Vaikka globalisaatiota käsittelevää kirjallisuutta lienee Suomessakin julkaistu hyllymetreittäin, ei aihe tunnu koskaan loppuun kalutulta. Tämä johtuu siitä, ettei maapalloistumista pysty palauttamaan yhteen prosessiin – esimerkiksi talouteen, liikkuvuuteen tai teknologiaan, joiden kautta voisi ennustaa ilmiön sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Toki Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden kuplan puhkeaminen vaikutti niin Suomen julkisen talouden näköaloihin kuin monen siirtolaisen mahdollisuuksiin löytää työtä ja tätä kautta lähettää rahaa köyhään lähtömaahan. Se, millaiseen viestintään ja tilanteen hallinnointipyrkimyksiin yksilöt, yhteisöt ja instituutiot uudessa tilanteessa päätyvät, ei ole kuitenkaan pelkästään talouden määräämää, eikä globaali talouskriisi ole ainut globaali prosessi. Globalisaatiosta löytyy aina jokin paikallinen tai aihespesifi ilmenemismuoto, joka tuntuu uudelta.

The Tampere Group – niminen tutkijoiden kansainvälinen verkosto tarttuu kirjassaan globalisaatioon monitieteisesti ja monitahoisesti. Kirjan kaikkiaan 14 artikkelia jakautuvat globalisaation tutkimusmenetelmiä, kansainvälistä liikkuvuutta, kulttuurisia ulottuvuuksia ja institutionaalista hallintaa käsitteleviin lukuihin. Artikkeleissa käsitellään muun muassa eritrealaissiirtolaisuuden vaikutuksia Eritrean valtioon (Berhane Tewolde), libanonilaisopiskelijoiden sisäryhmä-ulkoryhmäidentiteettien rakentumista (Bruno Lefort), Suomen ja Romanian oikeistopopulististen liikkeiden maskuliinisuuskäsityksiä (Cristian Norocel) ja myös Suomen sähköturvallisuutta valvovien instituutioiden kehitystä (Timo Aarrevaara, Veli-Pekka Nurmi & Jari Stenvall).

Artikkelikokoelma saattaisi tuntua hajanaiselta, ellei kirjan mainio ja kätevä johdanto-osuus nivoisi aihepiirejä toisiinsa. Johdannossa Tampere Group on koostanut 109 käyttämänsä informantin käsitykset globalisaation määritelmästä, globalisaation eri ulottuvuuksista ja globalisaation hallinnasta muutaman sivun nopealukuiseen kokonaisuuteen, josta löytyy tiivistettynä yleisimmät ja toisiinsa useimmin yhdistyneet käsitykset. Globalisaatio nähdään dynaamisena sosioekonomisena prosessina, jossa niin ympäristöön, työllisyyteen, talouteen ja kaupankäyntiin, kommunikointivälineisiin, sosiaalisiin suhteisiin, informaatiovirtoihin kuten myös lakiin ja rikollisuuteen liittyvät ilmiöt ylittävät kansalliset ja paikalliset rajat yhä useammin. Tämä prosessi synnyttää niin paikallisella, kansallisella kuten myös kansainvälisellä tasolla halun hallita ja säädellä ilmiötä, mikä voi johtaa joskus onnistumisiin – mutta myös ennakoimattomiin lopputuloksiin. Näitä eritasoisia ilmiöitä kirjan artikkelit käsittelevät.

Ensimmäisessä, tutkimusmenetelmiä käsittelevässä luvussa on varsin mielenkiintoinen Ilari Karpin ja Elina Rantalahden artikkeli, jossa käsitellään ympäristösääntelyä niin mikrotasolla (yritykset ja niiden yhteiskuntavastuukäytännöt), mesotasolla (paikallishallinto), makrotasolla (kansallinen säätely), supratasolla (esimerkiksi Euroopan Unioni) ja metatasolla (muun muassa IPCC ja WTO). Rantalahden&Karpin kysymys koskee erityisesti sitä, millä tavoin ”pehmeämpi”, ei-juridisesti sitova sopiminen sekä ”kova sääntely” kuten kirjoitettu laki ja juridisesti sitovat ympäristösopimukset voivat vaikuttaa toisiinsa. Artikkeli ei kuitenkaan tunnu istuvan lukuun, jonka artikkeleista muut käsittelevät tutkimusmenetelmiä: useammankin läpiluvun jälkeen luku ”governance of globalisation” tuntuisi artikkelille paremmalta paikalta.

Erityisesti päätösanalyysimenetelmiin keskittyvän tutkimusmenetelmäluvun muut artikkelit ovat hieman raskassoutuista luettavaa. Esimerkiksi lause ”the so-called Delphi-like methods are generally defined as opinion convergence methods because using amongst other things statistical parameters to facilitate group opinion convergence in asynchronous and multi-local interaction” ei ole kovin soljuvaa englannin kieltä ja vaatii useamman lukukerran, jotta lukija pääsee jyvälle siitä, mitä kirjoittaja on tarkoittanut. Kuitenkin sisällöltään artikkelit tarjoavat sangen mielekästä pohdittavaa niille, joita päätösanalyysin (decision analysis) tematiikka kiinnostaa.

Luvun ”human mobility and development” ihmisten liikkuvuutta käsittelevät artikkelit ovat puolestaan sangen helppolukuisia ja tiiviitä. Artikkeleiden tarkastelutapa on ennen kaikkea alue- ja väestötieteellinen keskittyessään perinteisiin veto- ja työntötekijöiden analyysiin: muun muassa väestön ikärakenteeseen, inhimillisen kehityksen tasoon (ns. Human Development Index=HDI), työn ja toimeentulon saatavuuteen ja koulutusmahdollisuuksiin. Olli Kultalahti tarkastelee Euroopan Unionin laajenemisen vaikutusta Euroopan sisäiseen liikkuvuuteen. Kultalahden mukaan EU:n laajentuessa vuonna 2004 vanhoista EU-maista ainoastaan Ruotsi, Britannia ja Irlanti tarjosivat uusien EU-jäsenmaiden kansalaisille vapaan liikkuvuuden ilman siirtymäaikaa, ja nopea muutos näkyi myös nopeana siirtolaisuuden kasvuna. Britannia alkoikin rajoittaa Bulgarian ja Romanian kansalaisten liikkuvuutta vuonna 2007. Samaan aikaan kun ei-toivotuksi nähtyä siirtolaisuutta pyritään rajoittamaan myös muissa EU-maissa (vrt. Italia ja Romanian kansalaiset), EU pyrkii houkuttelemaan koulutettua väestöä ja työvoimaa eri käytännöin ja kilpailemaan siitä Yhdysvaltain, Kanadan ja Australian kaltaisten maiden kanssa. Vapaan liikkuvuuden alue on näin ollen monella tapaa yhä ristivetoinen projekti. Kultalahti näkee kuitenkin väestön ikääntymisen ja EU:n sisäisten erojen tasaantuessa EU:n maahanmuuttopolitiikan perustuvan tulevaisuudessa yhä enemmän houkuttelevuuteen kuin rajoituksiin. Tähän näkemykseen voi suhtautua varauksella – määrärahat, joita EU käyttää ulkorajojensa valvontaan ovat esim. Frontexin osalta paikoin kasvaneet vuosittain yli 100%:lla, ja hyvin tiukka suhtautuminen esimerkiksi dokumentoimattomiin maahanmuuttajiin ja muihin blue card- politiikoista ulossuljettuihin ryhmiin ei sen koommin lainsäädännön kuin mielipideilmastonkaan taholta ole näyttänyt höllentymisen merkkejä.

Arno Tanner tarkastelee artikkelissaan Afrikasta lähtevän siirtolaisuuden syitä. Tutusti sangen suuren maanosan sisäiset erot ovat isot, ja niin myös eroavaisuudet liikkeellelähdön syissä. Tanner muistuttaa Wilbur Zelinskya mukaillen, että monet Afrikan maat ovat kehitysvaiheessa, jossa syntyvyys on yhä korkea, mutta kuolleisuus laskee: tässä tilanteessa olevista maista lähdetään Zelinskyn mukaan usein siirtolaisiksi juuri taloudellisista syistä. Samalla Tannerin mukaan poliittiset konfliktit, ruoan saatavuuteen ja korkeaan hintaan liittyvät tekijät sekä talouskriisin myötä edelleen heikkenevä Afrikan maiden taloustilanne pitävät siirtolais- ja myös pakolaismäärät Afrikassa ja Afrikasta korkeina. Berhane Tewolde konkretisoi Afrikan ja Euroopan välistä siirtolaisuutta luomalla erityiskatseen Eritreaan, jonka bruttokansantuotteesta vuonna 2002 jopa 30% muodostui ulkomailla olevien siirtolaisten rahalähetyksistä.

Tannerin ja Tewolden artikkelit ovat kiintoisia, mutta samalla kovin perinteisiä: esimerkiksi varsin tuttua ”brain drain” – tematiikkaa ei kyseenalaisteta ja monipuolisteta, vaikka kovin moni suomensomalialainenkin on mahdollisuuksiensa mukaan pendelöinyt kotimaansa rauhallisten osien ja Suomen välillä, paikoin terveyskeskuksia ja kouluja perustaen, joskus Suomen ulkoasiainministeriön tuella. Steve Vertovecin ja Doreen Masseyn kaltaiset transnationaalien ilmiöiden tutkijat ovat monella tapaa problematisoineet – juuri globalisaatioon liittyvistä ilmiöistä johtuen – perinteisen aluetieteen käsitteistöjä ja tarkastelutapoja. Ehkä lukuun olisi kaivannut tilastoja enemmän rohkeaa pohdintaa siitä, millä tavoin johdanto-osiossa mainitut ilmiöt muovaavat afrikkalaissiirtolaisuutta. Tanner muun muassa näkee, että turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttöön tulee tarttua ”ensin” ja samalla vahvistaa ihmisoikeusperustaisia mekanismeja oikeiden pakolaisten tunnistamiseksi. Tästä on vaikea olla eri mieltä, mutta samalla mieleen tulee Jonathan Xavier Indan muutaman vuoden takainen mainio kirja ”Targeting Immigrants” (Wiley-Blackwell 2007), jossa tarkastellaan Yhdysvaltain ulkomaalaishallinnon kehittymistä vuodesta 1965 tähän päivään. Indan mukaan ”laittoman siirtolaisuuden” käsitteen synty ja yleistyminen politiikanteossa vahvisti tendenssejä, joiden seurauksena Operation Gatekeeperin kaltaiset suurisuuntaiset hankkeet saivat laajaa kannatusta, paikoin laillisten väylien kehittämisyritysten kustannuksella. Aika näyttää, mikä on Euroopan suunta. Oli mitä oli, Tannerin ja Tewolden artikkelit ovat asiantuntevaa ja tarpeellista luettavaa.

Enrico Todiscon artikkeli globalisaatiosta ja kulttuurista oli allekirjoittaneelle kirjan nautinnollisinta antia. Vaikka siinä on paikoin toistoa, monipuolinen kulttuurin käsitteen perkaaminen sekä globalisaation paikallisten sopeutumis- ja soveltamismahdollisuuksien analysointi saa kenet tahansa kysymään: miten globalisaatio on vaikuttanut minun sosiaaliseen elämääni, ja miten sen ilmenemismuodot saisivat muunlaisissa olosuhteissa elävät ihmiset käsittämään paikkansa?

Globalisation – challenges to research and governance onkin monitieteisyydessään viehättävä kirja, ja ehkä artikkelien vaihtelevat pituudet, syvällisyydet ja aihepiirit saavat tarttumaan kirjaan useampaan kertaan. Globalisaatio on aihepiirinä kuin Beatlesin musiikki: kaikki tietävät suurin piirtein, mitä se on, mutta silti se tuntuu muuttuvan aikojen saatossa, saaden uudet tarkastelijat löytämään katsantokannan, jota ei ennen keksitty.