Hämäläisen ja Mielosen näkökulma teoksessa kattaa niin elokuvan eri tyylilajit, tutkijahahmot, elämäkerrat, tieteen aihepiirit ja ilmiöt kuin eri ikäryhmille suunnatut elokuvat. Tekijöiden pääasiallinen kysymys teoksessa on: ”Millainen on elokuvan tiedekuva?” Heidän mukaansa elokuvien tiedekuva on monipuolisempi kuin sen on aikaisemmin ajateltu olleen. Kirjoittajat analysoivat valkokankaiden tiedekuvaa kirjan neljässä luvussa erilaisista näkökulmista. Tekijöiden mukaan kirjassa esiintyvien esimerkkien pääpaino on suosituissa ja tunnetuissa elokuvissa, mutta joukkoon mahtuu silti muutakin kuin yhdysvaltalaista elokuvatarjontaa. Lisäksi kirjassa analysoidaan esimerkiksi pohjoismaista tiede-elokuvaa ja teoksessa nostetaan esiin myös vähemmistökuvauksia.

Kirja on yleisteos ja sen laajan aihepiirin huomioon ottaen, on perusteltua keskittyä suuren yleisön tuntemiin esimerkkeihin. Kuitenkin vähemmän tunnettujen elokuvien esiintuominen tunnetuimpien ohelle syvensi mielestäni aihetta entisestään. Tämän arvion painopisteenä on tarkastella sitä, miten elokuvien esittämää tiedekuvaa analysoitiin teoksessa.

Teoksessa on neljä osaa ja kaksitoista lukua. Ensimmäisessä osassa käsitellään tunnettuja tutkijoita ja puretaan eri elokuvaesimerkkien avulla millaisia tutkijahahmoja niissä esiintyy, ja kuinka ne ovat syntyneet. Kirjan ensimmäisessä luvussa esitellään lukijalle Rosslyn D. Haynesin määrittelemät tutkijastereotyypit Esa Väliverrosen suomentamina.  Nämä ovat: ”paha alkemisti, idealistinen sankari, hölmö virtuoosi, tunteeton tutkija, seikkailijatutkija, hullu tiedemies ja avuton tutkija”. Näiden stereotyyppien avulla teoksessa arvioidaan pääosin elokuvissa esiintyviä tutkijahahmoja.

Tekijät huomioivat aikaisemman tutkimuksen esiintuomat erilaiset määritelmät tutkijahahmoille, minkä vuoksi ensimmäisen osan toisessa luvussa esitellään myös sosiologi Eva Flickerin tutkimukseen perustuva jaottelu elokuvissa esiintyville naistutkijoille. Kirjoittajien mukaan Flicker jakaa naistutkijoiden yleisimmät stereotyypit seuraavasti: ”vanhapiika, poikatyttö, naiivi asiantuntija, ilkeä juonittelija, tytär tai assistentti ja yksinäinen sankari”. Teoksessa pohditaan tasa-arvoa niin elokuvien maailmassa kuin tosielämän tutkijan työssä.

Kirjan toisessa osassa kirjoittajat käsittelevät tiede-elokuvien eri lajityyppejä, esimerkiksi supersankarielokuvista scifiin ja lastenelokuviin. Kolmannessa osassa tekijät pohtivat, kuinka eri tiedeaiheita ja ilmiöitä kuvataan elokuvassa. Tässä osassa tarkastellaan esimerkiksi pandemioita ja ilmastonmuutosta käsitteleviä elokuvia sekä tutkijoiden roolia niissä. Neljännessä osassa tekijät syventyvät ”todellisiin tieteentekijöihin” eli pääpaino on dokumenttielokuvien luomalla kuvalla tieteestä ja tieteen tekijöistä sekä tutkijoiden roolista ja vaikutuksesta elokuvanteon taustalla.

Tutkijahahmot esiintyvät kirjan kaikissa luvuissa. Kuten tekijät esipuheessa mainitsivat, tutkijahahmot elokuvissa tarjoavat usein tärkeän samaistumispinnan katsojalle. Samalla kirjoittajat onnistuivat nostamaan tutkijahahmot paremmin esiin: kuten kirjassa todettiin etenkin toimintaelokuvissa hahmot joskus voivat jäädä tapahtumien varjoon, mutta nyt tutkijoita tuotiin tarkoituksella valokeilaan.

Kirjassa käsiteltiin tärkeitä kysymyksiä kuten sitä, millaisia tutkijoita näemme valkokankaalla ja tosielämässä. Onko kuva tutkijoista ja heidän työstään riittävä ja todenmukainen? Kuinka tasa-arvo toteutuu elokuvissa, joita tuotetaan suurelle yleisölle? Teoksen lopussa kirjoittajat pohtivat että tapa, jolla tiedettä esitetään valkokankaalla, on merkittävämpi tekijä katsojan kannalta kuin jokaisen tieteellisen faktan oikeellisuus. Tämä koskee tietenkin myös tutkijan työtä. Olikin mielestäni hyvä, että elokuvien tutkijakuvausten lisäksi kirjassa tuotiin esille myös tosielämän tutkijoita.

Teoksen jokaisessa kahdessatoista luvussa nostettiin alkuun sitaatti yhdestä siinä käsiteltävästä elokuvasta. Tämä on mielestäni tehokas tapa herättää lukijan kiinnostus kunkin luvun aiheisiin.   Teoksen johdantokin alkaa elokuvaesimerkillä. Kirjoittajat nostivat kirjan alkuun esimerkin ilmastonmuutosta käsittelevästä elokuvasta The Day After Tomorrow vuodelta 2004. He kirjoittavat, että huolimatta elokuvan kyseenalaisesta tieteellisyydestä, se oli silti tärkeä keskustelunavaus ilmastonmuutoksesta. Hämäläinen ja Mielonen toteavat: ”Tarkkojen tapahtumien tieteellinen uskottavuus ei lopultakaan ollut merkittävä tekijä, ja se tarjosi myös medialle ja asiantuntijoille paljon keskustelunaihetta”. (s. 10)

Tässä lainauksessa kiteytyy mielestäni koko kirjan kannalta tärkeä teema, eli miten tieteen esittäminen valkokankaalla vaikuttaa yleisöönsä. Tätä elokuvien tiedekuvausten laajaa kirjoa aletaan purkaa elokuva elokuvalta ja aihe aiheelta. Kirja soveltuu mielestäni jo aihetta paremmin tuntevalle sekä myös lukijalle, jolle tämä on ensikosketus tieteen kuvauksiin valkokankaalla.

Kuinka teoksessa kuvattiin tiedettä valkokankaalla?

Hämäläisen ja Mielosen kirjan ansiokkuus ja toisaalta sen haasteet liittyvät juuri tähän laajaan näkökulmaan. Kirjan ehdoton vahvuus on kirjoittajien vankka tuntemus tiedettä eri näkökulmista käsittelevistä elokuvista ja aikaisemmasta tutkimuksesta aiheeseen liittyen. Lukuisat elokuvaesimerkit havainnollistavat lukijalle hyvin sitä, millä eri tavoilla tiede on esiintynyt, esiintyy ja tulee esiintymään valkokankaalla tulevaisuudessa. Nämä eri aikatasot  ­­̶  menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus  ­­̶  vuorottelevat tiedekuvan tarkastelussa. Esimerkkejä ammennetaan paljon menneisyydestä, mutta niistä kirjoitetaan nykytiedon silmin ja toisaalta pyritään myös nykykäsityksen mukaan arvioimaan, kuinka tiedettä mahdollisesti käsitellään tulevaisuuden elokuvissa.

Vanhin kirjassa mainittu elokuvaesimerkki on vuodelta 1910 ja uusin vuodelta 2024. Elokuvia tarkastellaan ajallisesti laajasta näkökulmasta, mutta pääpaino on kuitenkin 1990 ­­̶ 2020-luvuilla ilmestyneissä elokuvissa. Kuitenkin joissain kappaleissa osa elokuvista jää vain maininnaksi lukuisten esimerkkien joukossa. Mielestäni tekijöiden analyysi elokuvista oli rikasta ja oivaltavaa, ja sen vuoksi olisi voinut olla mielekästä rajata tekstissä käsiteltävien elokuvien määrää, jotta elokuvaesimerkkeihin olisi voinut keskittyä vieläkin tarkemmin. Samalla ymmärrän että useat esimerkit, vaikka vain pintapuolisestikin käsiteltyinä, mahdollistivat laajemman näkökulman sekä tiedettä käsittelevien elokuvien esittelemisen. Pienempi määrä olisi kuitenkin tehnyt osasta luvuista napakampia ja antanut enemmän tilaa pohdinnalle. Joissain kohdissa oli havaittavissa pientä toistoa. Esimerkiksi NASA nostettiin esimerkiksi useammassakin kohdassa, vaikka sitä käsiteltiin kattavasti jo neljännessä luvussa.

Kirjan kieli oli soljuvaa ja kuvailevaa. Kirjoittajien tyylit olivat keskenään erilaisia, ja luonnollisesti tekijät painottivat omaa erikoisalaansa. Mielonen painotti luonnontieteitä sekä ilmastonmuutosta. Hämäläisen kirjoituksista huomasi laajan lukeneisuuden ja perehtymisen niin kirjallisuudentutkimukseen kuin elokuvatutkimukseen ja alalta julkaistuun tutkimukseen. Tekstin ja käytetyn kielen vahvuus, oli kirjoittajien pohtivassa kirjoitustyylissä ja etenkin käytetyn kielen ymmärrettävyydessä.

Eri tieteenalat ja tutkijahahmot esiin elokuvissa

Kirjassa näkyi mielestäni hienosti luonnontieteiden ja humanismin kohtaaminen. Vaikka kirjassa perattiin eri tapoja, kuinka esimerkiksi elokuvien tiedekuva vastaa todellisuutta ja millaisia vapauksia elokuvissa otetaan sen suhteen, niin pääpaino oli näiden kuvauksien vaikuttavuuden arvioinnissa. Tässä tekijät nostivat mielestäni esiin hyvin, kuinka kuvaukset ovat muuttuneet ja toisaalta säilyneet muuttumattomina. Teoksessa nousi esille lisäksi se, kuinka aika ja ajankohtaisuus on myös vaikuttanut paljon siihen, millaisia tiedeaiheita elokuvissa käsitellään.

Kirja pyrki ymmärrettävästi kuvaamaan eri tasoja, joilla elokuvien tiedekuvaukset vaikuttavat katsojiin. Tiedettä käsiteltiin laajasti, eikä keskitytty pelkästään luonnontieteisiin. Samalla tutkijoita ja heidän merkitystään yhteiskunnassa kuvattiin fiktion lisäksi myös tosielämässä. Ymmärryksen lisääminen eri elokuvien tiedekuvauksista ja niiden vaikutuksesta katsojiin on kirjan yksi parhaista ansioista. Teoksen lopussa olevassa yhteenvedossa kirjoittajat toteavat:

Vaikka mustavalkoisia hyvä-paha -asetelmia löytyy yhä, on elokuvien nykyaikainen tiedekuva alati hienosävyisempi. Värikartalle mahtuu harmaan sävyjä: tutkijoita, joissa on hyvää sekä pahaa. Sama pätee tieteeseen. (s.357)

Tekijät pohtivat lopuksi tulevaisuuden tiedekuvauksia valkokankaalla ja Mielonen sekä Hämäläinen molemmat toivoivat, että tiedekuva monipuolistuisi edelleen. Tätä toivetta tukee hyvin kirjassa esitelty kaari: tarina alkaa monessa elokuvasovituksessa ”hulluksi tiedemieheksi” leimatusta Viktor Frankensteinista ja päättyy kirjan lopussa alati laajenevaan elokuvien (ja tosielämän) tutkijakuvauksiin. Tämä heijastuu niin elokuvan eri lajityypeissä kuin myös elämäkertaelokuviin nostetuista tarinoista.

Toinen kirjan kantava teema on ajankohtaisuus. Tämä näkyy parhaiten luvuissa, joissa käsitellään pandemian ja ilmastonmuutoksen kuvauksia elokuvissa. Pandemia-luku nosti esiin sen, kuinka Covid 19 -pandemia mahdollisesti muokkaa tulevaisuuden elokuvissa nähtäviä kuvauksia. Mielonen pohtii myös sitä, kuinka paljon ja millä tavalla ilmastonmuutos näkyy tulevaisuuden tiede-elokuvissa.

Millaista tiedettä nähdään tulevaisuudessa valkokankaalla?

Mielestäni vastaavia, kunnianhimoisia yleisesityksiä tarvitaan lisää. Kirjassa näkyi suuri tausta- ja lähdetyöskentely, jota kirjaa varten oli tehty. Kirjoittajat tulivat erilaisista akateemisista taustoista, mutta nämä taustat täydensivät toisiaan ja yhdistyivät hienosti kirjallisuuden, elokuvahistorian, tiedeviestinnän, luonnontieteiden ja lähihistorian laajan tuntemuksen perusteella. Kirjan lopussa kiteytyy hyvin yksi keskeisistä sanomista, mikä näkyi jokaisessa käsiteltävässä aiheessa: ”Elokuvien tiedekuva on myös jatkuvassa muutostilassa.” (s.361) Muutos on kaiken keskiössä ja se on vaikuttanut niin tiedettä käsittelevien elokuvien aiheisiin, tiedon lisääntymiseen, tutkijakuvauksien monipuolistumiseen, kuin elokuvissa käsiteltävien aihepiirien laajentumiseen. Kirjoittajat toteavat kirjan lopussa:

Tosimaailman tiede, kulttuuriset virtaukset ja ihmiskunnan historia vaikuttavat kaikki siihen millaista tiedettä tulevaisuuden elokuvissa nähdään. Ja toisaalta tiede-elokuvilla on ainakin jossain määrin vaikutusvaltaa kaikkiin näihin kolmeen! Siksi on vaikeaa, ellei mahdotonta, ennustaa kuinka elokuvien tiedekuva tulee jatkossa kehittymään ja muuttumaan. (s.362)

Tekijät onnistuvat kunnianhimoisessa tavoitteessaan analysoida elokuvien monipuolista tiedekuvaa eri näkökulmista. Teksti kuljettaa läpi teoksen eri tutkijahahmojen analyysia, elokuvaesimerkkejä sekä tosimaailman tiedettä ja tieteentekijöitä mukanaan.

Teoksen luettuani jään mielenkiinnolla odottamaan, millaista tiedekuvaa ja tutkijahahmoja näemme valkokankaalla tulevaisuudessa.