Ihminen on vain yksi eläin muiden eläinten joukossa, ja maapallo on kaikkien yhteinen. Silti ihminen hyödyntää kestämättömällä tavalla muuta eläinkuntaa ja kaventaa jatkuvasti muiden lajien elintilaa kuvitellessaan olevansa kaikkien olentojen yläpuolella. Nyt on aika muuttaa käsitystä muista eläimistä ja muodostaa niihin uudenlainen, nöyrempi suhde.

Tämän muutoksen aikaansaamiseen voi löytää hyviä ajatuksia Me & muut eläimet: Uusi maailmanjärjestys -teoksesta. Kirjan toimittajat, filosofian erikoistutkija sekä eläin- ja ympäristöetiikan dosentti, FT Elisa Aaltola (Turun yliopisto) ja julkisoikeuden yliopisto-opettaja ja tutkija, FT Birgitta Wahlberg (Åbo Akademi) toteavat kirjansa tarjoavan kyseenalaistavaa, perusteltua ja uuteen suuntaavaa eläintutkimusta.

Uuteen eläinsuhteeeseen

Kirjan lähtökohta on, että meidän tulee kohdata eläimet mielellisinä, itsessään arvokkaina yksilöinä, joilla on tunteita, kognitioita ja kokemuksia. Artikkelit tähtäävät tulevaisuuteen, jossa ihminen kantaa vastuunsa muista eläimistä sekä tunnustaa eläinten oikeuden hyvään elämään. Kirja on suunnattu nimenomaan toisille eläintutkijoille ja opiskelijoille. Sen artikkelien kieli ja esitystapa on kohtuullisen selkeää, paikoin jopa nautittavaa ja kaukana pahimmasta jargonista, mutta kirjoittajat olisivat voineet vaihtaa ahkerasti viljelemiään oppisanoja suomenkielisiin vastineisiin ja oikoa mutkikkaita lauserakenteita. Vaivaton lukukokemus on näet mieluinen lahja sekä valistuneelle maallikolle että toisen alan tutkijallekin, eikä oman alan tutkijakaan siitä pahastu. Tekstin olisi tärkeää olla selkeää varsinkin, kun kirjan toivotaan ”tarjoavan lähtökohtia eläinten aseman uudelleenjärjestämiseen”. Tässä tarvitaan näet maallikoitakin.

Me & muut eläimet: Uusi maailmanjärjestys -teoksen artikkelit on järjestetty kuuden teeman alle: historia – kasvatus – taiteet – kieli – oikeus – yhteiskunta. Historian osuuteen sisältyy kolme artikkelia ja kaikkiin muihin kaksi, siis yhteensä 13. Kirjoittajia on toimittajien lisäksi 12. Heidän ankkuripaikkojaan ovat Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän, Oulun ja Turun yliopisto, Aalto-yliopisto sekä Åbo Akademi. Kirjoittajien joukossa on myös Suomen eläinsuojeluasiamies ja taiteilijan roolissa toimiva eläinteologi. Artikkelit mukailevat kriittisen eläintutkimuksen lähtökohtia, vaikka kaikki kirjoittajat eivät mielläkään itseään alan edustajiksi.

Jokaisen artikkelin alussa on kirjoittajaesittely sekä lopussa lähdeviitteet ja lähdeluettelo. Hakemistoa kirjassa ei ole. Kuvia on vain neljä mustavalkoista yhdessä artikkelissa. Sopivia kuvia olisi varmasti löytynyt joka tekstiin, mutta nykyisin lähes kaikki kustantajat näyttävät haluavan tehdä kirjoja mahdollisimman halvalla ja vaivattomasti. Mirkka Hietasen kansikaan ei korvaa kuvien puutetta; se ei houkuttele lukemaan vaan pikemminkin ärsyttää ottamaan selvää siitä, mitä kirjan nimen takaa oikein löytyy. – Tämän arvostelun kuvat eivät ole kirjasta.

Kriittinen eläintutkimus

Mitä on se kriittinen eläintutkimus, jota Me & muut eläimet: Uusi maailmanjärjestys edustaa? Ala on monille uusi, ja on hyvä katsoa, mitä toimittajat siitä sanovat. Kriittistä eläintutkimusta tehdään monen tieteenalan piirissä, ja siinä on useita koulukuntia. Tutkimuksen arvoperusta on selkeä: myös muilla eläimillä kuin ihmisellä on itseisarvoa, ja yhteiskunnan on huomioitava niiden hyvä elämä. Arvosidonnaisuus ei tarkoita yksiäänistä eikä teoreettista homogeenisuutta, ei myöskään tutkimuksen dogmaattisuutta. Ala on saanut vaikutteita monelta suunnalta, mm. mannermaisen filosofian perinteestä, feministisestä ajattelusta, anarkistisesta politiikanteoriasta, analyyttisesta filosofiasta, kulttuuriteoreettisesta pohdinnasta, ympäristöajattelusta ja intersektionaalisesta ajattelusta.

Kriittinen eläintutkimus välttää ja purkaa erilaisia vastakkainasetteluja, erityisesti ihminen–eläin-erottelua. Se myös kyseenalaistaa ihmisen ja muiden eläinten keskinäisiä hierarkioita. Se ei pyri tarjoamaan vahvaa objektiivisuutta, neutraalia katsausta todellisuuteen, vaan se kannattaa maltillista objektiivisuutta, joka myöntää tutkimusta ohjaavat arvot sekä yrittää purkaa niitä.

Osa kriittisistä eläintutkijoista on selkeiden jaottelujen ulkopuolella ja soveltaa oman tieteenalansa – esim. historian, sosiologian, kulttuurintutkimuksen ja kirjallisuustieteen –teorioita tutkimukseen. Jotkut tutkijat taas valottavat ja kehittävät omia alojaan eläinkysymyksen näkökulmasta. Kriittinen eläintutkimus muuttuu jatkuvasti, ja sen näkökulmat moninaistuvat ja tarkentuvat, kun se leviää uusille tieteenaloille, mm. oikeustieteeseen, taiteidentutkimukseen ja kasvatustieteeseen.

Yleensä on totuttu siihen, etteivät tutkijat harrasta tutkimiensa henkilöiden toiminnan arvottamista ja pidättyvät neuvomasta, mitä ihmisten pitäisi tehdä, jotta maailmasta tulisi parempi. Kriittiset eläintutkijat kuitenkin sanovat suoraan, miten ihmisten pitäisi toimia, niin että muunlajiset eläimet saisivat ansaitsemansa kohtelun. Aluksi voisimme opetella kutsumaan toislajisia eläimiä – muitakin kuin lemmikkejä –persoonapronomineilla hän ja he, kuten artikkelien kirjoittajat tekevät.

Eläinten historia: Mitä mennyt voi opettaa tulevasta?

Jokainen artikkeli Me ja muut eläimet -kirjassa on niin kiinnostava, että ansaitsisi laajan esittelyn ja arvostelun. Mutta koska se ei onnistu tässä, esittelen kaikki tekstit lyhyesti ja mainitsen niistä seikkoja, jotka saattaisivat innostaa lukijat etsimään kirjan käsiinsä ja perehtymään siihen kunnolla.

Aaltolan ja Wahlbergin toimittama teos alkaa kolmella artikkelilla eläinten historiasta, josta on opittavaa myös tulevaisuutta varten. Nuoret turkulaiset kulttuurihistorian tohtorit Otto Latva ja Heta Lähdesmäki kirjoittavat ihmisten ja eläinten suhteen historiasta artikkelissaan ”Miten kertoa menneisyydestä ja rakentaa tulevaisuutta – historiasta, ihmisistä ja muista eläimistä”. Historia kertoo, kuinka olemme aikaisemmin eläneet muiden eläinten kanssa ja miten eläinsuhteemme on rakentunut ja muuttunut. Poimien esimerkkejä omilta tutkimusaloiltaan kirjoittajat korostavat kontekstualisoinnin eli ilmiöiden ajallisiin ja asiayhteyksiinsä asettamisen tärkeyttä ja muistuttavat, että jokainen tutkimus on tutkijan näkemys, sillä täydellinen objektiivisuus on mahdotonta. He muistuttavat myös, että eläinten näkökulman ja toimijuuden pohdiskelu asettaa menneisyyden uuteen valoon. Monista konteksti-sanoista huolimatta teksti tarjoaa maallikollekin vaivattoman ja miellyttävän lukukokemuksen.

Folkloristi ja antiikintutkija Liisa Kaski valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa eläinten käsitteellistämisestä. Hänen artikkelinsa ”Oikeutta sanattomille? Eli mitä oppia antiikin virheistä” paneutuu muunlajisten eläinten tappamisesta ja kaltoinkohtelusta käytyyn keskusteluun, joka alkoi muinaisessa Kreikassa jo 500-luvulla eaa. Eläinkysymystä pohti antiikissa vain kapea eliitti, jolla oli taloudellista, poliittista ja käsitteellistä valtaa mutta jolla ei ollut läheistä käytännön kosketusta hoivaan ja ruumiilliseen työhön, koti- ja villieläimiin eikä ruoantuotantoon. Se piti ihmistä muista eläimistä erkanevana olentona. Toiset pohdiskelijat olivat sitä mieltä, että oikeudenmukaisuus päti ihmisen ja muiden eläinten väliseen suhteeseen. Toiset taas eivät hyväksyneet oikeudenmukaisuuden ulottamista muihin eläimiin. Kysymyksen käsittely jäi pahasti kesken keskustelun yksiäänistyessä ja käsitteiden merkityksen muuttuessa ajan myötä, mutta me voimme hyvin jatkaa keskustelua laajemmasta perspektiivistä.

Eläinteologi ja taiteilija Limppu Witick kirjoittaa artikkelissaan ”Näkökulma: Kirkko, joka puolustaa kaikkein vähäisimpiä” kristillisen kirkon eläimiä koskevasta moraaliteologiasta erottelematta eri kirkkokuntia. Raamatun mukaan Jumala loi kasvit ja hedelmät sekä kaikki elävät ja liikkuvat olennot ihmisten määräysvaltaan. Katolisen kirkon arvostetuin teologi, Tuomas Akvinolainen (1225–1274) katsoi, että eläimet oli luotu ihmisen käyttöön ja järjettöminä ne ovat ihmisen orjia. Witick huomauttaa, ettei kirkolla ole yleistä sääntöä eläinten kohtelemisesta, mutta eläimet – myös lemmikit – ovat osa kristillistä maailmankuvaa ja niiden hengellinen arvo on tunnustettava. Erilaisia eläimiä on valtava määrä, ja jokaisella yksilöllä on omat erityiset piirteensä. Tulevaisuuden kirkossa on osoitettava rakkautta kaikkia luotuja kohtaan myös käytännössä. Meidän on mietittävä sitäkin, kuinka kirkko kuluttaa eläimiä ja millaisia paimenia me olemme kulutustottumuksinemme. – Olisin lukenut enemmänkin kirkon piirissä esitetyistä näkemyksistä, mm. Franciscus Assisilaisen (1181–1226) ajatuksista.

Lasten eläinpedagogia

Kirjan toinen teema on kasvatus. Tämä on ihmisen eläinsuhteen kehittymisen kannalta erittäin tärkeä aihepiiri. Helsingin yliopistossa väitöskirjaa laativa kirjallisuudentutkija Marianna Koljonen pohdiskelee eläinten syömisen etiikkaa muutaman englannin- ja saksankielisen lastenkirjan kautta otsikolla ”Vegitopia – vegaaninen idylli lasten ja muiden eläinten kirjallisessa kohtaamisessa”. – Suomenkielisiä lastenkirjoja vegaanisesta tulevaisuudesta ei vielä ole ilmestynyt. – Kirjat kertovat lähitulevaisuudesta ja kuvaavat eläimiä, eläinten oikeuksia sekä ihmis-eläinsuhdetta uudella tavalla. Kirjoissa ollaan luopumassa eläintuotannosta ja muunlajiset eläimet ovat itse kohentamassa oikeuksiaan tai elävät idealisoidussa tai suorastaan utooppisessa olotilassa. Kirjoittajan mukaan lastenkirjojen antama kuva veganismin omaksumisesta on kuitenkin turhan makea, sillä veganismi yksin ei pelasta ilmastonmuutokselta. – Juuri tässä artikkelissa ovat teoksen ainoat kuvat.

Kasvatustieteilijä Maria Helena Saari puolestaan valmistelee väitöskirjaansa Oulun yliopistossa. Artikkelissaan ”Näkymättömistä näkyviksi – eläimet tulevaisuuden koulujärjestelmässä” hän tarkastelee eläinten hyvinvointiin ja eläinetiikkaan liittyviä oppisisältöjä. Kriittinen eläinpedagogiikka arvioi ihmisen eläinsuhteita ja ihmiskeskeistä ajattelutapaa, esittää ja rohkaisee vaihtoehtoisia tapoja suhtautua toisiin lajeihin sekä kunnioittaa eläinten itseisarvoa. Siinä on oma sijansa humaanikasvatuksella (Humane education), joka purkaa ihmisten ja eläinten hierarkkista kahtiajakoa, tunnustaa samankaltaisuudet lajien välillä sekä korostaa kriittistä ajattelua ja ihmisen vastuullisuutta teoistaan ja näiden vaikutuksista. Eri ikäryhmissä ja oppiaineissa humaanikasvatus auttaa oivaltamaan, että valintamme ja tekomme vaikuttavat itseemme, muihin ihmisiin ja eläimiin sekä ympäröivään maailmaan. – Opettajat, oppisisältöjä laatimaan!

Taiteet ja eläin subjektina

Kirjallisuudentutkija Helinä Ääri valmistelee Turun yliopistossa väitöskirjaa broilerikanoista suomalaisessa kirjallisuudessa (sic!), ja tuon tutkimuksen aihepiiriin liittyy myös hänen artikkelinsa aihe: ”Eläviä kanoja odotellessa – broilerikanojen roolin tulevaisuus kaunokirjallisuudessa”. – Voisi kysyä: Miksi ihmeessä broileri? – Yksi hyvä syy on jo se, että broileri on maailman runsaslukuisin maalla kasvatettava selkärankainen tuotantoeläin. – Vuosina 1970–2019 ilmestyi suomeksi yli sata tekstiä (esseitä, novelleja, romaaneja, sarjakuvia, runoja), joissa mainitaan broilerit. Niistä Ääri on tutkinut tarkemmin yli kolmekymmentä tekstiä, joista useimmat kuvaavat itse asiassa ihmistä broilerin kautta, eivät broileria kokonaisena eläimenä. Tekstit siis hyväksikäyttävät eläimiä esteettisesti. Tekijä on vakuuttunut siitä, että kirjalliset kuvaukset voivat muuttaa eläintuotantoa opettaessaan erilaisia tapoja kohdata muita eläimiä ja elää heidän kanssaan.

Kuvataiteilija ja taidehistorioitsija Outimaija Hakala valmistelee Aalto-yliopistossa väitöskirjaa eläinyksilön huomioonottamisesta kuvataiteissa. Hänen artikkelinsa ”Objektin jälkeinen aika eläintaiteessa” osoittaa, miten taide rakentaa tulevaisuuden eläinkuvaa auttamalla ihmisiä kyseenalaistamaan eläimiä koskevia käsityksiään ja arvojaan. Taideteoksissa eläimet ovat pitkään olleet esineinä ja symboleina, mutta yhä enemmän he ovat alkaneet olla myös fyysisinä olentoina läsnä taideteoksissa. Eläinten osia – nahkaa, karvoja, jouhia, höyheniä ja luita – on myös käytetty taiteessa. Muunlajiset eläimet voivat siis olla teoksissa taiteilijan ehdoilla tai vastoin omia etujaan. Taidetta voidaan kuitenkin tehdä myös eläimille itselleen, mikä muuttaa käsitystä sekä taiteesta että eläimistä. – Mitähän kriittinen eläintutkimus mahtaisi sanoa eläinten, esimerkiksi Juuso-karhun tai thaimaalaisten norsujen maalauksista?

Vastaanluettu eläinkuva

Kirjallisuustieteilijä Elli Lehikoinen väitteli joulukuussa 2020 Turun yliopistossa ihmisen lajin ja lisääntymisprosessin kuvauksista. Artikkelissaan ”’Katsokaa nyt tätä, sika raskaana’ – Tietämisestä, empatiasta ja lisääntymisestä”, hän analysoi kahta tekstiä, jotka käsittelevät eläintuotantoa ja nisäkkäiden lisääntymistä. Kuten useat muutkin kirjoittajat hän käyttää empatian käsitettä, mutta hän myös määrittelee sen. Muut näyttävät tarkoittavan empatialla lähinnä myötätuntoa, ei myötäelämistä. Oma raskaudentila on auttanut Lehikoista saavuttamaan samastuvan, kognitiivisen, affektiivisen ruumiillisen ja refleksiivisen myötäelämisen tilan, kun hän analysoi eläinten pakotettua lisääntymistä. Se on myös auttanut häntä näkemään eläintuotannon moraalittomuuden. Kasvoton tehotuotanto näkee nimittäin lehmät maitokoneina, kanat munakoneina ja emakot synnytyskoneina. Tuotannon ja pakotetun lisääntymisen äärellä hämmentynyt ihminen voi tuoda julki huolensa eläinten kärsimyksestä ja pyrkiä avaamaan keskustelua aiheesta.

Suomen kielen tutkija Tiina Ollila valmistelee niinikään Turun yliopistossa väitöskirjaa kuvasta, joka syntyy halal-teurastamisesta eläinten kuolemaa kuvaavien lehtijuttujen ja muiden asiatekstien perusteella. Artikkelissaan, ”Näkökulma: Kielellisesti loppuuntuomitut tuotantoon kasvatetut eläimet”, hän tarkastelee hyvinvointiparadigman ongelmallisuutta eläinten teurastuksen yhteydessä kielenkäytön osalta; hänen viitekehyksenään on  kriittinen diskurssitutkimus ja kriittinen eläintutkimus. Paradigman mukaan eläimiä voidaan käyttää ihmisten resursseina tietyin perusedellytyksin ja eläinsuojelulakia kunnioittaen. Lain mukaan eläimiä tulee suojella nälältä, janolta, epämukavuudelta, kivulta, sairauksilta, pelolta ja kärsimyksiltä, eikä heidän lajityypillistä käyttäytymistään saa estää. Samoin kuin tuotantoeläinten siittäminen ja synnyttäminen on myös niiden teurastaminen ihmisen kontrolloima tapahtuma. Siinä sallitaan myös eläinten pahoinvointi tuottamalla tarpeellista kärsimystä. Vaikka teurastamisessa on kyse eläinten kuolemasta, teksteissä vältetään tuota sanaa ja puhutaan tainnuttamisesta, lopettamisesta, poistamisesta ja hävittämisestä. Kuolemasta puhuminen toisi esiin eläinten elämän ja yksilöyden. Se myös nostattaisi surua, jota ei lihan tuottamiseen yleensä yhdistetä. Puhe kuolemasta purkaisi myös eläintuotannon prosessimaisuuden, teknisyyden ja välttämättömyyden diskurssit.

Lainsäädäntö ja eläinoikeus

Kirjan toimittajista myös eläinoikeustutkija ja julkisoikeuden yliopisto-opettaja Birgitta Wahlberg Åbo Akademista tarkastelee hyvinvointiparadigman ongelmallisuutta paneutuen lainsäädäntöön artikkelissaan, ”Tulevaisuuden eläinten suojelu – Eläinoikeudesta ja eläinten perusoikeuksista”. Hän keskittyy eläinten perusoikeuksiin selvittäen, mitä nuo oikeudet voisivat olla ja miksi niistä on tärkeää säätää perustuslaissa. Artikkeli hahmottaa eläinten asemaa koskevia jännitteitä ja tarjoaa ratkaisumalleja ristiriitaisen eläinkuvan eheyttämiseksi. Perinteisesti eläimet ovat oikeusobjekteja suojelun kohteina, esineinä tai luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön omaisuutena tai oikeuksien kohteena.

Nykyinen ihmiskeskeinen eläinsuojelulainsäädäntö nojaa hyvinvointiparadigmaan, joka mahdollistaa järjestelmällisen eläinten hyväksikäytön jatkumisen. Eläinoikeudelliset tutkimukset puolestaan lähestyvät ongelmiaan eläinten näkökulmasta, ja niiden keskiössä on suojeltava tai rauhaan jätettävä eläin tuntevana, kokevana ja mielellisenä yksilönä, ei ihmiselle alisteisena. Eläinoikeusjuristien keskeisimpiä tehtäviä on pyrkiä analysoimaan, miten ihmisen ja muiden eläinten suhdetta voidaan oikeudellisesti kehittää kunnioittavampaan suuntaan ja siten tehostaa eläinten suojelua. Sen vuoksi eläinten oikeudellinen status tulisi ilmaista konkreettisesti eläinten perusoikeuksissa. Loppujen lopuksi me kaikki olemme vastuussa eläinten perusoikeuksien, hyvinvoinnin ja suojelun toteutumisesta.

Eläinsuojelurikoksia tutkinut Tarja Koskela on rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa. Artikkelissaan ”Eläimen edustaminen oikeudenkäynnissä” hän hahmottelee muunlajisten edustusta oikeudessa. Lain mukaan ihmisen velvollisuus on kohdella eläimiä hyvin, mutta mikään laki Suomessa ei tunnusta eläimille oikeuksia.

Kun on kyse eläimeen kohdistuvasta rikoksesta, ei puhuta uhrista vaan objektista, vaikka kohde-eläin on uhri. Eläintä ei myöskään kutsuta asianomistajaksi, sillä vain luonnolliset henkilöt ja juridiset henkilöt ovat asianomistajakelpoisia. Eläinten näkökulma puuttuu kokonaan rikosprosessista, eikä kukaan aja eläimen etua. Todistajatkaan eivät edusta eläintä. Eläimen edustukseen voisi tulla parannusta, kun hallituksen esitys uudeksi laiksi eläinten hyvinvoinnista tuodaan eduskuntaan todennäköisesti keväällä 2022, sillä lakiehdotuksessa hyväksytään lähtökohdaksi eläinten itseisarvo. Sitä paitsi eläimen edustamisessa voitaisiin ottaa mallia vajaavaltaisten edustamisesta rikoslaissa, jolloin eläinten näkökulman avaamisessa tarvittaisiin eläinlääketieteen, eläinten käyttäytymistieteen ja luonnontieteen asiantuntemusta.

Yhteiskunta ja eläinasenteet

Sosiologiseen eläintutkimukseen perehtyneen Suomen eläinsuojeluasiamies Saara Kupsalan artikkeli, ”Tuotantoeläinten aseman muuttuminen: suuren yleisön asenteet yhteiskunnallisena voimatekijänä”, käsittelee eläinpolitiikan demokratiavajetta: eläinsuojelusäädökset ja julkishallinnon toimet eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi eivät vastaa suuren yleisön arvoja ja odotuksia. Eläinten hyvinvoinnin politiikkaa eivät näet ohjaa kansalaisten intressit vaan taloudelliset seikat ja eläintuotannon edut. Sitä mukaa kuin kansalaiset ovat saaneet tietoa eläinten tehotuotannosta, he ovat alkaneet suhtautua siihen yhä kielteisemmin. Myös tieto ihmisten asenteista on tutkimusten myötä lisääntynyt. Vuonna 2015 järjestetyn selvityksen mukaan EU:n kansalaisista 82 prosenttia ja suomalaisista peräti 90 prosenttia toivoi, että tuotantoeläinten hyvinvoinnista pidettäisiin parempaa huolta. Suomalaisten enemmistö toivoo eläimille mahdollisuutta ulkoiluun ja lajinmukaiseen käyttäytymiseen. Se ei hyväksy emakoiden tiineyshäkkejä, häkkikanaloita, kasvun keinotekoista kiihottamista eikä vasikan varhaista vieroittamista. Tietämyksen lisääntyessä kansalaiset pystyvät paremmin vaikuttamaan eläinten hyvinvointisäädösten laatimiseen ja kannanotoissaan huomioimaan myös eläinten näkökulman.

Toinen toimittaja Elisa Aaltola saa kirjassa viimeisen sanan. Eläinfilosofiaan ja eläinten moraaliseen arvoon perehtynyt ja paneutunut Turun yliopiston dosentti on julkaissut useita teoksia kriittisestä eläintieteestä. Artikkelissaan, ”Ristiriitaisia eläinasenteita – lihaparadoksi ja sekasyöjän akrasia”, hän käsittelee eläimiin kohdistuvien asenteiden ristiriidan syitä ja ratkaisuja filosofisen moraalipsykologian näkökulmasta. Hänen kuten muidenkin kirjoittajien tavoitteena on myönteisempi eläinsuhde. Ihmisen ristiriitainen eläinsuhde ilmenee erityisen selvästi sekasyöjän kognitiivisessa dissonassissa – filosofian termein akrasiassa – joka syntyy, kun eläinten hyvää kohtelua vaativa henkilö syö tehotuotettujen eläinten lihaa. Apua akrasian ”hoitoon” Aaltola etsii Platonilta, Descartesilta ja Spinozalta. Akrasia ei ole vain yksilön asia, vaan sen taustalla ovat myös yhteiskunnan instituutiot ja kulttuurin tavat sekä talous ja markkinointi, jotka hyväksyvät lihansyönnin ja suorastaan kannustavat siihen.

Me & muut eläimet: Uusi maailmanjärjestys -kokoelman artikkelit muodostavat hyvän otoksen kriittisestä eläintieteestä. Jos lukija on yleensä kiinnostunut eläimistä ja eläintutkimuksen uusista tuulista, ne kaikki kannattaa lukea, vaikka lähes kaikissa teksteissä on vähän saarnaamisen makua. Kaikkien ihmisten olisi ymmärrettävä, mikä meidän suhteemme muihin eläimiin on sekä tutkittava sitä suhdetta kriittisesti ja tajuttava, että toislajiset eläimet ansaitsevat parempaa kuin mitä yhteiskunta niille nykyisin tarjoaa.

Vaihtoehtoisia loppusanoja

Mistä tahansa Aaltolan ja Wahlbergin toimittaman teoksen artikkelista voisi poimia tälle arvostelulle sopivat rohkaisevat ja kannustavat loppusanat. Yhden sitaatin sijasta tarjoan tässä kuitenkin viisi lainausta:

”…tulevaisuutta kohti hakeudutaan sanoin, konkreettisesti lainsäädännön ja pitemmällä tähtäimellä kulttuuristen kertomusten avulla. Samaan aikaan käynnissä on myös toisenlainen, pakottava muutos: nykyisenkaltainen eläinteollisuus väistyy, kun ekologisen sietokyvyn rajat tulevat vastaan.” (Liisa Kaski)

”Nykypäivän ja tulevaisuuden lapset , jotka tottuvat veganisoivaan tai siitä vaikutteita saaneeseen lastenkirjallisuuteen, kasvavat lähemmäs nykyisen eläintuotannon ja eläinsuhteen kritiikkiä. He tietävät, ettei eläinten hyödyntäminen ravinnossa ole pakollista.” (Marianna Koljonen)

”Eläinten näkyväksi tuleminen koulujärjestelmässä ei tarkoita sitä, että eläimet olisivat läsnä luokkahuoneissa. Pikemminkin näkyväksi tuleminen tarkoittaa eläinten rauhaan jättämistä ja yksilöllisyyden sekä itseisarvon tiedostamista.” (Maria Helena Saari)

”Eläimen aseman vahvistuminen aktiivisena subjektina onnistuu parhaiten, kun ihmiset arvostavat eläimiä ja antavat tilaa muunlajisten erityispiirteille. Kuvataide on omalta osaltaan mukana muovaamassa yhteiskunnallisia asenteita ja keskusteluilmapiiriä.” (Outimaija Hakala)

”Kielteiset asenteet etnisiin ulkoryhmiin ovat yhteydessä lajisyrjiviin asenteisiin. Vastaavasti ihmisiin suuntautuva empatia on yhteydessä eläimiin suuntautuvaan empatiaan ja eläinmyönteisiin asenteisiin. – –  yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kannatus on yhteydessä suurempaan huoleen tuotantoeläinten hyvinvoinnista.” (Saara Kupsala)
.