Rolf Büchin kirjan arviota voi lähteä rakentamaan ajankohtaisesta kysymyksestä: Valtio ja sisäministeriö ovat tukemassa kuntarakenteen muutosta ja maksavat erityistä porkkanarahaa kunnille, jotka ovat valmiita kuntaliitoksiin. Julkisuudessa esitettyjen arvioiden perusteella kuntien määrä saattaakin vähetä huomattavasti lähivuosina. Taustalla ovat tutut argumentit rationalisoinnista ja toiminnan tehostamisesta.

Kyseessä on nopeassa tahdissa ajettu ja rahalla houkuteltu uudistus, josta monen muun nykymaailman asian tavoin ei ollut juuri puhetta ennen kuntavaaleja. Eikö kunnan lakkauttaminen ole asia, josta pitäisi keskustella nimenomaan osana vaalikampanjaa? Vai pitäisikö järjestää neuvoa-antava kansanäänestys, johon laki vuodelta 1990 antaa mahdollisuuden?. Entäpä jos liitoksen vastustajat voittavat, mutta valtuusto silti päättää kunnan yhdistymisestä? Mitä tämä tarkoittaa demokratian kannalta?

Rolf Büchi kuuluu kansanäänestysten puolestapuhujiin. Kirjan alussa hän ilmoittaa kyseessä olevan puheenvuoro suoran demokratian puolesta. Suomessa keskustelu on jäänyt lähinnä siihen pitäisikö jostakin tietystä asiasta yleensä järjestää kansanäänestys vai ei. Niitä onkin järjestetty vain kaksi eli 1930-luvulla kieltolaista ja 1990-luvulla liittymisestä Euroopan unioniin.

Büchin mukaan määrä ilmentää tosiasiassa Suomen hallitusten kielteistä kantaa asiaan. Kun äänestys on molemmilla kerroilla ollut luonteeltaan neuvoa-antava, kysymyksessä on pelkkä kansalaiskysely. Päättäjät itse asiassa pelkäävät tilannetta, jossa kansalaiset saattaisivat tehdä toisin. Poliittisen ”eliitin” näkökulmasta kansalaiset ovat kykeneviä valitsemaan asiantuntijoita, mutta eivät itse osallistumaan päätöksentekoon. Tähän voisi lisätä, että asenne näkyy nykyisin muun muassa Nato-keskustelussa, jossa kansalaismielipiteen suuri enemmistö vastustaa liittymistä.

Kansanäänestykset eivät ole turha juttu, sillä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa niiden määrä on lisääntynyt: vuodesta 1991 lähtien niitä on järjestetty Euroopassa 326 kappaletta. Ne ovat Tanskassa ja Ruotsissa kaataneet Emun, Norjassa ja Sveitsissä – kansanäänestysten luvatussa maassa – koko Euroopan unionin tai Ranskassa ja Tanskassa Maastrictin sopimuksen.

Usein suora demokratia on liitetty jonkinlaiseen vähemmistön diktatuuriin. Vedotaan myös siihen, ettei löydy tarpeeksi yksiselitteistä kysymystä, joka voitaisiin ratkaista kansanäänestyksellä. Historiasta tunnetaan myös esimerkkejä ns. bonapartismista, jossa vallanpitäjä on pyrkinyt kansan ja kansanäänestysten avulla syrjäyttämään edustuksellisen demokratian.

Tärkeä Büchin tekemä huomio on kuitenkin se, etteivät kansanäänestykset tai suora demokratia pyri syrjäyttämään tai korvaamaan edustuksellista demokratiaa. Ne voivat toimia kumppanina ja täydentää sitä.

Keskustelussa myös käsitteet menevät usein sekaisin. Ensinnäkin kansanäänestyksellä voidaan joko päättää tai kysyä mielipidettä. Toinen jaottelu perustuu siihen, kenen aloitteesta äänestys olisi järjestettävä. Büchi tekee tärkeän eron siinä, tuleeko esitys ns. ylhäältä vai alhaalta. Ylhäältä järjestetty äänestys nimittäin vain vahvistaa vallanpitäjän asemaa tai päätöksen hyväksyttävyyttä. Tällaista tapausta voidaan kutsua plebiskiitiksi tai Suomessa neuvoa-antavaksi kansanäänestykseksi. Eikö juuri näin tapahtunut muun muassa Suomessa syksyllä 1994?

Diktatuurin sijaan vaara piileekin itse asiassa plebiskiitissä, joka voidaan järjestää vain vallanpitäjän aloitteesta. Siksi joidenkin maiden perustuslait tuntevat myös kansalaisaloitteen ja kansalaisreferendumin. Suoraan demokratiaan kuuluvassa kansalaisaloitteessa tietty määrä kansalaisia voi tuoda oman ehdotuksensa poliittiselle asialistalle ja käynnistää kansanäänestyksen asiasta. Kansalaisreferendumin tapauksessa jokin jo päätetty asia asetetaan kansanäänestykseen. Päätös tulisi voimaan vasta, jos se on hyväksytty äänestyksessä. Büchin hahmottelemassa mallissa ehdotuksen voi vetää takaisin tai jos parlamentti sitä vastustaa, niin asiasta seuraa kansanäänestys.

Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Esimerkiksi joissakin entisen itäblokin maissa kansanäänestysten ongelmana on ollut alhainen osanotto. Lisäksi tietty määrä kansalaisia voidaan hyvinkin höynäyttää allekirjoittamaan vaatimuksia sinne tai tänne. Eräs esimerkki nähtiin taannoin Unkarissa, jonka perustuslain mukaan 200 000 kansalaista voi tietyn ajan kuluessa vaatia kansanäänestystä. Parlamenttia sitovassa kansanäänestyksessä kysyttiin kantaa kahteen kovin erilaiseen asiaan: pitäisikö sairaaloiden yksityistäminen lopettaa ja pitäisikö Unkarin parlamentti velvoittaa säätämään laki kaksoiskansalaisuuden antamisesta arviolta noin 2,5 miljoonalle ulkounkarilaiselle.

Oma tulkintani asiasta on se, että Unkarin tulehtuneessa sisäpoliittisessa tilanteessa äänestystä käytettiin yhtä paljon hallituksen vallan horjuttamiseen kuin ulkounkarilaisten asian ajamiseen. Kansanäänestyspäivänä parlamentilta vaadittavan lain sisältö kuten myöskään kaksoiskansalaisuuden arvioidut seuraukset eivät olleet tiedossa.

Rolf Büchi – jonka esimerkit ovat lähinnä Sveitsistä – onnistuu kuitenkin välttämään tämäntyylisiä sudenkuoppia. Parlamenttia ei tulisi sulkea pois kansalaisaloitteen tapauksessa, vaan sille tulisi antaa mahdollisuus vastaehdotukseen, jotka molemmat olisivat mukana äänestyksessä. Unkarin esimerkkiä soveltamalla kansanäänestykseen alistettava parlamentin vastaus olisi sekin, ettei koko lakiesitystä tarvita. Silti olisi harkittava, onko 200 000 äänioikeutettua 10 miljoonasta kansalaisesta liian pieni joukko vaatimaan sitovaa äänestystä. Koko Euroopan tasolla ongelmat ilmenevät siinä, onko jopa alle puolella yhden pienenkin maan äänioikeutetuista oikeus kaataa Euroopan laajuinen sopimus. Tätä puolta Büchin olisi suonut pohtivan vielä enemmän paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävässä kirjassaan.

Silti Rolf Büchin kirja tuo tärkeän lisänsä suomalaiseen melko olemattomaan demokratiakeskusteluun – siitä kertoo pamfletin lähes olematon vastaanottokin. Erityisesti ajatuksia kumppanuudesta ja parlamentarismin täydentämisestä kannattaisi miettiä, pelkkä sitovuus toisi omat ongelmansa. Epäilemättä Suomen hallintokoneisto – virkamiehet – pärjäävät korruptio- tai muissa kansainvälisessä vertailussa, mutta miten on osallistumisen ja demokratian laita? Kirjassa lainataan Elinkeinoelämän valtuuskunnan mittauksia, joiden perusteella kansalaisten arvio politiikasta on yksiselitteisen tyly. Ei riitä, että päättäjien enemmistö katsoo kansalaisilla olevan muutenkin riittävästi vaikutusmahdollisuuksia.

Kuntatasolla kansanäänestyksen kannattaja joko alistuu nykyiseen tilanteeseen tai vaatii äänestyksiä sitoviksi. Jos valtuusto sen sallii, hän kertoo mielipiteensä neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä, virallisessa gallup-kyselyssä, joka näyttää sopivan hyvin Suomen olemassa olevaan hallintokulttuuriin, jossa kansalaiset lähinnä kerran neljässä vuodessa ”häiritsevät” päättäjiään. Demokratian kannalta kunnan de facto lakkauttaminen on kuitenkin sen suuruusluokan asia, että siitä pitäisi ensisijaisesti keskustella ennen kuntavaaleja ja miettiä muita vasta sitten. Vaalit ovat jo ensi vuonna (2008), jos joku ei satu muistamaan.