Edesmennyt Kaarle Hirvonen käänsi ja julkaisi omakustanteena 1970-luvulla syyrialais-kreikkalaisen, 100-luvulla eläneen Lukianoksen satiirin ’Kuinka historiaa on kirjoitettava’. Alkuperäinen teksti on mitaltaan lyhyt, mikä lienee syy siihen että 1970-luvulla kustantajat eivät ottaneet sitä julkaistavakseen. Nykyisin kun pienimuotoiset teokset ovat yleistyneet, on opus oiva lisä antiikin kirjallisuuteemme. Samalla tuore Faros-kustannus on löytänyt itselleen nimensä mukaista julkaistavaa: Lukianos mainitsee kirjassaan myös Faroksen majakan, yhden antiikin seitsemästä ihmeestä.

Lukianoksen n. 166-8 (j.a.a.) kirjoitettu teos on edelleen ajankohtaista mediakritiikkiä. Vaikka Lukianos puhuu historian kirjoittamisesta, niin oikeastaan on kyse sotajournalismista. 100-luvulla kun ei ollut televisiota, josta olisi voitu seurata rintamalla tapahtunutta suorina lähetyksinä, kansa seurasi sotaa auditorioissa sotakirjeiden luentatilaisuuksissa. Näitä sotakirjeitä kutsuttiin historioiksi.

Satiirin kirjoittamisen aikoihin Rooma kävi parthialaissotaa lähi-idässä. Kansan tiedonjanon sammuttamiseksi moni kirjoittaja katsoi aiheelliseksi kirjoittaa noista tapahtumista, historiankirjoituksen isiä Herodotosta, Thukydidestä ja Ksenofonia esikuvanaan pitäen. Mutta mallia esikuvista otettiin Lukianoksen mukaan liikaa: yksi kirjoitti joonian murteella, kuten Herodotos aikoinaan vaikka yleiskieleksi oli jo aikoja sitten vaihtunut attikan murre, toinen kopioi Thukydideen tekstiä sanasta sanaan ainoastaan sotapäälliköiden ja paikkakuntien nimiä muutellen ja kolmas kirjoitti in medias res ymmärtämättä että Ksenofonkin käytti tyylillisiä keinoja.

Liian moni sortui myös epäolennaisuuksien kuvaamiseen: mitä hyödytti tietää alueiden geografiasta tai upseerien palvelijoiden kohtaloista, varsinkin jos kaupunkien paikatkin vaihtuivat ja kerronnassa oli enemmän tarua kuin totta? Sotatapahtumista raportoijan Lukianoksen mielestä tuli olla ”peloton, lahjomaton, vapaa, suoran puheen ja totuuden ystävä, joka … kuvaa viikunoita viikunoiksi ja kaukaloa kaukaloksi, joka ei anna enempää vihan kuin ystävyydenkään vaikuttaa itseensä eikä säästä ketään, ei säälittele, häpeile eikä nöyristele, vaan on puolueeton tuomari, hyväntahtoinen kaikille, mutta niin ettei anna toiselle puolelle enempää kuin sille kuuluu, kirjoissaan muukalainen ja isänmaaton, riippumaton, herraton, joka ei ota huomioon, mitä yksi tai toinen haluaa ajatella, vaan toteaa tosiasiat”. Lukianos lainaa ohjeistuksensa itse Thukydideeltä. Suuri mestarikaan ei olisi halunnut kuulla sellaisia luentoja, joita parthialaissodista kansalle tarjottiin.

Nykyaikakaan ei olle säästynyt Lukianoksen kritisoimalta matkimiselta. Kuinkahan monta ”gate” loppuista poliittista kriisiä Yhdysvalloissa lienee ollut Watergaten jälkeen? ”Pelottomia, lahjomattomia ja vapaita jne” uutisia kaipaisi nykyisinkin, erityisesti lähi-idästä.

Reijo Valta