Taina Anttonen yhdistää väitöskirjassaan monta teemaa: virtuaalietnografisen tutkimusmenetelmän, hoitotyön ja verkkopohjaisen opiskelun. On hienoa, että virtuaalietnografista tutkimusta tehdään aikana, jolloin Internet on lähes jokaisen arkea ja myös opetuksen verkkomuotoisuus alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Etnografista tutkimusmenetelmää soveltamassa

Anttosen case-tutkimuksessa perehdytään viidentoista miespuolisen sairaanhoitajaopiskelijan kokemuksiin verkkopohjaisesta opiskelusta seksuaaliterveyden aihepiiristä. Viisitoista informanttia on lukumääräisesti aika vähän suurten yleistysten tekemiseen, joten kyseessä täytyy olla case-tutkimus, joskaan Anttonen ei tätä termiä käytä tutkimuksessaan.

Toinen virtuaalisen kenttätyön kohde ovat 81 anonyymia informanttia, jotka ovat keskustelleet Internetissä aiheesta (seksuaaliterveysteema). Anttonen puhu ”tuntemattomista tiedonantajista”, jotka jäävät todella tuntemattomiksi. Anttonen ei esittele keskusteluareenaa, jossa tiedonannot ovat tapahtuneet. Lukijan on vaikea arvioida näiden informanttien luotettavuutta.

Mitä on Anttosen virtuaalietnografia? Yksinkertaistaen lähtökohta on konstruktionistinen ja kun siihen vielä lisätään tietoteknologinen ja virtuaalinen aspekti, lähtökohtana on se, että subjektin olemassaoloa virtuaalitilassa kuvaavat esimerkiksi symbolit ja kielikuvat. Virtuaalisessa kenttätyössä tutkija ei enää osallistu fyysisesti tutkittavien arkeen. Myös tutkimuksen kohteen ja perinteisen etnografian kenttätyön vaiheiden uudelleen määritteleminen on olennaista.

Kuitenkaan Anttonen ei noudata työssään pelkästään virtuaalietnografisia menetelmiä vaan tutkimusmateriaali sisältää myös perinteisiä haastatteluja ja ryhmäkeskusteluja. Sikäli Anttosen työn nimittäminen virtuaalietnografiseksi tutkimukseksi on liioittelua.

Etnografian käsitteen monimuotoisuus on Anttoselta hyvä huomio ja sen vuoksi tutkimuksessa vaaditaankin tarkka määritelmä siitä, millä tavalla sitä itse aikoo käyttää. Anttonen nostaa esille erityisesti etnografian kirjoittamisen tapana. Kertojan lahjojaan hän hyödyntääkin raportoidessaan muun muassa seikkailustaan Internetvälitteisen prostituution maailmassa ja siitä, kuinka hän lopulta vetäytyy nopeasti takavasemmalle, kun tilanne alkaa näyttää liian vaaralliselta.

Tutkimus nojaa teoreettisesti ns. uushenkisyysajatteluun ja paikkateoriaan. Verkostopohjaisen opetuksen ja oppimisen teoreettinen selittäminen uushenkisyysajattelun kautta on mielenkiintoinen ratkaisu. Uushenkisyydellä Anttonen tarkoittaa uudistamisen tarvetta niin lähestymistavan kuin määritelmien suhteen. Paikkateorian mukaan keho on persoonallisuuden osatekijä ja kehon sijainti mahdollistaa persoonan ainutkertaisen näkemyksen. Persoonaa pidetään koossa puhumisen ja kielikuvien avulla. Anttonen rinnastaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen teatterimetaforaan mainitsematta kuitenkaan tämäntyyppisen pioneerityön tehnyttä Erving Goffmania (Presentation of Self in Everyday Life 1956, suom. Arkielämän roolit). Anttonen viittaa sukupuoliseen tilan haltuunottoon ja sukupuoliin liittyviin erilaisiin odotuksiin. Hän olisi voinut hyötyä myös Tarja Tolosen tutkimuksesta Nuorten kulttuurit koulussa (2003), jossa Tolonen käsittelee sukupuolijärjestystä äänen ja tilan kautta.

Tutkimuksen ansioita on yritys määritellä mitä on olla opettaja verkostopohjaisessa opetuksessa. Positiivista on myös paikkateorian mukaisen sosiaalisen paikan merkittäyyden esiin nostaminen sen suhteen, miten tutkimuskohdetta tulee lähestyä virtuaalitilassa. Sosiaalinen tila otetaan haltuun puheella. Ihmiset kertovat kielikuvallisia tarinoita vahvistaakseen persoonaansa ja paikkaansa. Anttonen ei kuitenkaan analysoi kielikuvia, joka johtaa lukijan hämmennykseen.

Hajanaisuuden vuoksi välillä lukijalta unohtuu se, mitä oikein tutkittiinkaan. Kun palataan tutkimustavoitteisiin, huomataan, että Anttosen ensisijainen tutkimustavoite tuntuu olevan opetuksellinen ja opetukseen hyödynnettävien tulosten löytäminen. Lähtökohta ja loppupäätelmä on Anttosen tutkimuksessa sama: miehillä ei ole tarpeeksi tilaa keskustella seksuaaliterveysteemasta. Tällaisen tutkimusasetelman mielekkyys voidaan kyseenalaistaa. Toisaalta sen voi selittää niin, että tutkimuksen tarkoitus on vahvistaa alussa esitetty hypoteesi.

Anttonen pyrkii itserefleksiivisyyteen tutkimuksessaan. Hän korostaa tutkijan subjektiivisuutta ja esittää tutkimustulostensa olevan vain ”vankka ehdotelma” tutkittavasta ilmiöstä. Tällainen selustan turvaaminen on nykyään suorastaan pakollinen esitystapa, toki se ilmentää myös hermeneuttisen tutkimuksen olemusta. Itserefleksiivisyyteen kuuluu myös eettisyyden pohtiminen. Anttonen on tuntenut epävarmuutta havainnoidessaan ihmisiä kasvottomana ja piilossa. Hän kuitenkin erittelee vasta pohdintaosiossa sen, kuinka hän nämä eettiset pohdinnat kohdallaan ratkaisi. Olisin kaivannut tätä tietoa jo aiemmin, varsinaisessa asiayhteydessä esitettynä.

Monisyisemmin kuin itseään tutkijana Anttonen prosessoi ja kirjoittaa auki tutkimuksen tavoitteita ja eri vaiheita. Tutkimusprosessin tarkassa kuvauksessa hän käyttääkin paljon prosessipäiväkirjaansa, jonka hän on soveltanut klassisen etnografian kenttäpäiväkirjasta.

Ongelmalliset määritelmät

Käsitteiden ja termien suhteen on huomattavissa tutkimuksen suurimmat heikkoudet. Puutun ensimmäiseksi tutkimuksen otsikkoon. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimiston mukaan Internet on tietyn tietoliikennejärjestelmän nimi, ja siksi se suositetaan kirjoitettavaksi erisnimien tapaan isolla kirjaimella.

Anttonen väittää, että Internet on oma kulttuurinsa ja että Internet on itsessään kulttuuria muodstavaa. Eikö Internet tietoliikennejärjestelmänä ole kuitenkin enemmän tekninen tila tai ympäristö, jossa on mahdollista rakentaa erilaisia kulttuureja? Anttosen olisi kannattanut määritellä myös Internet terminä perusteellisesti, sillä nyt tekstiin on jäänyt useita perustelemattomia väitteitä.

Anttonen puhuu myös ”miesopiskelijayhteisöstä”. Mikä on tämä yhteisö ja mitä se pitää sisällään? Opinnäytetöissä määritelmät ovat olennaisia. Yhteisö ja yhteisöllisyys on etnografisen tutkimuksen keskeisiä käsitteitä, mutta Anttosen tutkimuksessa ne jäävät hieman epäselviksi. Anttonen katsoo miesyhteisön muodostuvan verkkopohjaisen opiskeluympäristön ympärille. Kyseessä on kuitenkin keinotekoisesti muodostunut yhteisö, jonka suhteen yhteisön ja yhteisöllisyyden määritelmää pitäisi käsitellä enemmän. Mikäli tutkija haluaa esittää virtuaalietnografian olevan klassisesta etnografiasta muuntunut metodi, jossa käsitteet ovat vastaavasti myös muuttuneet, olisi entistä tärkeämpää pohtia yhteisöllisyyden ja yhteisön tapaisten käsitteiden eroja perusteellisesti.

Suurin epäkohta lienee kuitenkin sukupuolisuuden käsitteen kanssa. Jos tutkimuksen otsikko on MIEHET internetissä, sukupuoli on olennainen tekijä. Mikä ja mitä on ”mies”? Onko kyse heteronormatiivisesta lähestymistavasta – ja jos on, miksi tätäkään termiä ei nosteta vahvemmin esiin? Heteronormatiivista lähestymistapaa puoltaisi tutkijan polaarinen vastakkainasettelu miesten ja naisten välillä (naistutkija – miesopiskelijat) ja asetelman sukupuolisen kahtiajaon toistaminen useaan otteeseen. Anttonen määrittää tutkimuskohteensa miehiksi havaintojensa kautta ja myöntää kohdan epävarmuuden. Miten keskeinen käsite voidaan jättää näin epävarmaksi? Tutkimuskohteiden heteroutta ei kyseenalaisteta ja tutkijan mukaan miesopiskelijoita ei myöskään pakoteta keskustelemaan homoseksuaalisuudesta, koska se koetaan vaikeaksi. Kurssin tavoite oli kuitenkin vahvistaa opiskelijoiden valmiutta kohdata seksuaaliterveysteema työssään sairaanhoitajina. Kuinka homoseksuaalisuus voidaan lähestulkoon ohittaa? Tutkijan mukaan miesopiskelijat haluavat puhua seksuaaliterveysteemasta asioiden oikeilla nimillä. Tällaisen väitteen kuultuaan herää vaistomaisesti kysymys: entä naiset? Miten he sitten asioista puhuvat? Tämä johtaakin huomaamaan, ettei Anttonen ole harjoittanut vertailevaa tutkimusta, joka myös kuuluu etnografiseen tutkimusperinteeseen. Jos puhutaan ”miehistä”, mitä ovat ”ei-miehet”?

Yhtä ongelmalliseksi jää Anttosen laajasti viljelemä ”nais” – etuliite. Mitä tarkoittaa ”naistutkija”, onko se ensisijaisesti naistutkimusta (sukupuolitutkimusta) harjoittava tutkija vai tutkija, joka on nainen? Ja mikä merkitys sillä on tutkimuksen kannalta? Mitä tarkoittaa, että on ”naistutor”? Mitä on ”nais” -etuliitteen suhde tutorointiin? Ja mikä merkitys sillä on opetuksen tai tutkimuksen kannalta?

Kaikesta huolimatta Anttosen työ on aiheeltaan erittäin ajankohtainen ja suomalaisen virtuaalietnografisen tutkimuksen hyvä keskustelunavaaja. Virtuaalietnografista tutkimusta suunnitteleville Anttosen työ on varmasti mielenkiintoinen tutustumiskohde tarkkoine vaihekuvauksineen. Myös hoitotieteen opettajat ja muunkin opetus- ja kasvatustyön tekijät löytänevät tutkimuksesta jotain itselleen. Tutkimus kiinnittyy myös mielenkiintoisella tavalla epäsuorasti tämänhetkiseen keskusteluun Internetin käytön esto- ja lukitusohjelmista: myös oikeaa tietoa löytyy paljon ja kynnys seksuaalitiedon hakemiseen Internetistä on matala.