Alkuvuodesta 2011 televisiossa esitetty Jörn Donnerin ohjaama dokumenttisarja Mannerheimista oli hienoinen pettymys ja kovin tavanomainen näkemys marsalkasta. Mannerheim – Jörn Donnerin kertomana oli kaiketi tehty puhuttelemaan 2000-luvun uusia sukupolvia. Valitettavasti siitä ei löydy donnerilaista ärhäkkyyttä, vaan sarja oli enemmänkin nostalgiaa: täytetty kauniilla kuvilla ja sovinnaisilla uusvanhoilla tulkinnoilla.

Muistiinpanoja Mannerheimista on selvästi dokumentin käsikirjoituksesta jalostettu pienteos. Sekään ei paljon yllätä. Pientä särmää tulee mukaan vain silloin kun Donner yrittää tunkeutua Mannerheimin yksityiselämään, naishahmoihin, vähäiseen lukeneisuuteen tai elitistisiin tapoihin. Mutta nämä ”muistiinpanot” jäävät ikään kuin kesken. Donner ei selvästikään halua liioitella. Ei myöskään esittää uusia olettamuksia tai kumota vanhaa. Niinpä Donnerin Mannerheim on aivan liikaa myytin elitististä ylösrakentamista.

Päähenkilöstä tehdään menneen maailman upseeri ja herrasmies, jolla ei ole paljonkaan muuta elämää kuin kutsumuksensa. Hän on sivussa omasta(kin) elämästään, ja jää kovin yksiulotteiseksi. Yhtä etäiseksi kuin virallisissa elämäkerroissa. Ja tosiasiallisesti marsalkka pyöritti ”henkilökohtaisesti” Suomen historian veristä lihamyllyä pariinkin otteeseen, 1918 ja 1939-44. Oli hetken jopa presidentti. Luulisi yksityiselämänkin yksityiskohtia löytyvän? Vaikka monet yksityiset kirjeet ja paperit ovat oikeastikin hävinneet.

Toisaalta, Muistiinpanoja Mannerheimista kertoo yllättävän paljon vanhenevasta Jörn Donnerista itsestään, esimerkiksi Donnerin ja Mannerheimin sukujen kohtaamisista. Vanhan radikaalin tasaantumista kuvaa muistelmakirjan loppupuoli – pyrkimys marsalkan kaikenkattavaan kunnioittamiseen. Donner pohtii sitäkin, mitä Mannerheim nykymaailmasta tuumaisi. No, ainakin liittäisi Suomen Natoon…(?)

Yksi Donnerille ominainen uusi ja yllättävä näkökulma kirjassa – ja jo dokumenttisarjassa – toki esitetään. Siinä Mannerheim mietiskelee tulevaa uraansa Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen pyörteissä ja siitä sivuraiteella. Nimittäin Odessassa, London-hotellissa. Deribasovskajan valtakatua ihaillen, välillä Potemkinin kuuluisia portaita ja rantamaisemia astellen.

Mutta vaikka Donner yrittää asettua marsalkan saappaisiin, hän ei sittenkään pääse mielestäni mukaan tämän mietteisiin. Ei lähellekään, sillä tavalla kuin esimerkiksi kirjailija Hannu Raittila fiktiivisessä Marsalkka -elämäkerrassa. Olisiko Mannerheimista tullut Donnerille liian kotoinen tai kunniakas Suurmies – tabu, jota ei vanhoilla päivillä enää kyseenalaisteta?

Mannerheimin elämän mustat aukot

Voisi olettaa, että Mannerheim-myytin uusintamisen sijaan Jörn Donnerilla olisi kosolti tietoa myös marsalkan elämän mustista aukoista. Ja taitoa täyttää niitä elokuvallisin tai kirjallisin kielikuvin? Ruotsinkielisen yläluokan historiallisista vaiheista, naisista, erotiikasta ja ihmissuhteista komeasti kirjoittanut Donner ei virittele uudessa kirjassaan epäilyksen verkkoja marsalkan salatun yksityiselämän suuntaan.

Enkä nyt tarkoita sitä, että Mannerheimista pitäisi varta vasten kaivella esiin ns. kaappihomo tai varsinainen naistennaurattaja? Ei, mutta sentään jonkinlaisia inhimillisiä rakkaus- ja ihmissuhteita kuitenkin. Olihan niitä, myös yläluokan rikkaita naisia aina viimeisiä elinvuosia myöten. Entä Pietarissa solmitun avioliiton ja eron kuviot? Kaksi sittemmin pariisilaistunutta tytärtä? Eikö ole säilynyt mitään dokumentteja, kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja – rakastumisista tai riidoista, tunteista ja henkien taistoista? Venäjä-vuosista Donner kirjoittaa muutenkin niukasti…, mutta eihän kyseessä todella ole mikään Mannerheim-elämäkerta, vaan ”Anteckningar om…”.

Silti kannattaa mainita, että aika suuri aukko Mannerheim-muisteluissa sisältyy myös 1920-30-lukujen elämänvaiheisiin ja lopulta myös muistelmien laatimiseen elämän ehtoona Sveitsissä. Niissähän Mannerheim ei todellakaan sano itsestään / yksityiselämästään juuri mitään. Mannerheimilla oli kuitenkin tiettävästi enemmän tai vähemmän tiiviit yhteydet venäläisiin valkokenraaleihin ja emigrantteihin heti kohta vuoden 1917 jälkeen 1920-luvulla. Hänhän tunsi Pietarin Chevalier-kaartin ajoista varsin hyvin nuo aatelisen Venäjän ja keisarivallan ”ylisantarmit”, jotka päätyivät maanpakoon Pariisiin ja muualle Eurooppaan. Millaisia maailmaa – tai Venäjää – mullistavia juonia marsalkka mahtoi heidän kanssaan punoa?

Eikö missään todellakaan ole mitään uutta tai unohdettua aineistoa? En jaksa oikein uskoa etteikö aukkoja voisi historiantutkimuksella vielä täyttää. Voi tietysti olla niinkin, että pelokas maanpakolainen repi ja poltti Sveitsin vuosinaan (tai heti 1944-45) kaiken arkaluontoisen ja yksityisen? Rakensi jälkipolville itsestään erehtymättömän, nuhteettoman kansanjohtajan – valmiin myytin ja suurmiehen, jonka yksityisyyteen on turha tunkea…