Leevi Lehto (s. 1951) on kirjoittanut esseekokoelman. Lehto on suomentaja, yleisemmin kääntäjä, runoilija, entinen kommunismin ideologi ja nykyiseltään runouden ideologi. Lehdon kokoelman kustantajan turkulaisen Savukeitaan pääintresseissä on nimenomaan esseistiikka, joka onkin viime vuosina noussut kirjallisuuden kentän alalajista vähintään keskilajiksi. Nimittäin jos oletetaan Hannu Raittilan valitusvirren tavoin, että romaani on edelleen se ylälaji.

Vaikkei esseistiikka milloinkaan voi kohota suuren yleisön taiteeksi ja tieteeksi, mikä on hyvä asia, niin voidaan ihan hyvin väittää että esseistiikkaa nyky-Suomessa arvostetaan. Esimerkiksi Tommi Melender kirjoitti Parnasson toisessa numerossa 2009 ranskalaisesta Michel Houellebecqistä otsikolla “Esseisti romaanikirjailijan kuosissa”. Esseistä puhutaan, eritoten Savukeitaan esseistä; kuuluvathan Savukeitaan ”talliin” ärhäkät kirjoittajat Antti Nylén ja Timo Hännikäinen. Lehto kehuu erikseen savukeitaalaista Jukka Mallista, mutta hänen tuotantoaan en ole lukenut. Tämä kertonee olennaisen – julistaminen on tullut takaisin ja aikoinaan pilkatulla ”navettaproosalla” lienee piakkoin taas hankalaa.

Alussa oli kääntäminen sisältää kahdeksantoista kirjoitelmaa, jotka löytyvät myös Leevi Lehdon verkkosivuilta www.leevilehto.net. Sieltä puolestaan löytyvät linkit kaikkeen siihen, mitä Lehto pitää tärkeänä. Kehotan tutustumaan.

Lukijalle-kappaleessa Lehto esittää teesinsä: ”Minun uskoni perusteita tullaan lähelle, kun sanotaan, että maailmassamme on pikemmin liikaa kuin liian vähän ’kommunikaatiota’, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä – niin ihmisten, luokkien kuin kulttuurienkin välillä.” Köyhää olisi nähdä lausunto pelkkänä provokaationa tai heittona, sillä Lehto pystyy perustelemaan väitettään aina teoksen loppuun sivulla 258 saakka.

Sanotaan, jotkut sanovat, että runouden kääntäminen on mahdotonta, mutta Lehdon mielestä nimenomaan tämä ”mahdottomuus” antaa kääntäjälle mahdollisuuden, likimääräisyydestä tulee voimaa. Ei ole lopullista käännöstä, käännös on itse asiassa originaali. Lehto hylkää ajatuksen valmiista kielistä, lopullisista lopuista, sen sijaan hänen mukaansa kääntäjän on epäonnistuttava mahdollisimman hyvin, jotta syntyy jotakin uutta. Markku Eskelinen moitiskeli Digitaalisessa avaruudessa ranskalaisia, kun ovat alkaneet kääntää Finnegans Wakea, jota nyt suomeksikin käännetään (käsittääkseni Leevi Lehdon tuella), mutta Lehto on erimielinen Eskelisen kanssa: ”– väitän, että runouden alueella, sen ’tarkoittamisen tavan’ erityislaatuisuudesta johtuen vain aidosti mahdottomat käännöstehtävät ovat mielekkäitä ja kantavat hedelmää, johtavat vaikutuksiin.”

Sujuvaa kieltä Lehto vastustaa. Sitä vastusti jo Baudelaire, kai se on modernin piirre. Lehto ehdottaa kampanjaa puolustamaan kömpelyyksiä. Lisäksi hän kannattaa baabelisaatiota muodoissa ”myönteinen baabelisaatio” ja ”Äänten Kakofonia”. Lehto tahtoo jättää sivuun ”sisältöjen siirtämisen” ja keskittyä väärinymmärtämiseen, sen pohjalta nousevaan (oikein?)ymmärtämiseen, ymmärtämisen laajentamiseen.

Myönteisen baabelisaation esimerkiksi sopii Cia Rinne, runoilija, jolla on monta äidinkieltä ja osattua kieltä, ainakin saksa, ruotsi, englanti, ranska ja suomi. Mutta ei Lehdon mukaan ”osaaminen” ole mikään ansio, hyvä on olla ihan osaamattakin. Lehto kehottaa kehittämään ”barbaarisen englannin runoutta”, eli niin kuin ennen sanottiin ”broken englishiä”, ja suomalaisten pitäisi kirjoittaa ruotsiksi. Lehto hakee erikielisiä ”barbaarisia versioita”, eikä haittaa, vaikkei kieltä juuri hallitsisikaan, esimerkkinä hän mainitsee runonsa ”Aus Dem Wortspiel der Information”. Lehto julistaa (hän on hyvä siinä): ”Maailmanrunouden kääntämisen sijaan: luetaan sitä alkukielillä. Oman runouden muihin kieliin kääntämisen sijaan: aletaan kirjoittaa niillä (tietoisina suomesta, tai suomeksi tietoisina niistä).” Lehdon mukaan kielille, kaikille kielille, pitää altistua. On hyväksyttävä käsittämätön. Tämä epäilemättä on monille vaikeaa.

Suomen kieli on siinä mielessä tärkeässä asemassa, että kielemme on esikuvallinen marginaalikieli. Jos ajatellaan, niin kuin Lehto ajattelee, että kieli on olemuksellisesti vieras, niin suomen kieli on maailmankieli, suurimmalle osalle ihmiskuntaa aivan outo ja vieras. Tosin tämä outous on ylitettävissä, siis ehkä vain ”sisältöjen siirtämisen” tasolla, jos noudattaa Gösta Ågrenin kirjoituskokoelmassaan Tämä elämä esittämäänsä menetelmää, jossa vain aletaan lukea käsittämätöntä tekstiä, joka sitten ajan kuluessa aukeaa. Se on hyvin kiehtovaa. Itse olen kokeillut sitä sen verran, että opiskelin ranskan alkeita ja ostin Célinen Voyage au bout de la nuitin, ja aloin lukea. Minua helpotti se, että olin lukenut kirjan aiemmin suomeksi, mutta yritin pitää mielessäni Ågrenin ohjeen, että sanakirjaan ei pidä kajota. Jotenkin teksti tulee lukijaan tai lukijaa menee tekstiin, yhtäkkiä ymmärtää muttei sitä osaisi kuitenkaan suomeksi kääntää. Kun lukee, ei ”käännä” tai ”suomenna”, vaan teksti ja lukija menevät yhteen.

Leevi Lehto on runoilija, tarkemmin sanoen language-runoilija. Language-runous on yhdysvaltalaista, sen tunnetut nimet kuten Charles Bernstein, Ron Silliman, Lyn Hejinian tai Christian Bök näyttäytyvät kaltaiselleni ”luen Otavan runosarjaa” -henkilölle ihmeellisinä, mutta väkisinkin heistä kiinnostuu. Vaikka pelottaa.

Language-runoutta voisi köyhästi kuvata ”radikaaliksi” tai ”muotoa rikkovaksi”, niin pääsisi helpoimmalla, voisi siirtyä seuraavaan aiheeseen. Mutta language-runous Leevi Lehdon mukaan on kiinnostunut nimenomaan kielestä, eikä puheesta, ja se on todellakin kiinnostunut vain itsestään. Nimikkeen alle mahtuu monenlaista ja Lehto antaa meille kolme esimerkkiä. Ensimmäisenä hän esittelee Lyn Hejinianin My Lifen, joka on muodoltaan hyvin rajattu: 45-vuotias tekijä kirjoittaa 45 lukua, joissa on aina 45 lausetta. Tämä jo tuo mieleen Georges Perecin ja hänen jopa suomennetun teoksensa Elämä Käyttöohje, jossa vallitsevat hyvin tarkat ennakkorajaukset, joista kaikkia emme edes tiedä. Toisena Lehdon esimerkkinä on Bernsteinin ”A Defence of Poetry”, runo, johon on jätetty kirjoitusvirheet, tai ehkä niitä on lisäilty. Kolmantena esimerkkinä on Christian Bökin Eunoia, jossa eri luvuissa voi käyttää vain yhtä vokaalia. Tämähän on täyttä Pereciä ja oulipoa, jonka Lehto mainitseekin.

Lehto on ”kirjoittanut” STT:n uutistarjonnan perusteella teoksen Päivä, joka tosiaan (joudun käyttämään tällaisia yllätystä ilmaisevia sanoja, koska olen yllättynyt) koostuu päivän uutisista aakkosjärjestyksessä. Lehdon mukaan kirjaa on hyvä selailla sieltä täältä ja merkitykset pitää miettiä ihan itse, ennakkokaavaa ei näytä olevan olemassa. Hän myös esittää kysymyksen: ”– missä määrin pelkkä kirjamuoto voi olla omiaan antamaan teokselle uskottavuutta, tekemään sen.” Näyttäisi se antavan, ainakin suomalaisessa kulttuurissa, joka Lehdon mukaan nimenomaan on ”public spheren” kulttuuria. Tulee mieleen Kari Kontion tokaisu, että jos Suomessa aikoo taiteilijaksi, kannattaa hankkia asiasta paperit.

Ulysses-suomennoksestaan (vai pitäisikö puhua kääntämisestä?) Lehto ei juuri kerro, se lienee puhumattomassa vaiheessa, mutta mainitsee, että suomalaisessa kalenterissa Bloomsday eli 16. kesäkuuta on Päivän nimipäivä. Mainittakoon, että sattumoisin kirjoitan tätä kyseisenä Päivän päivänä.

Flarf-runoutta Lehto ei käsittele laajasti, mutta se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Flarf-runoudessa hyödynnetään internetin tekstipaljoutta: ”Flarfissa painopiste on ’huonosti kirjoittamisessa’ ja usein chattipalstoilta ja muusta verkkoroskasta noudetun sisällön ’häiritsevyydessä’.” Olen vakituinen vieras eräällä yleisaiheisella keskustelupalstalla, jonka runo-osiossa harrastetaan ”nelirivisiä”, eli poimitaan neljä peräkkäistä otsikkoa ja lyödään ne eri riveille, näin muodostuu runo, joita on reilun vuoden aikana kertynyt kolmattasataa. Tulokset ovat usein yllättäviä, tässä muutama esimerkki:

Päng päng mun vauva ampui mut alas

On vähä naama kippee nauramisesta

Yhdelle kaverille selvis vasta nyt,

Kenet sitä kidnappais

*

Permanto

mitä sitä tehtiin ennen juutuupia?

On vähä naama kippee nauramisesta

Tanssittii Herkkupeppu-Annelin kans

Jälkimmäistä kommentoi keskustelija: ”Tää on hieno.” Niin on.

Onnea huippumalli !!

Irtoo sokka ihan justiinsa

Päng päng mun vauva ampui mut alas

Poliiseja, poliiseja!!

Ketjut liikkuvat mielivaltaisesti, joten esimerkiksi rivi ”Päng päng mun vauva ampui mut alas” voi päätyä moneenkin runoon, edellä se löytyy kahdessa esimerkissä kolmesta. On tässä huumorielementtikin, jota Lehto korostaa: ”Mielestäni uusin runous ei vieläkään ota huumoria riittävän vakavasti – alas ’kevyt runous’, hyvästi ’vakava’: enemmän sellaista, ’jonka huumori on niin mustaa, että sitä ei edes näe’, niin kuin Charles Bernsteinin runoudesta on sanottu.” Mutta miten jokin Nuori Voima -porukka, jota Lehto ei näytä arvostavan, voisikaan olla muuta kuin vakavaa, joka kääntyy väkisinkin koomiseksi. Nuo ”miettiläät” kasvot kirjallisuuslehden kannessa. Tai Jari Tervo ja hänen vitsinsä ja koko kirjoituksensa, joka Lehdon mukaan toimii ”patenttikaavassa”.

Opin teoksesta uuden sanan: tarvepainatuskustantamo. Sellaisia ovat Lehdon kustantamo ja Jukka-Pekka Kervisen Ankkuri. Kirjoja painetaan kun tulee tarve painamiseen. Lehto näkee tämän julkaisutoiminnan kolmantena aaltona. Ensimmäinen aalto päättyi 1980-luvulla ja siinä runoilija tuo työnsä kustannustoimittajan luo, joka sitten kertoo mitä pitää tehdä, neuvoo runoilijaa. Toisessa aallossa tulevat runoliikkeet ja runoyhdistykset, runoilijat toimivat yhdessä. Kolmannessa aallossa tulevat runoblogit, runoverkkosivustot ja tarvepainatuskustantamot. Nyt elämme näitä kolmea aaltoa, yhä auttaa kustannustoimittaja runoilijaa hädässä, yhä juodaan liian halpaa valkoviiniä Kruununhaassa ja jo ylittyy julkaisukynnys viimeiseltäkin. Sillä Lehdon mukaan hyvää runoutta on paljon, eikä vähän, niin kuin kernaasti ajatellaan.

En tiedä, miten suhtautua esseekokoelman kirjoitusvirheisiin. Tekisi mieli sanoa, että ne ovat tahallisia, mutta se lienee yliluentaa, ainakin muutamissa tapauksissa. Koska teksteistä löytyy englanninkielisiäkin versioita, selittynee ’and’-sanan esiintyminen parissa kohtaa. Myös englantilainen genetiivimuoto löytyy tekstistä. Lehto haluaa, käsittääkseni, että miettisimme merkityksiä myös itse, mutta se on hyvin raskasta. Tahdomme kirjan muodon, varmuuden, jotta pääsemme mukavasti alun ja keskikohdan läpi loppuratkaisuun. Se on patenttikaavaa.

Kirjoittaessaan mausta Lehto sanoo: ”Ensimmäisessä kustannustoimittajan maksu on kaikki kaikessa. Hän on maku, niin sanoaksemme ’yleisen maun’ ruumiillistuma.” Oletan, että maksun olisi pitänyt olla maku, vaikka mistä sitä tietää. Jos ajatellaan, että on olemassa ”kustannustoimittajan maksu” niin sopii kysyä, mihin suuntaan maksetaan: kustantajako maksaa, vaiko maksetaanko kustantajalle. Näen mielessäni Kari Hotakaisen laittavan rahaa Harri Haanpään tilille. Eli ajatuksia Lehdon kirja herättää, sehän on yksi kirjallisuuden tehtävistä, näin opetettiin koulussa.

Lehto on englannintanut Jyrki Pellisen Kuuskajaskarin, jota Lehto siteeraa: ”tämä nainen oli hameensa vuoksi rakastanut ketään”. Virhe herättää, teksti ei ole sujuvaa, miten ruma sanakin ’sujuva’ on. Pellinen antaa todisteen sen puolesta, että virheet ovat tahallisia. Osaksi.

Leevi Lehdon Alussa oli kääntäminen innostaa tutkimaan lisää language-runoutta, kääntämisen ongelmia ja sen moniaita alaongelmia, palindromirunoutta, John Keatsia ja muitakin aiheita. Internet, jossa Leevi Lehto paljon toimii, on monille yhä kauhistus, erityisesti meille, jotka emme enää jaksa elää ensimmäistä aaltoa, toista aaltoa emme koe omaksemme, joten menkäämme sitten suoraa päätä kolmanteen aaltoon, vaikka hurjalta se tuntuukin.