Hannu Raittilan Marsalkka on nautittavaa luettavaa. Raittila voisi olla hyvä käsikirjoittaja ja Marsalkka eri kohtauksineen on myös todiste kuvallisesta ajattelusta, lennokkaasta ja luovasta mielikuvituksesta. Toisaalta, kunnioitusta herättää juuri se kirjailijan asenne, jolla hän kieltäytyi olemasta Renny Harlinin ja Markus Selinin elokuvahankkeen kaunokirjallinen mainosmies. Raittilanhan piti alunperin tehdä kirja Mannerheim-elokuvan oheistuotteeksi.

Marskin elämän ehtoo ja elokuvahankkeet kietoutuvat Raittilan kirjoittamissa ”muistelmissa” monella tavalla yhteen. Kirjailija sisäänkirjoittaa myös itsensä Marsalkkaan parilla avoimella kirjeellä uudelle kustantajalleen. Ne lävähtävät lukijan silmille kirjan loppupuolella aika yllättäen, mutta ovat perusteltuja. Niissä myös Harlin-Selin -kaksikko saa huutia, mutta paljon tärkeämpää on Raittilan erittely siitä tehtävästä, johon on alunperin suostunut – ja jäänyt sittemmin yksin kun koko elokuvahanke näyttää siirtyvän vuodesta toiseen kuin sumu Baikalilla. Raittilan ensimmäinen kirje kustantajalle on peräti loistavaa tekstiä kirjailijan tehtävästä, itsensä myymisestä ja moraalistakin. Muut kirjeet paljastavat, kuinka vakavan tutkijan ottein tekijä elokuva- ja kirjahankkeeseen alunperin paneutui.

Oivalliset päähenkilöt

Jo Marsalkan alkuasetelma on paitsi kunnianhimoinen myös elokuvallisen haastava. Mannerheim elää viimeisiä vuosiaan Sveitsissä ja tutkailee juuri alkanutta kylmää sotaa kokeneen sotilaan silmin. Siinä sivussa hän tulee kelanneeksi omaakin elämäänsä pääosin sotilasuransa kautta. Venäjän-Japanin sodan, I maailmansodan, ”vapaussodan”, talvi- ja jatkosodan – sekä pian syttyvän Korean sodan aikajanalla. Naisille vanhan miehen ajatuksissa on jopa vähemmän tilaa kuin hevosille ja upseerien käytöstavoille, mutta Venäjän ja Neuvostoliiton rooli ja kohtalo ovat vankkumattoman antikommunistin päivittäinen päänvaiva. Miten padota ”punainen vyöry” Suomessa ja Euroopassa vuonna 1948?

Yksinäisen vanhuksen yksitoikkoiseen päivärytmiin ja muistelmatuokioihin tuovat vaihtelua kirjan kaksi muuta päähenkilöä. Eversti Aládar Paasonen, Marskin ex-tiedustelupäällikkö on vainoharhainen valtiollinen rintamakarkuri, joka tietää ettei hänellä ole enää asiaa kotimaahansa – semminkin kun uskoo Neuvosto-Suomen olevan vain kuukausien kysymys. Niinpä hän luikahtaa CIA:n leipiin, tehtävänä organisoida vastarintaa kunhan nyt Suomi on ensin itänaapurinsa miehittämä. Mutta sitä ennen pitää auttaa ”ukkoa” muistelmien teossa.

Marsalkan naishahmo Martha Gellhorn on kummajainen – eri sotatantereiden naisreportteri, johon ihastui itse Ernest Hemingway. Historiaan hän on jäänytkin enemmän Hemingwayn kolmantena vaimona kuin varsinaisista ansioistaan journalistina. Myös Gellhorn on CIA:n asialla, vaikka teeskentelee vain toimittavansa marsalkan muistelmien englanninkielistä laitosta. CIA on kiinnostunut Mannerheim-myytin luomisesta elokuvakankaalla. Näin pienetkin kansat saisivat toivoa kommunismin kukistamisessa. Gellhornin tehtävä on urkkia sopivia elokuvallisia välähdyksiä päähenkilön elämänvaiheista, jotta tarina saataisiin Hollywood-raameihin sopivaksi.

Marsalkka etenee siten, että Raittila vuorottelee kolmen päähenkilön monologeja, jotka tavallaan liittyvät aina samoihin elämänvaiheisiin – tai ainakin sivuavat toisiaan – ja antavat näin ristiriitaistakin näkökulmaa. Aládar ja Martha ovat totta kai myös oikeita henkilöitä. Edellinen erittäin kielitaitoinen ja vaikutusvaltainen diplomaatti ja vakoilupäällikkö, jälkimmäinen oikeastikin Mannerheimin ainakin kerran tavannut ja haastatellut rempseän miehinen feministi, jolla oli tuttavia aina Amerikan presidenttejä myöten. Loppupuolen fiktioilottelussa Raittila sijoittaa Mannerheimin ja kirjailija Hemingwayn nokatusten Venetsiaan, jota jo höperö Marski pitää välillä nuoruutensa Pietarina.

Tuntematon Marski naamionsa takana

Raittila ei tee Mannerheimin elämästä suuria uusia paljastuksia, mutta hän luo päähenkilöstään mielestäni tähän saakka tarkimman mahdollisen kaunokirjallisen henkilökuvan vanhuksena. Raittila myös kysyy aiheellisesti: kuinka vähän me tiedämme Marskista, hänen todellisista ajatuksistaan ja myös tietyistä elämänvaiheista. Kuinkahan tehokkaasti Mannerheim itse mahtoi ”siivota” yksityisarkoistoaan ja kirjeenvaihtoaan viimeisinä vuosinaan – tai juuri vuosina 1944-45, kun sota oli päättymässä Saksan ja Suomen kannalta ikävästi?

Raittila ottaa perustellusti esille esimerkiksi Mannerheimin syvän antikommunismin, mahdolliset yhteydet sotien välissä venäläiseen valkoemigraatioon ja entisiin tsaarin Chevalier-kaartin upseeritovereihinsa. Niitä ei kaiketi ole liiemmin tutkittu? Hän pistää myös Marskin ikään kuin peilin eteen muistelemaan sitä, miten hän elämänsä rooleissa onnistui – pysytellen aina etäisenä päällikkönä ja sotilaana alaisilleen. Ehkäpä häntä kunnioitettiin juuri siksi: ”Oderint dum metuant” (Vihatkoon, kunhan pelkäävät).

Mannerheim oli ilmeisen hyvä kuuntelija, vaikka kärsi kovasti huonosta suomen ja englannin taidostaan. Marsalkassa hän osaa olla näyttämättä myös tietämättömyyttään. Sen sijaan hän pystyi tekemään kuulemastaan oikeat taktiset ja strategiset johtopäätökset nopeasti. Myös maailmanpolitiikan taju oli tallella loppuun saakka. Kun Mannerheim kuoli, Korean sodassa oli menossa pohjoisen ja Kiinan tukema vyörytysvaihe ja hetken näytti siltä, että kommunismin voittokulku koko maailman mitassa on vääjäämätön. Antikommunistille se oli kova paikka – ja Marskin väitetäänkin kuolinvuoteellaan katsoneen koko elämäntyönsä valuneen hukkaan.

Marskin rankin tragedia saattoi silti olla tuo niin montaa suurmiestä vaivannut Suuri Yksinäisyys. Kun avioliitto kariutui alkuunsa, myös rakkaus ja hellät tunteet jäivät sivuun – ja suhde tyttäriinkin taisi katketa kokonaan. Jäljelle jäi sotilasura, yksinäinen vanhuus ja se ylimysmäinen upseerin naamio, jonka taakse Marsalkka osasi muilta kätkeytyä elämänsä ehtoona. Tämänkin puolen päähenkilöstään Hannu Raittila kuvaa upeasti.