Kerettiläisen polttaminen, murhamiehen hirttäminen, vääränrahantekijän keittäminen, kapinoitsijan paloitteleminen teilipyörään – työ tarvitsee tekijänsä ja edellä mainittuihin urakoihin tarvittiin keskiajalla ja uuden ajan alussa pyöveli, alansa ammattilainen jolta odotettiin työnsä täydellistä hallintaa ja nuhteetonta elämää, mutta jota kuitenkin pelättiin, halveksittiin ja vihattiin, usein lynkkaukseen saakka. Muiden keskiajan paarialuokan ihmisten tavoin ei pyöveleidenkään oma ääni enää ole tavoitettavissa, mutta turkulainen Hannele Klemettilä on kirjassaan ”Keskiajan pyövelit” luonut laajaan lähdeaineistoon perustuvan kuvan pyövelin työstä ja arkipäivästä ja varsinkin siitä millaisena ympäröivä yhteisö näki ja miten se kohteli yksilöä jota ilman se ei tullut toimeen mutta jonka työ silti koettiin pahana ja syntisenä.

Pyöveleiden ammattikunta syntyi hämmästyttävän myöhään, vasta 1200-luvulla jolloin voimistuva kuninkaanvalta otti yhä enemmän oikeudenkäytön hoitaakseen ja myös rangaistukset alkoivat koveta. Kuolemantuomioita ja ruumiinrangaistuksia tuli yhä useammista rikoksista ja mm. Ruotsi-Suomessa tämä koveneminen jatkui aina vuoden 1734 rikoslakiin asti jossa kuolemanrangaistus säädettiin 68 eri rikoksesta. 30-vuotisen sodan taistelukuvien hirsipuumäet eivät siis ole vain sodan kauheuden lisäkorostusta: hirsipuut ja teilipyörät olivat olennainen osa eurooppalaista maisemaa pitkään uudelle ajalle saakka.

Aivan erityisesti huomiota herättää keskiajan rangaistustapojen voisiko sanoa rikkaus ja monipuolisuus. Eri rikosten ajateltiin vaativan erilaisen rangaistuksen ja mitä kauheampi rikos sen kauheampi kuolema – ajatustapa joka elää edelleen kapakkaoikeudenkäyntien munistaanhirttämisvaatimuksina. Rangaistusten kovuutta lisättiin myös kiduttamisella ja silpomisella, mutta kuten Klemettilä huomauttaa, tässä on tehtävä ero oikeuden kuulusteluissa käytettyyn kidutukseen joka oli ainakin teoriassa tarkoin rajattua eikä saanut tuottaa ruumiinvammaa.

Koettiinpa rangaistukset sitten miten oikeutetuiksi hyvänsä, kristityn ei sopinut tappaa toista ihmistä ja tästä johtuen pyöveli oli ja pysyi syntisenä ja saastaisena, paradoksi jota viranomaiset renessanssiajalla yrittivät vaimentaa kieltämällä pyöveleiden syrjimisen ja jopa ottamalla käyttöön poliittisesti korrektimmat ammattinimikkeet. Siten Ruotsin ja Suomen pyöveleistä tuli mästermannen eli mestarismiehiä. Stigma oli kuitenkin niin voimakas ettei pyövelin pojaksi syntyneelle juuri muita uravaihtoehtoja ollut. Niinpä Ranskassa muodostui pyövelisukuja joiden sukutraditiot pituudessaan vetävät vertoja kuningassuvuille!

Klemettilän teos on ehtinyt saada suitsutusta osakseen eikä toki syyttä. Kirja on sujuvasti kirjoitettua populaarihistoriaa, runsaasti ja mielenkiintoisesti kuvitettu, ja sen voi hyvin ennustaa nousevan vuoden suosituimpien tietokirjojen joukkoon. Koska lähtökohtana on ollut tekijän väitöskirja ”The Executioner in Late Medieval French Culture”, on sen länsieurooppalaista lähdepohjaa lokalisoitu Suomea (usein siis Turkua) käsittelevillä ns. tietoiskulaatikoilla. Usein käytetty tapa mutta toimii tässä tapauksessa kohtuullisesti. Joitain kirjoitusvirheitä löytyy, ja sivulla 110 mainittu ”Pyhä James the Lesser” tarkoittanee apostoli Jaakob nuorempaa. Lisäksi monen teilipyörään päätyneen ”petturin” kohdalla nimitys kapinoitsija voisi olla enemmän paikallaan.

Keskiaikainen kuolemankulttuuri on nykyihmiselle monella tapaa hämmentävää, mutta niin elämä kuin kuolema oli tuon ajan ihmiselle julkisempaa kuin meille. Ja ennen kuin ryhtyy enempää kauhistelemaan voi vaikka miettiä miksi esim. Turun keskiaikamarkkinoiden ohjelmistossa juuri ”mestausnäytökset” vetävät aina eniten yleisöä? 😉