Edellä olen lainannut Milda Ališauskienen ja Ingo W. Schröderin johdantoa heidän toimittamassaan Liettuan uskonnollista elämää käsittelevässä sosiaaliantropologisessa artikkelikokoelmassa. Kirjan tekstit ovat syntyneet Kaunasin Vytautas Suuren yliopistossa vuonna 2008 järjestetyn workshopin tiimoilta. Kirja on syntynyt kahdenlaisesta motiivista: ensinnäkin se tarjoaa empiiristä tietoa Liettuan uskontokentästä ja toisekseen se testaa italialaisen marxilaisideologin Antonio Gramscin hegemonia-teorian soveltuvuutta tällaisessa tutkimuksessa.

Jatketaan vielä hetki teoksen johdannon parissa. Liettuan itsenäistyttyä hyväksyttiin perustuslaki joka takaa täyden uskonnonvapauden eikä nimeä erityistä valtionuskontoa. Samaan aikaan luotiin virallinen rekisteröintijärjestelmä, jossa uskonnolliset yhdyskunnat on jaettu kahteen ryhmään: ”perinteisiin uskontokuntiin” ja ”muihin uskontokuntiin”. Perinteisiin uskontokuntiin kuuluvat Roomalaiskatolinen kirkko, Kreikkalaiskatolinen kirkko, Ortodoksinen kirkko, Vanhauskoiset, Evankelis-luterilainen kirkko, Evankelinen reformoitu kirkko, juutalaisuus, sunnilainen islam ja karaitismi. ”Muihin” kuuluu koko kirjo uskontokuntia Hare Krishan kannattajista helluntailaisiin, uuspakanallisesta Romuvastasta Jehovan todistajiin. Perinteiset uskontokunnat ovat oikeutettuja valtion tukeen ja niillä on muitakin etuoikeuksia, muun muassa mahdollisuus uskonnonopetukseen kouluissa. Kirjoittajat eivät mainitse, että Liettuan valtiolla ja Vatikaanilla on kahdenväliset sopimukset jotka liittyvät katolisen kirkon asemaan ja tehtäviin. Näin esimerkiksi koulujen uskonnonopetus, armeijan ja vankiloiden sielunhoitotyö kuuluvat katoliselle kirkolle.

 Liettuan katolinen kansakunta ennen ja nyt

Kirjan avausartikkeleita on kaksi: Max Planckin sosiaaliantropologisen instituutin vanhempi tutkija Ingo W. Schröder luo teoreettisen katsauksen katolista hegemoniaa luotaavaan tutkimukseen. Historian harrastajana minua puhutti enemmän ArÅ«nas Streikasin artikkeli, joka valottaa Liettuan uskonnollista kehitystä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Artikkelin ydinasiat ovat, että katolinen usko ja liettualainen kansallinen liike löysivät toisensa jo 1800-luvulla taistelussa venäläistämistä ja siihen liittynyttä ortodoksiuskon tuputtamista vastaan. Liettuan uuden itsenäisyyden aikana (1918–1940) katolinen kirkko oli auktoriteetti, joka vastasi koko väestörekisteristä ja onnistui mm. torjumaan siviilivihkimisen ja avioerolain. Katolisten pappien johtama kristillisdemokraattinen puolue oli maan valtapuolue vuoteen 1926. Vuodesta 1927 kirkko eli usein hankalaa rinnakkaineloa vallankaappauksella valtaan nousseen nationalistisen autoritaarisen hallinnon kanssa. Streikas vertaa Liettuan uskontopoliittista tilannetta fasistiseen Italiaan, joka oli Kaunasin johtajien esikuva.

Vuonna 1940 alkanut neuvostomiehitys merkitsi kirkolle ja kaikille muille uskontokunnille vainon aikaa. Tosin saksalaismiehityksen vuodet välillä helpottivat kristittyjen asemaa, mutta merkitsivät juutalaisen yhteisön kansamurhaa. Neuvostoajan loppupuolella 1960-luvulta lähtien katolinen vastarinta tiivistyi. Vastarinnallaan (mm. maanalaiset julkaisut ja vetoomukset) katolinen kirkko näyttäytyi viranomaisille ja kansalle olevaansa myös kansallisen asian viimein tuki. Kirkko nautti itsenäistymisen jälkeen 1990-luvun alussa suosiota juuri kansallisena tukipylväänä.

Lina PranbaitytÄ—-Wegrinin hieno kansatieteellinen artikkeli We are All in Exile here, käsittelee eteläliettualaisen maalaiskylän asukkaiden asenteita kuolemaan, sieluun ja kuolemanjälkeiseen elämään. Hänen tutkimuksensa mukaan perinteitä noudatetaan edelleen vahvasti ja pappi toimii eräänlaisena auktoriteettina, mutta myös maaseudulla ihmiset muodostavat uskonnolliset käsityksensä omien yksilöllisten kokemusten pohjalta. Ingo W. Schröder puolestaan on tehnyt tutkimuksensa Vilnan ja Kaunasin koulutetun nuoren sukupolven keskuudessa. Vaikka upeissa kirkoissa on paljon messussa kävijöitä sunnuntaisin, niin ainakin hänen tutkimansa akateemisen nuoren keskiluokan keskuudessa katolisuus ei näy lainkaan arkipäivässä. Pohtiessaan katolisen kirkon hegemoniaa hän toteaa, että enemmistölle Liettuan kaupunkilaisista kirkko liittyy vain tärkeimpiin elämävaiheisiin, kuten syntymään, avioliiton solmimiseen sekä kuolemaan. Kirkko kuitenkaan ei näy arkipäivässä eikä ohjaa ihmisten moraalisia valintoja. Schröder uskookin, että vain vähemmistö katolilaisista uskoo niin kuin kirkko opettaa uskomaan. Hän päättää artikkelinsa kysymykseen, onko katolinen kirkko hegemoninen urbaanissa Liettuassa. Samalla Schröder pohtii hegemonian merkitystä gramscilaisittain, jossa kirkko näkyy voimatekijänä ilman haastajia.

Gediminas Lankauskasin artikkeli tutkii katolisen kirkon ja evankelis-karismaattisen Uskon Sana yhteisön etenemistä vastakkainolosta sovintoon. Kirjoittaja kuljettaa artikkelinsa keskiössä evankelisen Domasin (sulhanen) ja katolisen Sigitan (morsian) häitä, jotka vietetään sekä Kaunasin Kristuksen ylösnousemuksen kirkossa että Uskon Sanan vuokraamissa tiloissa. Tämän pääjuonen ohessa hän kertoo yleisemmällä tasolla kirkon ja protestanttiyhteisön suhteiden kehityksen avoimesta vihamielisyydestä yhteistyöhön. Suhteiden nykytilasta on hyvänä näyttönä se että kirkko kutsui protestanttiyhteisön pastorit mukaan Neitsyt Marian Šiluvassa ilmestymisen 450-vuotisjuhliin 2008.

 Rajatieto – uutta katolista kansanuskoa?

Apulaisprofessori Milda AlišauskienÄ— on kirjoittanut erityisen mielenkiintoisen artikkelin Liettuan New Age- miljööstä. Hänen artikkelinsa kysyy voiko New Age -liikettä kutsua uskonnolliseksi vaihtoehdoksi vai onko se sittenkin lähinnä uutta katolista kansanuskoa. Vaikka New Age- ilmiö kehittyi Liettuassa 1990-luvulla läntisen vaikutuksen alla, se oli tullut maahan neuvostoaikana idästä. Venäjältä levisi teosofisia ja antroposofisia klassikkoteoksia, Intian gurut ja jooga tulivat tunnetuiksi, monet päätyivät astrologian ja parapsykologian harrastajiksi. Esoteerisista opeista keskusteltiin epävirallisessa sivistyneistöklubi Glaubysissa (Maailma).

Vuonna 2003 New Age-genre sai julkisuutta kun Povilas Žekas niminen mies rakensi ilmestyksensä pohjalta lasia ja rautaa olevan kupolin Kaakkois-Liettuan Varenan alueelle. Tämä rakennelma tunnetaan Merkinen- tai joskus myös ÄŒekuon- pyramidina. Rakennelmasta on tullut merkittävä nähtävyys. joka kerää vierailijoita myös naapurimaista vaikka suurin kävijämäärä tulee kotimaasta. Žekas on kirjoittanut myös kirjan, jonka alkuosa kertoo hänen tiestään kohti pyhyyttä ja jälkimmäinen koostuu hänen keskusteluistaan Jumalan kanssa. Vaikka miehen ajatukset mm. jokaisen ihmisen sisältä löytyvästä jumaluudesta, ovat ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, hän pitää itseään katolilaisena. Pyramidin kolme seinää on nimetty Pyhän Kolminaisuuden mukaan. Pyramidin viereen rakennetussa vastaanottorakennuksessa, jossa paikan omistaja ottaa kävijät vastaan, on nurkassa Liettuan lippu ja seinällä paavin ja Neitsyt Marian kuva.

 Entä miten Latvian kirkko suhtautuu New Age-ilmiöihin? Vuoteen 2003 saakka kirkko ei huomioinut niitä, mutta kun presidentiksi valittiin Rolandas Paksas, jolla oli tiivis suhde georgialaiseen selvänäkijään ja parantajaa Lena Lolishviliin, tapahtui muutos.  Liettuan piispainkokouksen puheenjohtaja, Vilnan arkkipiispa ja kardinaali Audrys Juozas Bačkys, tuomitsi Loloshvilin vääräksi profeetaksi, jonka voimanlähde on Saatana. Samaan aikaan kirkko ilmoitti, ettei Merkynen pyramidilla ole mitään tekemistä katolisuuden kanssa vaan kyseessä on rajatietohanke. Kirkko on jatkossa pyrkinyt vaikuttamaan mm. mediaan, ettei niissä julkaistaisi niin paljon okkultismiin viittaavia juttuja. Parlamentissa on hyväksytty myös kirkon tukema alaikäisiä okkultismilta suojaava laki.

Vaikka Merkynen pyramidi on toistaiseksi paikallaan, sen kohtaloa on käsitelty eri oikeusasteissa.  Viranomaiset ovat puuttuneet asiaan siltä pohjalta, että rakennus on rakennettu luvatta DzÅ«kijan luonnonsuojelualueen maille. Tutkija Milda AlišauskienÄ— toteaa, että viranomaisten suhtautuminen tuo mieleen neuvostoajan toimet uskonnollisia kulttipaikkoja kohtaan. Ja myös reaktio on kuin neuvostoajolta: pyramidin puolesta on syntynyt kansanliike aivan kuten katolisia pyhiä paikkoja suojelemaan ennen.

Teoksessa esitetyn johtopäätöksen mukaan Liettuan rajatiedon johtohahmot hyväksyvät ehdoitta katolisen hegemonian ja käyttävät katolista terminologiaa tehdäkseen ajatuksistaan myyvempiä. He kokevat olevansa jollain ristiriitaisella tavalla olevansa katolilaisia itsekin ja kutsuttuja kirkon uudistamiseen.

 Tunnustavatko muslimit katolisen hegemonian?

Kirja sisältää vielä kolme artikkelia, joita sivuan vain ohimennen. Michael F. Strmiska käsittelee kansallisromanttista uuspakanallista Romuva-kulttia ja liettualaisten henkisen perinnön etsimistä Intiasta, Donatas Glodenis kertoo buddhalaisen Valkoisen Lootuksen liikkeen epäonnisesta kohtalosta Liettuassa. Viimeisenä EgdÅ«nas Račius tarkastelee muslimiyhteisöä. Liettuassa islaminuskoa on aina 1300–1400-lukujen vaihteesta saakka edustanut tataarien yhteisö. Kautta Liettuan erilaisten vaiheiden tataarimuslimien yhteisö on sopeutunut rooliinsa suvaittuna vähemmistönä, joka elää katolisen kirkon hegemonian varjossa. Tataariyhteisö on modernina aika assimilaation kautta voimakkaasti supistunut menneestä mahtavuudestaan muutaman tuhannen hengen joukoksi. Vain puolet tataareista tunnustaa enää islamin uskoa. Silti tataarit muodostavat yhä yli puolet Liettuan pienestä islamilaisesta yhteisöstä (2860 henkeä v. 2001 väestönlaskussa), johon heidän lisäkseen kuuluu azereita ja käännynnäisiä.

Valtion tunnustaman islamilaisen yhteisön tataarialkuperää oleva mufti luonnehtii suhteita katoliseen kirkkoon ystävällisiksi, mutta ei erityisen läheisiksi. Siinä missä tataarimuslimit ovat uskontopoliittisen status quon uskontoryhmä, maahanmuuttajat ja erityisesti käännynnäiset esittävät haasteen kirkolle.

Tutkija Račius yrittää tyypitellä tutkimaansa käännynnäisten ryhmää. joka käsittää noin 500 ihmistä. He ovat omaksuneet islamin internetistä tai suhteistaan ulkomaalaisiin muslimeihin. Liettualaisten käännynnäisten uskonkäsitykset edustavat uskonnollisesti ja poliittisesti konservatiivista revivalistista islamia. He uskovat oman uskontonsa ehdottomaan paremmuuteen eivätkä hyväksy muslimien historiallista vähemmistön roolia Liettuassa. Suurin osa käännynnäisistä on muuttanut maasta. Noin 300 käännynnäisistä on naisia, jotka ovat kääntyneet islamiin mennessään naimisiin muslimimiehen kanssa. Heitä voidaan pitää tunneperäisistä syistä kääntyneinä. Ehkä 150 voidaan luokitella osin myös tunnepitoisiksi ”seikkailijoiksi” tai ”rakastajiksi”, jotka sattumalta löytävät islamin internetistä tai käydessään muslimimaissa. He ovat pääasiassa nuoria naimattomia miehiä ja naisia. Loput ovat ”etsijöitä”, joille islam on huipentuma usein monien uskontokuntien kautta kulkeneessa etsiskelyssä. He ovat keski-ikäisiä perheellisiä miehiä ja pyrkivät usein käännyttämään koko perheensä oman kääntymyksensä myötä. Verkossa toimii kaksi liettuankielistä islamilaista uutis- ja keskustelufoorumia.

Lopuksi totean, että käsillä oleva teos koostuu akateemisista tutkimusartikkeleista, mutta teos on silti tarkoitettu myös laajemmalle yleisölle. Se sopii kaikille Liettuasta ja jälkikommunististen maiden uskontotutkimuksesta kiinnostuneille.