Mitä Linné sanoi mielisairauksista?

Jälkimaailma tuntee ruotsalainen Carl von Linnén (1707–1776) ennen muuta luonnontutkijana, joka loi kasvi- ja eläinkunnan tutkimukseen luokittelusysteemin. Hän oli kuitenkin myös lääkäri, toimi jonkin aikaa teoreettisen lääketieteen professorina Uppsalassa ja pyrki systematisoimaan myös sairaudet. Nils Uddenbergin teos Linné och mentalsjukdomarna valaisee tätä vähemmän tunnettua puolta Linnéstä ja keskittää huomion mielen sairauksia sisältäviin luokkiin.

Uddenberg, Nils: Linné och mentalsjukdomarna. Atlantis, Stockholm, 2012. 149 sivua. ISBN 1654-5354.

Linnén maailmanmaineeseen kohonnut Systema naturae -teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1735. Se kertoo osittain Hollannissa koulutuksensa saaneen luonnontieteilijän ja lääkärin kiinnostuksesta paitsi sairauksiin, myös kasvikuntaan ja muuhun biologiaan. Uppsalan lääketieteen professuurin hoitoon, johon Linné valittiin 1741, kuului opetusta, ja lukuvuonna 1741–1742 Linné alkoi luennoida sairauksien systematiikasta, Systema morborum. Hänen tieteellinen tavoitteensa oli sama kuin muunkin biologisen tiedon ja ennen muuta botaniikan kohdalla: tehdä tunnetuiksi ja nimetä kaikki sairaudet. Linnélle kyky tunnistaa ja nimetä luonnonilmiöitä oli kaiken luonnontieteen perusta. Selkeiden ja yksinkertaisten kriteerien avulla ilmiöt jaettiin ryhmiin, jotka jaettiin pienempiin ryhmiin kunnes tultiin yksittäiseen sairauteen, jolle voitiin antaa yleisesti hyväksyttävä nimi.

Ajan tavan mukaan Uppsalankin luentoja seurasivat sekä lääkärin että papin urasta kiinnostuneet nuoret miehet. Lukuvuonna 1746–1747 yleisön seassa istui torpanpoika Pehr Osbeck (1723–1805), joka teki selkeät ja huolelliset muistiinpanot Linnén sairauksia koskevista luennoista ja puhtaaksikirjoitti ne. Luentomuistiinpanot, 600-sivuinen käsikirjoitus, on tallella Tukholmassa, Karoliinisen intituutin Hagströmer-kirjastossa. Humanistisen ja lääketieteellisen tutkimuksen yhdistämisestä palkittu psykiatrian professori Nils Uddenburg on ottanut käsikirjoituksen mielen sairauksia koskevan osan, Morbi mentales, ja syventynyt sen luentaan. Teos Linné och mentalsjukdomarna sisältää sekä Uddenburgin analyysin ja taustoituksen että Pehr Osbeckin Linnén luentoja koskevat muistiinpanot. Se sisältää näiden lisäksi vielä liitteenä 16-vuotiaan opiskelijan, Anders Johan Hagströmin keväällä 1769 tekemät muistiinpanot Linnén samoista,  Systema morborum -luennoista.

Systematiikka ja empiria

Uddenbergin taustoitus Linnén sairauksien luokista on valaiseva. Linné oli tutustunut systematiikkaan Hollannissa ja lähti aikalaistensa tavoin ylemmän tason luokista kohti pienempiä ryhmityksiä (classis, ordo, species, art). Sairauksien luokituksessa esimerkiksi melancholia on ryhmä taudinkuvia, jotka kuuluvat samaan ”sukuun” (”släktet”), mutta josta on monta ”lajia” (”art”), alatyyppiä ja siis monta ilmenemismuotoa.

Uddenberg muistuttaa, että Linné oli empiirisesti suuntautunut. Lähtökohta oli, että luontoa koskevan tiedon tuli olla mitattavissa, punnittavissa tai laskettavissa. Tiedon muodostuksen tuli perustua havaintoon ja siten sairauksiakin koskeva tieto tuli rakentaa havaittavien oireiden varaan. Ihanteena oli löytää myös sairauksista piirteitä, jotka olivat yhtä yksiselitteisesti havaittavissa kuin heteiden ja emien lukumäärä kasveissa. Mielen sairauksien kohdalla tätä ihannetta ei ollut aivan helppo saavuttaa. Linné kuitenkin muistutti, että sairauksien tuntemus olisi pidettävä erillään siitä, mitä ajateltiin niiden syntymisestä. Osbeck kirjoitti muistiin Linnén sanoneen, että sairauksiin liittyy ”ilmiöitä tai sisäisiä poikkeamia” tai toisaalta”oireita tai ulkoisia poikkeamia” ja että Medicus tunnistaa sairauden jälkimmäisestä. Luokittelu perustui siis oireisiin, jotka olivat havaittavissa; ne perustuivat ulkoisiin merkkeihin, siitä että ”ihmisruumiin ominaisuudet tai toiminnot olivat häiriintyneet”. Kuitenkin ihmisen ominaisuudet ja toiminnot olivat sekä ruumiillisia että henkisiä, ja siksi myös mielen sairaudet olivat osa Linnén sairauksien systematiikkaa.

1740-luvun luennoissaan Linné jaotteli sairaudet yhdeksään luokkaan. Kysymykset siitä, sisältyikö oireisiin kuumetta vai ei, kipua vai ei tai oliko havaittavia nesteen tai kasvaimen muodostumisia, toimivat luokittelun perusteina. Vaikka luokittelu ulkoisten oireiden perusteella ei vakuuta nykylukijaa, on muistettava, että niin Linnén kuin muidenkin sairauksien systematiikkaa 1700-luvulla rakentaneiden tavoite oli luoda järjestystä siihen kaaokseen, jota aikakauden lääkäri työssään kohtasi. Nämä uranuurtajat halusivat tieteellistää lääkintätointa, ja luokittelu ja havaintoon luottaminen olivat ne tieteellisen järjestyksen ja ymmärryksen luomisen välineet, joita ylipäätään oli tarjolla.

Mielen sairauksien diagnostiikka

Nils Uddenbergin huomion kohteena on Linnén systematiikan luokka 4, Morbi mentales, jossa sielulliset kyvyt ovat vaurioituneet. Kirjoittaja on ottanut mukaan myös luokan 5, Morbi privatii, jossa jokin – ruumiillinen tai henkinen – kyky on alentunut ja kadonnut. Arvioidessaan Linnén mielisairauksia koskevaa luokittelua diagnostiikan apuvälineenä Uddenberg muistuttaa, että meidän on syytä tarkastella sitä osana 1700-luvun maailmaa, ei omaamme. Linnén aikalaisille sielu oli aineeton ja heille oli kaikkea muuta kuin itsestään selvää, että sielulliset häiriöt kuuluivat lääketieteen alaan ylipäätään. Esimerkiksi Tukholman Danvikenin hospitaalissa oli 1700-luvun alkupuolella köyhiä, vammautuneita, spitaalisia, orpoja, sotainvalideja ja ”houruja”. Maalla niin hourut kuin muut sellaiset jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään, kulkivat huutolaisina (sockengång). Mielen sairauksien huomioiminen osana lääkärintyötä oli siis uudenlaista luonnontieteellistä ajattelua ja viitoitti kohti 1700-luvun lopun uudistuksia mielisairaanhoidossa.

Morbi mentales -luokan Linné jakoi kolmeen ”heimoon”, ”ordning”, jotka koskivat järkeä, tunnetta ja tahtoa: morbi judicales, morbi imaginarii ja morbi voluntarii. Ensimmäisessä heimossa oli viisi sukua: Dementia, Mania, Vesania, Delirium ja Melancholia. Dementia oli mielenheikkoutta ilman kuumetta, ja potilaat tekivät järjettömiä asioita kuten esimerkiksi kävelivät lumessa ilman kenkiä tai likasivat ja repivät vaatteitaan. Linné oli vakuuttunut, että häiriön alkuperä oli aivoissa. Mania oli raivokkuutta. Potilaat repivät ketjunsa, huusivat ja kirkuivat, olivat rauhattomia ja usein väkivaltaisia. Linné arveli, että potilaiden aivokalvo oli tulehtunut ja taudin syy oli vaurioituneissa aivoissa. Vesania oli sairaus, jota leimasi pakkomielteisyys yhteen asiaan. Potilaat eivät olleet melankolisia tai maanisia, mutta heidän ymmärrystään hallitsi väärinkäsitys, kuvitelma, joka ei pitänyt paikkaansa. Delirium-potilaat olivat sekavia jonkin ruumiillisen sairauden seurauksena, esimerkiksi kuumeisena. Melancholia oli krooninen, kuumeeton sairaus, jonka kuvaus on edelleen tunnistettava. Linnén mukaan ”potilaat ovat räytyneitä, pelästyvät helposti aivan pienimmästäkin, vetäytyvät hiljaisiksi, ovat epäluuloisia, melko ärtyisiä, eivät halua tehdä mitään vaan ovat itsekseen ja mietteliäitä, he laihtuvat ja kalpenevat, koska eivät nuku, eivät saa vertaan kiertämään miellyttävän seuran avulla, joka olisi heille parasta hoitoa”.

Linnén luokituksessa morbi imaginarii ryhmään kuului aistien häiriintyneisyyttä kuten korvien suhinaa, Syrigmus, ja näköharhoja. Ryhmään kuuului myös Hypochodria. Sen oireina oli vatsakipuja ja sydänvaivoja, mutta myös alakuloa ja ahdistuneisuutta. Usein potilas ajatteli sairastavansa kuolettavaa tautia ja oli siksi apea ja synkkä. Koska merkkejä vakavasta sairaudesta ei ollut, Linné ajatteli huolestuttavien oireiden olevan mielellisiä, mielen kuvitelmia. Hypokondriaa oli monenlaista; liiasta viinistä tai teestä johtuvaa, liiasta lukemista tai opiskelusta, liiasta istumisesta johtuvaa. Jonkun hypokondria sisälsi ummetusta, toisen ripulia. Jollakulla se oli vatsakipujen ja kylkien painon ohella alakuloa ja ahdistusta. Melankolinen henkilö, joka söi ahneesti, ei sopinut varsinaisen melankolian ryhmään vaan oli melankolinen hypokondrikko. Hypokondriasta tuli nimitys eräänlaiselle hyvinvoinnin tunteen puuttumiselle, ja siitä tuli 1700-luvun muotidiagnoosi, jonka sai mm. moni kirjailija.

Kolmanteen mielisairauksien ”heimoon” morbi voluntarii, liittyi hävinnyt tai vähentynyt halu tai kyky. Näitä tiloja olivat Eromania ja Theligonia jotka olivat Linnén mukaan eräänlaisia rakkaus-manioita, liiallista rakastumista. Eromania kohdistui yhteen kaipauksen ja halun kohteeseen kun taas Theligonia oli ”mieletöntä ja järjetöntä viehtymystä, jossa henkilö on niin halukkaasti rakkauden pelissä, että ei pysty rajoittamaan sitä”. Se kohdistui kaikkiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Naisilla tätä kutsuttiin Nyphomaniaksi, miehillä nimellä Satyriasis. Näissä tiloissa kyky rajoittaa kiihkoa oli alentunut tai hävinnyt.

Morbi voluntarii -ryhmään kuului myös Gnostalgia,liioiteltu ikävä kotiseudulle. Sen alalajeina Linné luettelee nostalgian läheisiä ja rakkaita kohtaan, koti-ikävän, joka iskee taistelukentällä ja kuolinkamppailun, jossa kuoleva joutuu eromaan puolisosta, lapsista, ystävistä ja tästä maailmallisesta. Ryhmään kuului vielä sellaisia häiriöitä kuin vesikammo eli kaiken märän kammoaminen sekä Sitta tai Pica, jossa potilaan valtasi halu syödä jotain epäsopivaa. Raskaana olevilla naisilla kohtu painoi suolistoa, mistä Linné mukaan aiheutui tällainen outo halu, ja jos sitä ei voinut toteuttaa, lapsi kohdussa oli vaarassa. Joku raskaana ollut halusi syödä raakoja rapuja, toinen jäätä, kolmas purra miehen käsivartta. Linné kertoo pari karmivaa esimerkkiä raskaana olevien naisten oudosta ihmislihan himosta. Eräs odottava äiti oli varastanut, lahdannut ja suolannut lapsen, toinen oli viiltänyt miehensä kuoliaaksi. Tämä jälkimmäinen oli kuitenkin katunut tekoa lapsen synnyttyä, tunnustanut ja tuomittu kuolemaan – kuten ensimmäinenkin ihmislihaa himoinnut potilas. Hypkondrikoista Linné toteaa, että heitä vaivasi usein halu syödä mm. liitua ja kalkkia.  

Morbi voluntarii -ryhmään kuuluivat myös Dipsia, sammumaton halu juoda, ja Tarantismus, palava halu tanssia. Siihen kuuluivat myös eräänlaiset fobiat: syömiseen liittyvät kieltäymykset, Cacositia, ja Antipathia, inho ja vastenmielisyys joitakin asioita, vaikkapa mansikan tuoksua, kissoja tai kovakuoriaisia kohtaan.

Kohtuus kaikessa

Uddenberg pitää Linné seksuaalisuutta koskevaa ajattelua myönteisenä ja keskitien kulkemista suosittavana. Terve ja kohtuullinen seksuaalisuus oli terveyden ja mielen hyvinvoinnin avainasioita. Osa seksuaalisuutta koskevaa kirjoittelua sijoittui Linné luokittelussa luokkaan 5, Morbi Privatii. Tässä luokassa on järjen heikkoutta, mutta myös seksuaalista kyvyttömyyttä, Apoximeron. Linné näki terveen seksuaalisuuden olevan yhteydessä vilkkaaseen verenkiertoon ja kirjoittaa, että ”kaikki mikä vähentää verta, vähentää myös ”genituraa”, sillä veri on siemenen lähde ja alkuperä”. Kyvyttömyyttä aiheutti Linnén mukaan kastraatio tai pidättyvyys, mutta myös liian varhainen rakkauselämä ja liika ratsastaminen siinä missä jotkut lääkeaineetkin.

Mielen ja hermoston häiriöiden historiassa olemme tottuneet lukemaan jotain myös hysteriasta. Linnén systemassa luokasta 6, Morbi spastici, löytyy sairauksia, joihin liittyy tahattomia liikkeitä, ja tähän luokaan Linné on sijoittanut hysterian. Siihen kuului oireina ruumiinosien vapinaa, joka saattoi olla pitkäaikaista, kausittaista tai kroonista. Vapina  yhdistyi ahdistavuuden ja painon tunteeseen. Oireisiin kuuluivat itkettyneen näköiset silmät ja kalpeat kasvot. Potilas pahastui kaikesta ja oli helposti ilkeä. Pulssi oli milloin kiivas, milloin hyvin hidas. Kouristusten aikaan potilas oli kuin puolinukuksissa. Hysterian syy ja alkuperä oli Linnén mukaan kohdussa. ”Potilaiden kohtu on omenamainen ja tuntuu nousevan ylöspäin”, hän toteaa. Linnén ajatus tuntuu olevan, että ”sukupuolineste” – mitä se sitten olikin –  tai ”muna” vaikuttaisi jäävän kohtuun, ja kimmoisuutensa menettänyt kohtu ei purista sitä ulos vaan se jää paikoilleen, myrkyttyy, saa kohdun liikehtimään ja aiheuttaa potilaan hysteeriset oireet. Vaikka Linnén tapa ymmärtää hysteria oli sukupuolittunut ja koski kohdun kautta naisia, se oli Linnén luonnontieteellisen periaatteen mukaisesti ulkoisiin oireisiin keskittyvä ja sen vuoksi ”kouristustautien” ei mielen sairauksien luokassa.  

Suurin osa Linnén potilaskuvauksista on poimittu aiemmasta kirjallisuudesta, arvioi Uddenberg. Osa on kaukaista kansanperinnettä, osa lääketieteen auktoriteeteilta lainattua. Hypokondrian ja melankolian kuvauksissa Uddenburg arvelee Linnén tehneen havaintoja lähipiiristään, ehkä myös itsestään. Linnén sävy on muutamaa hätkähdyttävää yksityiskohtaa lukuun ottamatta asiallinen ja paisuttelematon. Hänen tavoitteensa oli luennoida monipuolisesti ja kattavasti sairauksien laajasta kirjosta ja sisällyttää tähän panoraamaan myös mielen sairaudet.

Pehr Osbeckin muistiinpanoja on ilo lukea hienoina dokumentteina paitsi aihepiiristään myös akateemisesta kulttuurista ja tieteellisen, kirjallisen tiedon muodostamisesta 1700-luvulla. Uddenberg on tehnyt arvokkaan palveluksen puhtaaksikirjoittamisessa, kääntämisessä ja taustoittamisessa. Hänen työnsä on kiinnostava ja valaiseva, mutta samalla tärkeä muistutus siitä, että vaikka monet yksityiskohdat Linnén ajattelussa ovat osoittautuneet vanhentuneiksi ja vaikka mielen sairaudet selittyvät aivojen toiminnasta käsin koko ajan paremmin, myös luokittelun periaate elää vahvana lääketieteen käytännöissä – eikä vähiten psykiatrian tautiluokituksissa.

Carl von Linné ja Pehr Osbeck

Carl von Linné ja Pehr Osbeck

Yksi kommentti artikkeliin “Mitä Linné sanoi mielisairauksista?

  1. Miksi Carl von Linné suku jätetään pois häntä henkilökohtaisesti koskevissa kirjoituksista?
    Onko siinä jotain häpeällistä?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *