venäläiseksi itsensä karakterisoinut virtuoosi, ukrainalaissyntyinen Dave Apollon (Denis Apollonov, 1898–1972). Soittimen menestystarinaan vaikutti vahvasti myös Bill Monroe (1911–1996). Tuskin hän kuitenkaan ”keksi” bluegrassia (s. 67) sen enempää kuin Elvis Presley rock and rollia, vaan kyse oli useiden musiikkiperinteiden yhdistämisestä onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Monroen merkittävyyttä tämä ei vähennä. Perusteellinen esitys sivuaa myös resonaattori-instrumentteja, johon pieni tarkennus: National valmisti 1920-luvulla ja valmistaa vieläkin yksikartioisia resonaattorisoittimia, ei ainoastaan Dobro.

Kirjan vahvinta ja omaleimaisinta antia on Mandoliinin maihinnousu Suomeen. Historiikki on kontekstoitu kiitettävästi osana laajempaa musiikkikulttuurista muutosta aihetta käsittelevää tutkimusta hyödyntäen. Julkinen musiikkielämä täällä kehittyi miltei yhtä jalkaa muiden Euroopan maiden kanssa: Suomeen varietee-ryhmän mukana tuli saksalainen Josef Binnemann (1865–1942), jonka perustama ”italialainen” orkesteri kasvoi aikaa myöten Helsingin Kansanorkesteriksi (tekstissä nojataan emeritusprofessori Kurkelan tutkimuksiin, joita hän teki pääasiassa Taide- ei Helsingin yliopistossa). Säätyläisten huvien rinnalla musiikkitoiminnan aloittivat työväenyhdistykset, raittiusliikkeet, nuorisoseurat ja mandoliinilla tanssia säestävät kansansoittajat. Ns. rämpyttävä soittotyyli on peruja näiltä ajoilta. Ääntä tuotettiin funktionaalisesti rytmin ylläpitämiseksi – aivan kuten muissakin musiikkikulttuureissa tanssia säestettäessä. Soittimia rakennettiin itse ja hankittiin musiikkiliikkeistä. Uutta tietoa itselleni on, että Musiikki-Fazer esitteli ja kauppasi musiikki-instrumentteja ja gramofoneja 20-luvulla myyntiautosta, joka kiersi paikkakuntia ottaen vastaan tilauksia. Kristillisten yhteisöjen vaikutus soitinrakentamiseen on kiinnostava yksityiskohta, etenkin kun ”uskovat piirit ja pelimannit” on usein mielletty pikemminkin toistensa vastavoimina sopivaksi katsottua musiikkia määriteltäessä.

Mandoliini kansanmusiikissa kartoittaa alan koulutusta ja käyttää lähteenä vuoden 1984 Pelimannimatrikkelia arvioidessaan mandoliinin soittajien määrää suhteessa muihin pelimanneihin (1316/117). Naisten osuus mandoliinin soittajista oli kymmenisen prosenttia. Suomalaisia mandoliiniyhtyeitä ja Nykyisiä mandoliininsoittajia -luvuissa ammatti- ja harrastajamuusikot kertovat esikuvistaan, mikä edesauttaa lukijaa perehtymään aiheeseen pidemmälle. Samalla teos dokumentoi ja asettaa suomalaisen mandoliiniperinteen aivan oikein osaksi maailman kielisoitinten jatkumoa.

Kirja jälkimmäinen osa, Heikki Lahden keikalla, on kunnianosoitus pitkään muusikkona ja kouluttajana toimineelle mestaripelimannille. Teksti on jaettu yhdeksään osaan hänen esittämiensä kappaleiden mukaan. Lahden henkilöhistoriaa ja muusikkoutta valaistaan soittajatovereiden ja sukulaisten muisteluilla sekä runsaalla valokuvamateriaalilla. Lahti tunnettiin supliikkimiehenä, joten hänen tarinoitaan ja sutkautuksiaan on sisällytetty tekstiin kiitettävällä tavalla. Anekdootit tekevät tekstistä kohteensa näköisen. Ratkaisu on perusteltu myös siksi, että se todistaa aukottomasti musiikin olevan muutakin kuin soivaa ääntä: se on kertomuksia, puhetta musiikista ja kaikesta siitä, mikä musiikintekemiseen liittyy. Yksittäisinä kertomuksina mainittakoon pelimannille tärkeiden instrumenttien hankkimiset ja niihin liittyvät tarinat, joista Amerikasta lahjoitettu Gibson nousee eturiviin luvussa Evan mandoliinin tarina.

Mandoliinin maailmanhistoria on ansiokas ja perusteellisesti aihettaan tarkasteleva tietokirja. Tyyliltään se on viihdyttävä ja helposti lähestyttävä; asiantunteva teksti on hiottua ja se vetää hyvin. Runsas ja monipuolinen kuvitus tukee kerrontaa ja syventää aiheen käsittelyä entisestään. Edellä mainitun lisäksi kirja toimii erinomaisena johdatuksena musiikin, musiikki-instrumenttien ja muusikkouden ymmärtämiseen osana laajempia kulttuurisia, sosiaalisia ja teknologisia ympäristöjä ja asiayhteyksiä.