Kuolema – kovin työ ja surkein majanmuutto – on historian tutkimusaiheena kiinnostava ja tärkeä, vaikkakin monella tavalla vaikea. Kuoleman lopullisuus, siihen läheisesti liittyvä epätietoisuus, uskontojen selitykset tuonpuoleisesta sekä lukuisat tabut ja uskomukset, mutta myös ihmismielen tietoisuus kaiken elämän lopun väistämättömyydestä tekevät aiheesta hankalasti rajattavan. Kuolemahan kertoo paradoksaalisesti myös siitä, kuinka suhtaudumme elämään. Aihepiirin tutkiminen on siksi välttämätöntä, koska suhtautumisemme kuolemaan paljastaa kulttuuriset käsityksemme maailmasta. Aikakaudet ja kulttuurit ovat aina määritelleet, milloin ihminen on kulloinkin katsottu kuolleeksi – onko kyseessä ollut sydämen, aivojen tai hengityksen toiminnan lakkaaminen. Kuoleman käsite ei siis ole ollut staattinen – ja se muuttuu koko ajan. Esimerkiksi aivokuolema, elinsiirrot ja eutanasia ovat 1900-luvulla venyttäneet kuoleman määritelmää uusiin suuntiin. Tabutkin muuttuvat: usein juuri 1900-lukua on pidetty vuosisatana, joka on tehnyt ”kuolemasta elämän alaviitteen”. Kuolema on rajattu kauas sairaaloihin ja hautaustoimistoihin, jotka hoitavat kuolleet hautaan huomaamattomasti – ja elämä jatkuu häiriöttä.

Tietokirjailija Heikki Lehikoinen esittelee teoksessaan Katkera Manalan kannu – Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa (Teos 2011) nimensä mukaisesti kuoleman tapoja ja uskomuksia Suomessa. Lehikoinen käy läpi esihistoriallisia hautaustapoja, kristinuskon tuomia muutoksia, lääketieteen ja lääkäreiden roolia kuoleman historiassa, erilaisia kansanuskomuksia sekä vainajien muistamisen tapoja. Lopuksi Lehikoinen luo vielä pikaisen silmäyksen nykyaikaan ja yhdistää menneisyyden tavat nykyisiin kuolemankäytäntöihin.

Kuten Heikki Lehikoinen kirjassaan muistuttaa, kuolema ei siis ole pelkkä fyysinen tapahtuma: ”Ihminen kuoleekin tavallaan kahdesti: fyysistä kuolemaa seuraa sosiaalinen tai symbolinen kuolema ja unohdus”. Oikeastaan kuoleman voi ajatella kolmivaiheiseksi: ensimmäinen kuolema on se ilmeisin, fyysisen olemassaolon loppuminen: sydän lakkaa lyömästä, hengitys pysähtyy ja keho alkaa hiljalleen hajota. Toisen kerran kuolemme silloin, kun viimeinenkin meidät tuntenut ihminen kuolee ja kaikki meihin liittynyt ensisijainen muistitieto katoaa lopullisesti. Viimeinen kuolema – joka aivan varmasti on persoonattomin ja huomaamattomin piste pitkässä prosessissa – tapahtuu siinä vaiheessa, kun kylminkin arkistotieto ihmisestä tuhoutuu. Nykyinen arkistolaki Suomessa varmistaa ainakin teoriassa rajoitetun kuolemattomuuden syntymän perusteella: laki velvoittaa säilyttämään viranomaistiedot ihmisistä, jotka ovat syntyneet kunkin kuukauden 8., 18., tai 28. päivä. Heidän henkilötietonsa säilyvät arkistoissa – me muut unohdumme todennäköisesti nopeammin.

Kuoleman kulttuurihistoriaa voi pitää tarpeellisena yleiskatsauksena kulttuurimme keskeisestä voimasta. Lehikoinen kirjoittaa yleistajuisesti ja ymmärrettävästi, ja pitää sivumääränsä kurissa. Kiinnostavista havainnoista huolimatta teoksen taustoituksessa on silti joitakin ongelmia, jotka liittyvät aiheen rajaukseen ja rakenteeseen. Fokus ei asetu ajalliseen kontekstiin, eikä vertailua eri vuosisatojen välillä juurikaan tehdä. Tarkastelutapa on jokseenkin kansatieteellinen, mikä rajaa ylemmät yhteiskunnan kerrokset käsittelyn ulkopuolelle. Varsinkin 1800-luvun ihmiset olivat loppumattoman kiinnostuneita kuolemasta ja kaikesta mitä siihen liittyi. Olisin mielelläni lukenut porvariston ja aatelin hautajaistavoista enemmän, varsinkin kun aineistoa sen tutkimiseen olisi ollut runsaasti. 1800-luvun porvaristostahan on sanottu, että se suhtautui kuolemaan samalla kiinnostuksella kuin nykyaika seksiin. Lehikoisen teoksessa suremisen tavat ja rituaalit – hautajaiset, hautausmaat, suruaika, suruajan aikainen pukeutuminen, vainajan muistaminen – jäävät melko vähälle huomiolle. Lehikoinen käsittelee kyllä elävien suhdetta vainajiinsa, mutta olisin kaivannut yksityiskohtaisempia kuvauksia ja konkreettisempia esimerkkejä suremisen tavoista. Kuoleman kulttuurin ammattilaistumista – varsinkin hautaustoimistojen roolin kasvua – olisi voinut myös esitellä enemmän.

Teoksessa on sinälläänkin paljon kiinnostavaa tietoa. Sen lukeminen herättää myös ajatuksia ja kysymyksiä eri aikakausien kuolemakäsityksistä. Arkeologiset pohdinnat olisi silti voinut jättää viitteellisemmäksi taustoitukseksi, koska esihistoriallisten kuolemakäsitysten tarkastelu on ensisijaisten lähteiden puuttuessa joka tapauksessa spekulatiivista – ja kertoo kärjistetysti enemmän tulkitsijastaan kuin menneisyyden ihmisistä. Käsittelyn fokusta olisi rohkeasti voinut siirtää lähemmäs omaa aikaamme. Kirjan viimeinen kappale onkin ehdottomasti sen kiinnostavin. Teokseen olisi voinut liittää myös taulukoita ja tilastoja väestönkehityksestä Suomessa, yleisimmistä kuolinsyistä sukupuolittain ja havaintoja ajallisista muutoksista. Samoin esimerkit kirjallisuudesta ja kuvataiteesta olisivat laventaneet tarkastelua ja tuoneet syvyyttä sekä tekstiin että kirjan kuvitukseen. Varsinkin kuoleman kuvallista kulttuuria olisi voinut esitellä enemmänkin – esimerkiksi vainajista otetut valokuvat jäävät kokonaan käsittelemättä, vaikka kuolleiden valokuvaus oli yleinen tapa 1900-luvun alkupuolella. Tapa saattaa nykyajan ihmisen silmiin vaikuttaa makaaberilta muistutukselta elämän päätepisteestä – mutta kuvat ovat nekin vain yksi osa kuoleman kulttuurihistoriaa.