”Matkailu on suosittu kirjan aihe,” toteaa Heli Rantala teoksensa Pikisaaresta Pariisiin päätesanoissa. Ja näin toki onkin, niin akateemisessa kirjallisuudessa kuin viihteessä ja fiktiossakin. Matkailu kiinnostaa ihmisiä, ja kuten Rantalan teos myös hyvin osoittaa, on kiinnostanut jo vuosisatojen ajan, kenties aina. Erityisen houkuttelevaa, mutta myös omituista, on lukea menneisyyden maailmanmatkaajista ja näiden kohtaamista vaikeuksista juuri nyt kun oma globalisoitunut maailmamme pandemian vuoksi on ikään kuin pysähtynyt – kuinka pitkäksi aikaa, sitä ei kukaan tiedä. Tuohonkin tarpeeseen Rantalan  teosta voi ilomielin suositella.

Eurooppalaisen varhaisturismin kehityskausi

1800-luvun suomalaisista Euroopan-matkaajista puhuttaessa tulevat useimmille ehkä mieleen ennen kaikkea boheemitaiteilijat Albert Edelfeltin ja Akseli Gallen-Kallelan johdolla nautiskelemassa belle époque -ajan Pariisin ihanuudesta ja kurjuudesta. Rantala jättää onneksi tuon yliromantisoidun aihepiirin suosiolla sivuun ja keskittyy teoksessaan pääasiassa vuosisadan alkupuoliskon matkaajiin: teoksen matkat on tehty aikavälillä 1795–1856, ja niiden kohteina on ollut enimmäkseen saksankielinen Keski-Eurooppa ja Ranska, osin myös Italia ja Englanti.

Valittu ajankohta on erityisen mielenkiintoinen, koska se edustaa melko tarkkaan eurooppalaisen varhaisturismin tärkeintä kehityskautta sen muotoutuessa nopeasti keskiluokkaistuvasta ja romantiikan värittämästä Grand Tour -traditiosta kohti Cookin pakettimatkojen ja Baedeker-opaskirjojen edustamaa modernia massaturismia. Rantala tuokin arvokkaan lisän tuon aikakauden tutkimukseen suomenkielisessä kirjallisuudessa ja suomalaisesta perspektiivistä.

Teoksen päähenkilöinä ovat kaikkiaan kahdeksan aikakauden suomalaista matkaajaa: kuusi miestä ja kaksi (aatelis)naista, joiden erinäisiä julkaistuja ja julkaisemattomia matkakertomuksia Rantala analysoi. Aineistoihin kuuluu muun muassa kirjeitä, päiväkirjoja ja sanomalehtikirjoituksia. Matkaajista jokainen kirjoitti tietenkin ruotsiksi, ja suomalaisuus oli heille Rantalan mukaan eräänlainen ”paikallisidentiteetti.” Tämä identiteettien moninaisuus toikin tehtyihin ulkomaanmatkoihin ja -kohtaamisiin oman mielenkiintoisen lisävivahteensa, kuten Rantala hyvin osoittaa. Se mahdollisti sekä pohjoismaisen yhteiselon että suomalaisuuden eksoottisuudella leikittelyn.

Rakenteeltaan teos on jaoteltu temaattisesti, ja yksittäiset luvut käsittelevät muun muassa matkanteon käytännöllisyyksiä, maaseudun ja luonnon kuvausta sekä kaupunkielämyksiä. Lukujen sisällä teksti hyppii kirjoittajasta ja vuosikymmenestä toiseen hyvinkin nopeasti, mikä saattaa jopa hieman läkähdyttää lukijaa alkuun. Kirjan lopusta löytyvät henkilöesittelyt ja näiden yksittäisiä matkareittejä kuvaavat kartat kuitenkin auttavat pysymään matkassa mukana.

Matkustuskulttuurin eri ominaispiirteitä

Lukija ei tietenkään voi tietää mitä teoksesta on jäänyt niin sanotusti leikkauspöydälle, mutta valmiin teoksen huomio ei jakaudu kahdeksan valitun matkaajan kesken likimainkaan tasapuolisesti: näistä aatelisnainen Sophie Creutz esiintyy kirjassa vain aivan alussa ja lopussa, Tengströmin kahdesta serkuksesta toinen, Johan Magnus, hädin tuskin lainkaan ja toinenkin, Johan Jakob, oikeastaan vain loppupuolen Italiaa käsittelevässä luvussa. Leijonanosa valokeilasta lankeaa sen sijaan yliopistomies F.M. Franzénille ja etenkin kaikkien tuntemalle J.V. Snellmanille. Näiden lisäksi enemmän tai vähemmän mukana ovat myös taitelija Mathilda Rotkirch, lääkäri Immanuel Ilmoni sekä kansankirjailija Zachris Topelius.

Tämä epäsuhta lienee materiaalin sanelema: Rantala kuvailee herkullisen samaistuttavasti J.M. Tengströmin lähes tutkimatonta matkapäiväkirjaa (”historioitsijoiden aarretta”) lähestyessään kokemaansa innostusta, joka kuitenkin vaihtuu nopeasti pettymykseen, kun käy ilmi ”ettei Johan Magnus halua kertoa tästä matkasta.” Minkäs teet, jos tutkimuskohde ei suostu yhteistyöhön – epäilemättä kaikille historioitsijoille tuttu harmillinen tilanne. Onneksi Snellmanin lehtimiehen kynästä juttua on pursunnut sitäkin enemmän.

Teos onnistuu mainiosti tiivistämään melko lyhyeen pakettiin monipuolisen ja värikkään kattauksen aikakauden matkustuskulttuurin eri ominaispiirteitä. Rantalan matkaajat ehtivät moneen: kylpylöihin ja kirkkoihin, vuorten ja tulivuorten huipuille, aidoille ja keinotekoisille rauniolinnoille, kaupungin sykkeeseen, vankiloihin, mielisairaaloihin ja vaikka minne. Kaikki tämä sekamelska oli eurooppalaiselle varhaisturismille hyvinkin ominaista, mutta Rantalan useita matkustuskertomuksia temaattisesti yhdistelevä analyysi on omiaan tuomaan esille noiden kokemuksien rutiininomaisuuden ja yleisyyden, ja näin luomaan elävän kuvan siitä mitä kaikkea matkustaminen 1800-luvulla tarkoitti. Kuten Rantala huomauttaa, olemassa oleva suomalainen alan kirjallisuus keskittyy yhä enimmäkseen vain yksittäisten, usein varsin kuuluisien matkustelijoiden henkilökohtaisiin kokemuksiin, jolloin tuota laajempaa perspektiiviä on vaikea tavoittaa.

Rantala onnistuu myös luontevasti nivomaan varhaisturismin näennäisen ihmisenkokoisen arkipäiväisyyden aikakauden suuriin mullistuksiin. Matkustaminen, etenkin matkustaminen kansainvälisesti, osoittautuu erityisen rikkaaksi tutkimuskohteeksi juuri siksi, että sen kautta löytävät ilmaisunsa monipuolisesti niin poliittiset (esim. Ranskan vallankumous), kulttuuriset (romantiikka) kuin teknologisetkin (höyrykone) kehitykset. Rantala löytääkin taitavasti yhteyksiä kaikkiin näihin ja moneen muuhunkin ns. makrotason teemaan henkilöidensä jokapäiväisistä muistiinpanoista.

Perinteistä kulttuurihistoriaa

Vertaisarvioitu teos on helppolukuinen ja sopii hyvin myös aiheeseen perehtymättömämmälle lukijalle. Tyyliltään teksti on eläväistä ja huumoriakin siitä löytyy – kohtuudella. Tieteelliseen kirjallisuuteen Rantala viittaa varsin maltillisesti, lähinnä lukujen ja alalukujen alkuvaiheissa kulloinkin käsiteltävänä olevan paikan tai teeman taustoittamiseksi. Varsinaisia uusia avauksia teos ei tee, eikä liioin ota kantaa tämänhetkisiin historiografisiin debatteihin. 1800-luvun raamitus nimenomaan modernisaation aikakautena on yllätyksetön, mutta toisaalta teos osoittaa vakuuttavasti, että juuri tuon samaisen linssin läpi aikakauden matkaajat usein itsekin jäsensivät kokemuksiaan sekä Suomen ja ulkomaiden välillä havaitsemiaan eroja.

Rantalan ote on kauttaaltaan perinteisen kulttuurihistoriallinen ja vaikka teksti aika ajoin käsitteleekin mm. ylikansallisten identiteettien tai liikkuvuustutkimuksen ajankohtaisia teemoja, jäävät nämä kokonaisuudessa vain sivumausteiksi. Mielenkiintoiseksi toistuvaksi teemaksi nousee sen sijaan matkustuskirjallisuuden vahva intertekstuaalisuus, johon Rantala viittaa läpi teoksen verraten henkilöidensä tekstejä näiden tunnustettuihin tai muuten mahdollisiin kirjallisiin esikuviin, kuten suurnimiin Johann Wolfgang von Goetheen ja Laurence Sterneen tai Franzénin tapauksessa tanskalaiskirjailija Jens Baggeseniin, jonka tämä onnistui peräti tapaamaan matkoillaan.

Gaudeamuksen toimittaman kirjan ulkoasua voi erikseen kehua. Suuret värikartat sisäkansissa auttavat lukijaa hahmottamaan maanosan maantiedettä ennen ja jälkeen Napoleonin sotien. Erityisen huomion ansaitsee kirjan runsas kuvitus: lähes puolensataa yksittäistä kuvaa, enimmäkseen maalauksia tai painokuvia tekstissä mainituista paikoista ja henkilöistä, ja näistä peräti kaksitoista korkealaatuisina värikuvina. Kuvien tehtäväksi jää kuitenkin vain kuvitus: tekstissä niitä ei juurikaan käsitellä. Kuvien tekijätiedot löytyvät jostain syystä vaihtelevasti suoraan kuvatekstistä tai lopun viitteistä. Muutamien kohdalla nämä tiedot ovat valitettavasti käytännössä olemattomat: pelkkä maininta ”Wikimedia Commons” ei kiinnostunutta lukijaa juuri valista.

Historiallisista matkakertomuksista tai ylipäätään entisaikojen elämänmenosta kiinnostuneelle lukijalle Pikisaaresta Pariisiin tarjoaa yllin kyllin viehättäviä, huvittavia ja toisinaan myös arkisen raadollisia tuokiokuvia ja kohtauksia. Tutkimuksen kohteina olevien henkilöiden ääni tulee tekstistä hyvin läpi ja antaa lukukokemukselle inhimillistä kosketuspintaa. Rantalan asiantuntevan kertojaäänen tarjoama monipuolinen taustoitus kuitenkin estää teosta jäämästä pelkäksi kokoelmaksi kutkuttavia anekdootteja, mikä on valitettavan usein ollut historiallista matkustuskirjallisuutta käsittelevän tutkimuksen helmasynti. Kirja on oivallinen lisä alan suomenkieliseen kirjallisuuteen.