Mustola ja kumppanit kirjoittavat, että vaikka ihminen on kommunikoinut visuaalisesti luolamaalauksista lähtien, varsinaisesta visuaalisesta kulttuurista on ryhdytty puhumaan digitaaliteknologian yleistyttyä. Elämme visuaalisuuden läpitunkemaa arkea. Verkkoviestinnän yleistymisen myötä myös multimodaalisuus eli erilaisten symbolijärjestelmien ja ilmaisumuotojen yhdistyminen samassa esityksessä on lisääntynyt. Toimittajat kirjoittavat visuaalisen epistemologian ylivallasta, siitä miten näköaistiin perustuvia havaintoja pidetään ensiarvoisina tietämisen perusteina. Globalisaation aikakaudella verkkoviestinnän välittämät visuaaliset viestit eivät enää koske pientä yhteisöä, vaan vaikuttavat jopa koko ihmiskunnan maailmankuvaan.

Teos koostuu toimittajien kirjoittamasta kymmenen sivun johdannosta sekä 15 eri kirjoittajien artikkelista. Kirjan toimittajien kirjoittama johdanto antaa hyvän yleiskäsityksen siitä, mitä kaikkea visuaalisilla menetelmillä voidaan tarkoittaa. Artikkelit on jaoteltu kolmen pääluvun alle: I Tuotettu tieto, II Osallisuus ja III Visuaalisia aineistoja. Artikkelit ovat melko lyhyitä, noin kymmenen sivua. Lähteet on koottu kirjan loppuun, mikä parantaa luettavuutta. Kirjan lopusta löytyvät myös kirjoittajien esittelyt sekä tiivistelmä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Kuva: August Friedrich Siegert (1820–1883) Die kleine Kunstkennerin, 1863

Menetelmän valinta tutkimuksen tavoitteista lähtien

Visuaalisten menetelmien käytöstä lienee mahdotonta antaa jonkinlaista tyhjentävää kuvausta, sillä kuten kirjoittajat johdannossa toteavat, sekä visuaalisen aineiston tuottamiseen että analyysiin on useita erilaisia vaihtoehtoja. Kulttuurintutkimuksessa visuaalisia menetelmiä hyödynnettäessä on läsnä kysymys representaatiosta: mitä ja miten kuvat esittävät. Visuaaliset aineistot voidaan jakaa tuottamistapansa mukaan valmiisiin aineistoihin, kuten lehtikuviin, tutkijan tuottamiin aineistoihin, kuten hänen ottamiinsa valokuviin sekä tutkimuksen osallistujien tuottamaan aineistoon, kuten tutkijan pyynnöstä tehtyihin piirroksiin. Kirjan artikkeleissa on esimerkkejä kaikista eri aineiston tuottamisen tavoista. Kirjoittajat painottavat johdannossa, että aineiston syntyessä tutkijan valintojen perusteella on perusteltua puhua nimenomaan aineiston tuottamisesta eikä aineiston keräämisestä, ikään kuin valmiina. Puhe aineiston tuottamisesta tekee näkyväksi jo aineiston hankintavaiheessa tapahtuvat tulkinnat ja oletukset.

Aineiston analyysimenetelmän valinta riippuu, kuten laadullisessa tutkimuksessa yleensäkin, tutkimuksen luonteesta ja tavoitteista sekä aineistosta. Visuaalisen aineiston analyysiin käytettyjä menetelmiä ovat laadullinen sisällönanalyysi, ikonografia, diskurssianalyysi ja semiotiikka. Visuaalisessa kulttuurintutkimuksessa saatetaan puhua ”kuvien lukemisesta”, mutta Mustola ja kumppanit pohtivat, etteivät tieteen kielikeskeiset metaforat välttämättä ole osuvimpia suhteessa kuvien tulkintaan. Useimmissa kokoelman tutkimuksissa visuaalisen aineiston analyysi yhdistyy esimerkiksi haastatteluihin tai videoaineistoon.

Tutkimuseettiset kysymykset nousevat esiin niin kirjan johdannossa kuin useissa sen artikkeleissa. Visuaalisiin menetelmiin ei varsinaisesti liity sen kummempia tutkimuseettisiä kysymyksiä kuin laadulliseen tutkimukseen ylipäätään. Aineistojen käyttöön tulee olla tutkittavien lupa ja aineistoa tulee käsitellä tavalla joka kunnioittaa tutkimuksessa mukana olijoita. Eettiset kysymykset kiinnittyvätkin kokoelman artikkeleissa enemmän tutkittavien ikään, lapsiin ja nuoriin tutkittavina. Osallistavia visuaalisia menetelmiä on toimittajien mukaan pidetty erityisen käyttökelpoisina lapsuuden- ja nuoruudentutkimuksessa, koska niiden avulla voidaan tukea lasten toimijuutta ja tasapainottaa lasten ja aikuisten välistä epäsymmetristä suhdetta. Visuaalisin menetelmin voidaan tavoittaa jotain pienten lasten maailmasta, jotka eivät välttämättä vielä puhu, lue tai kirjoita, tai muuten jäsennä kokemustaan kielellisesti aikuisten tapaan. Lasten arvellaan myös innostuvan piirtämistehtävistä helpommin kuin muunlaisesta tutkimusaineiston keruusta. Kirjoittajat kuitenkin muistuttavat, ettei visuaalisiin menetelmiin pidä suhtautua naiivisti: ne eivät mitenkään itsestään selvästi ole autuaaksi tekeviä, parempia kuin muut laadulliset menetelmät, tai päästä tutkijaa sen helpommin ”aidon” tiedon ja kokemuksen äärelle.

Tutkija menetelmällisten valintojen äärellä

Kokoelman aloittaa Niina Nyyssölän artikkeli, jossa hän kuvaa omaa tutkijan polkuaan visuaalisten menetelmien ja käyttämänsä kollaasitekniikan pariin. Nyyssölän tavoitteena oli tutkia nuorten lähihoitajaopiskelijoiden kokemuksia ensimmäisistä työssäoppimisjaksoistaan. Hän lähti keräämään aineistoa tutkimukseensa opiskelijoita haastattelemalla, koska menetelmä oli tutkijalle tuttu ja hyväksi havaittu. Edessä oli shokki, kun opiskelijat eivät tuottaneetkaan tutkijan olettamaa haastattelukerrontaa. Haastattelut olivat lyhytsanaisten opiskelijoiden kanssa nopeasti ohi ja tutkija koki epäonnistuneensa, kunnes keksi käyttää haastatteluissa virikkeitä antaakseen haastateltaville tilaa reflektointiin. Hän pyysi opiskelijoita laatimaan työharjoittelustaan kollaasin aikakauslehdistä leikatuista kuvista. Nämä kollaasit toimivat sitten haastattelun pohjana ja virikkeenä. Nyyssölä ei analysoinut kollaaseja sellaisenaan, mutta menetelmällä haastateltavilla oli tilaisuus työstää kokemuksiaan pidemmän ajan kuluessa eikä puhetta tarvinnut tuottaa tyhjästä haastattelutilanteessa.

Susanna Kinnunen kirjoittaa tutkijan ja lasten kohtaamisista spontaaneissa piirustushetkissä päiväkodin arjessa. Myös Kinnusen artikkelissa on keskeisessä osassa menetelmällinen etsintä ja tutkijan oman polun tunnustelu. Kinnunen meni mukaan päiväkodin arkeen sivullisena tarkkailijana, mutta tuli lopulta lapsille tutuksi siinä määrin että varovaisimmatkin halusivat häntä lähestyä, kertoa kuvin elämästään ja tulla jopa syliin. Kinnunen pohtii kenttätyön herättämiä tunteita, tutkijan osallisuutta ja sen vaikutusta tulkintoihin. Kinnunen sanoittaa artikkelissaan onnistuneella tavalla mistä kaikesta arkisissa piirtämisen hetkissä on kyse, miten lapsen ilmaisussa eri ihmiset ja elämänalueet ovat läsnä ja miten piirtäminen lomittuu ”multimodaaliseen” kerrontaan puheen, leikin ja laulelun lomassa. Artikkelin kuvaama tutkijan läsnäolo herkistää tarkkailemaan kunkin lapsen ainutlaatuista olemisen ja ilmaisun tapaa. Vaikka tutkijoiden haparoinnin kuvaus on toisinaan turhauttavaakin luettavaa, antavat kuvaukset tutkijoiden menetelmällisestä etsinnästä rehellisen kuvan tutkimuksessa tehtävistä valinnoista ja auttavat samalla pohtimaan, minkälaisissa tilanteissa erilaiset visuaaliset menetelmät voivat toimia.

Kimmo Jokinen ja Henna Pirskanen ovat käyttäneet verkostokarttaa ja aikajanaa visuaalisina aineistonkeruumenetelminä tutkiessaan lasten moninaisia perhesuhteita. Myös he mainitsevat käyttämiensä menetelmien etuna, että lapset saavat itse valita mitä kertovat tutkijalle. Verkostokartta on sisäkkäisistä kehistä muodostuva ympyrä, jonka keskellä on lapsi itse ja joka jakaantuu omasta perheestä, sukulaisista ja muista ihmisistä muodostuviin lohkoihin. Näille kehille ja lohkoihin tutkijat pyysivät lapsia merkitsemään elämänsä ihmisiä tärkeysjärjestyksessä siten, että tärkeimmät olivat lähinnä ympyrän keskikohtaa, itseä. Tutkijat kirjoittavat kokeneensa kartan luontevaksi sisäänmenostrategiaksi lasten perhesuhteiden moninaiseen maailmaan yhdistäessään menetelmän muun muassa teemahaastatteluihin.

Tutkijat kirjoittavat kiinnittäneensä tutkimuseettisiin kysymyksiin erityistä huomiota sillä tutkimuksen kohteena olivat myös erilaiset jännitteet ja ongelmat ihmissuhteissa. Artikkelissa jotkin menetelmään liittyvät eettiset kysymykset jäävät mielestäni kuitenkin pohtimatta. Verkostokartta menetelmänä tuntuu edustavan varsin konservatiivista perhekäsitystä; kartalle merkittiin muun muassa ketkä perheenjäsenistä ovat lapselle biologista sukua. Lapselle saattaa olla ahdistavaa asettaa elämänsä ihmisiä tärkeysjärjestykseen, erityisesti esimerkiksi avioeroperheessä. Verkostokartasta puuttuvat myös tila- ja aikaulottuvuudet ja niihin liittyvä ajatus identiteetistä tilanteisena ja moninaisena. Eri ihmiset saattavat olla eri tavoin ja eri yhteyksissä lapsille tärkeitä. Tutkijat pohtivat, että verkostokartat pelkästään olisivat riittävä aineisto lasten moninaisten perhesuhteiden tarkasteluun, mutta vaatii nähdäkseni erityistä huolellisuutta pohtia, mistä hetkessä tuotetut verkostokartat kertovat ja minkälaisiin kysymyksiin niillä on mahdollista vastata.

Pia-Maria Niemi ja Arniika Kuusisto tarkastelevat artikkelissaan videoaineiston mahdollisuuksia koulun oppimistilanteiden analyysissa. Uusi opetussuunnitelma painottaa monipuolisten oppimisympäristöjen käyttöä ja tähän viitaten tutkijat ovatkin ottaneet tarkasteltavakseen yläkoulujen joulujuhlanäytelmän harjoitukset oppimisprosessina. Videoitu aineisto mahdollistaa hyvin vuorovaikutuksen tallentamisen ja yksityiskohtaisen analyysin. Tutkijat pyrkivät rakentamaan luottamuksellista tutkimussuhdetta koululaisiin osallistumalla useamman kerran näytelmän harjoituksiin ensin vain havainnoiden, sitten valokuvaten ja lopulta videoiden tapahtumia. Mietin silti, millä tavoin tutkijan läsnäolo ja tietoisuus tilanteen tallentamisesta saattaa muuttaa opettajan ja opiskelijoiden välistä vuorovaikutusta. Videomateriaali ei välttämättä paljasta oppilaiden välisiä hierarkioita ja valtasuhteita, kuten ketkä ylipäätään ovat joulujuhlanäytelmässä mukana ja miten osallistujat ja roolit ovat valikoituneet. Nämä ovat tietysti Niemen ja Kuusiston tutkimuksen kysymyksenasettelun ulkopuolella. Esimerkkinä näytelmäharjoituksissa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta ja oppimisesta tutkijat analysoivat näytelmäharjoituksista episodia, jossa opettaja ja oppilaat neuvottelevat rekvisiittana olevan kengän sijoittamisesta lavalla. Jäin miettimään oliko kirjoitukseen valittu paras mahdollinen aineistokatkelma; onko neuvottelu kengästä todella olennainen päätöksenteon ja oppimisen kohta.

Visuaaliset aineistot mahdollistavat – ja edellyttävät? – poikkitieteellis-taiteellista tutkimusta

Helena Oikarinen-Jabai kirjoittaa performatiivisesta tutkimuksesta ja kertoo kokemuksistaan audiovisuaalisten menetelmien käytöstä maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemusten esittämisessä. Tutkija on ollut myös itse maahanmuuttaja muualla asuessaan ja on kaksikulttuurisen perheen äiti. Nämä omakohtaiset kokemukset auttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten kokemusten tulkinnassa. Oikarinen-Jabai on työskennellyt Helsingissä monikulttuurisella olohuoneella nuorten kanssa ja toteuttanut osallistavia taide- ja tutkimushankkeita. Artikkelin pohdinta liikkuukin tieteellisen ja taiteellisen ilmaisun ja esittämisen rajamailla. Tutkijat antoivat kuvausryhmään ilmoittautuneille nuorille kamerat ja vapauden kuvata kokemuksiaan Helsingistä ja ympäristöstään. Valokuvien lisäksi aineistona on ollut videomateriaalia ja nauhoitettua kerrontaa. Ryhmän työskentelyn tuloksia on esitetty näyttelyssä, radio-ohjelmassa ja kirjan muodossa.

Oikarinen-Jabain artikkelia läpäisee pohdinta tulkinnan ongelmallisuudesta. Hän kirjoittaa kuvan, visuaalisuuden ja katseen olevan monella tapaa vallankäytön välineitä ja vastakkainasetteluita tuottavaa. Kuitenkin visuaaliset esitykset saattavat avata erilaisia päällekkäisiä ja risteäviä todellisuuksia, ja tutkijat ja taiteilijat voivat tulkitsijoina tuottaa sellaista tietoa eletystä elämästä, joka helpottaa identiteettien purkamista ja auttaa tarkastelemaan sosiaalisia yhteisöjämme kriittisesti. Oikarinen-Jabai kirjoittaa keskeneräisen tiedon näkökulman puolesta ja arvelee käytäntöihin ja kokemukseen perustuvien performatiivisten esitystapojen auttavan ymmärtämään monenlaisia johonkin kuulumisen positioita. Visuaalinen, audiovisuaalinen ja kirjallinen materiaali kommunikoivat tutkijan mukaan eri tavoin ja visuaalinen esittäminen saattaakin avata odottamattomia ”kielioppeja”, kunhan tutkija on tarkkana representaatioiden historiallisuudesta.

Tomi Kiilakosken ja Pauliina Raution artikkeli piirtämisestä aineiston tuottamisen menetelmänä oli mielestäni yksi kokoelman innostavimmista menetelmällisessä uutuudessaan. Kiilakoski ja Rautio ovat keränneet aineistoa yläkoululaisten draamaharjoituksista ja tarkastelleet minkälaista osallisuutta taidelähtöiset menetelmät tuottavat kouluympäristössä. Tutkijat keräsivät aineistoa muiden menetelmien lisäksi piirtämällä. Piirtäminen on yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä vähän käytetty aineiston tuottamisen menetelmä ja kirjoittajat arvelevat tämän johtuvan siitä, etteivät tutkijat koe olevansa riittävän hyviä piirtämään. Kirjoittajien tapauksessa kenttäjakson toteuttanut tutkija oli koulutukseltaan kuvataiteilija joten häneltä onnistui piirrosten luonnostelu nopeasti.

Kiilakoski ja Rautio kirjoittavat piirtämisen olevan yksi aineiston tuottamisen menetelmä muiden joukossa ja sen käyttöä on muiden menetelmien tavoin harjoiteltava. Menetelmän ilmeisenä etuna muihin visuaalisen tallentamisen menetelmiin on sen anonyymiys: tutkimuskohteet tunnistavat itsensä muutamin viivoinkin hahmotelluista piirroksista mutta ulkopuoliset eivät, mikä antaa tutkimusetiikan näkökulmasta enemmän mahdollisuuksia aineiston esittelylle.  Kirjoittajat hahmottavat piirtämisen post-kvalitatiivisen tutkimuksen tekemisen tapana. Tavoitteena ei ole edustaa tutkittavien yksilöllisiä ääniä ja kokemuksia vaan sallia myös kakofoniat ja tutkia miten yksilön ylittävät kollektiiviset äänet syntyvät. Tutkimuksessa piirtäminen toi esiin koulun kehollisuutta ja vuorovaikutuksessa olemisen tapoja tilassa tavalla, johon muut menetelmät eivät pystyneet. Aineiston analyysissa on Kiilakosken ja Raution mukaan aineiston tuottamisen tapaa tärkeämpää se, miten aineisto lähtee elämään tutkijoiden mielikuvituksessa. Piirtämällä tuotettu aineisto saattaa yllättää tutkijan ja mahdollistaa ennalta arvaamattomia tulkintoja.

Tutkijat lasten osallisuutta rakentamassa

Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen ja Markus Laine kirjoittavat artikkelissaan leikkipuiston suunnitteluprosessista, johon esikouluikäiset lapset pääsivät osallistumaan. Tutkijat ovat tuottaneet monipuolisesti erilaisia visuaalisia aineistoja suunnittelu- ja tutkimusprosessin eri vaiheissa. Aluksi lapset pääsivät piirtämään karttapohjalle omia suunnitelmiaan uudeksi leikkipuistoksi. Suunnitelmissa yhdistyivät sekä puiston entiset toiminnot että lasten mielikuvituksen tuottamat leikkipaikat. Lapsille puisto näyttäytyi monenlaisen toiminnan tiheänä ja jännittävänä paikkana ja olemisen tilana. Lapset suhtautuivat puiston käyttötapoihin joustavasti, kun taas suunnittelijalle puisto oli lähtökohtaisesti tekemisen tila, jonka kaikille toiminnoille pitäisi olla oma käyttötarkoituksensa. Suunnittelussa lasten toivomukset otettiin huomioon, mutta suunnittelija joutui huolehtimaan myös turvallisuusnäkökohdista.

Puiston kunnostuksen valmistuttua tutkijat osallistuivat havainnoimalla, minkälaisen vastaanoton uusittu puisto suunnitteluun osallistuneilta lapsilta saisi. Lapset tutustuivat puistoon ensin ohjatusti ja suunnitelluin tavoin. Vapaan leikin aikana puiston käyttö paljasti mahdollisuuksia, joita eivät niin lapset kuin suunnittelijakaan olleet osanneet ennakoida. Leikkipuiston vetovoimaisimmaksi kohteeksi muodostui puiston keskellä oleva kumpu, jolle ei oltu suunniteltu erityistä käyttötarkoitusta mutta joka pian sai lapsilta nimen ”kierimismäki”. Mäeltä alas kieriminen paljasti puistosta myös uusia turvallisuuskysymyksiä ja sai aikuiset ohjaamaan mäeltä alas kierimistä järjestäytyneemmin. Puistoon tutustumisen jälkeen lapsia pyydettiin vielä piirtämään, mitä kivaa ja huonoa uudessa leikkipuistossa heidän mielestään oli. Moni lapsi mainitsi leikkimällä löytyneen kierimismäen puiston hauskimmaksi kohteeksi. Visuaaliset menetelmät paljastivat lasten kehollisesta kokemuksesta tutkijoiden mukaan seikkoja, jotka muuten olisivat jääneet pimentoon, ja vastavuoroinen osallistuminen mahdollisti enemmän lasten ehdoilla toteutetun puiston.

Lea Pennanen on tarkastellut lasten toimijuutta teatteriproduktiossa visuaalisia menetelmiä hyödyntämällä. Artikkelissaan hän tarkastelee yhden projektiin osallistuneen lapsen toimijuutta tästä otettujen valokuvien, hänen roolihahmostaan tekemiensä piirrosten sekä harjoituksissa tallennetun videomateriaalin avulla. Pennanen taustoittaa analyysiaan lapsikuvauksen perinteitä tarkastelevalla tutkimuksella ja kirjoittaa kuinka valokuvat heijastelevat lapsen aseman muuttumista. Pennasen analysoimissa valokuvissa analyysiin valittu lapsi näyttää esiintyvän itsetietoisesti, muista välittämättä. Tutkija esittää kuvista monenlaisia tulkintoja mutta ei voi kuvia analysoimalla lopulta päästä käsiksi siihen, mitä lapsi kuvanottohetkellä miettii tai miltä hänestä tuntuu. Lasten roolihahmoistaan tekemiä piirustuksia tutkija käsitteli myös lasten kanssa tehdyissä haastatteluissa, mutta esimerkkilapsen kohdalla piirrokset ja niistä käyty haastattelukeskustelu eivät näyttäneen tuovan lisävalaistusta siihen, miten lapsi asemoi itsensä teatteriproduktiossa. Tähän tutkija pääsi kiinni vasta videomateriaalia analysoidessaan, jolloin lapsen nonverbaalinen ja sanallinen viestintä tulivat näkyviksi. Pennanen varoittaa artikkelin lopulla runsaaseen visuaaliseen aineistoon hukkumisesta ja artikkelissa näin on ehkä hieman käynyt – aineisto on vienyt tutkijaa. Toisaalta tämä voidaan lukea tutkimusprosessin kuvauksena sen oivaltamiseksi, mihin tilanteisiin mitkäkin visuaaliset aineistot soveltuvat.  Pennanen muistuttaa lapsuudentutkimuksen tehtävästä tehdä lasten toimintaa näkyväksi.

Elina Paju on kiinnittänyt huomionsa visuaalisen aineiston tuotantoprosessiin ja pohtii, mitä kamera ja kuva tuottavat lasten parissa tehtävässä etnografisessa tutkimuksessa. Pajun artikkeli vastaa edellä Pia-Maria Niemen ja Arniika Kuusiston artikkelin osalta esiin nostamiini kysymyksiin siitä, mitä kuvista voi lukea ja ketkä mahdollisesti jäävät visuaalisen aineiston ulkopuolelle. Pajun artikkeli osoittaa, että kuvaaminen saattaa vahvistaa lasten välisiä hierarkkisia suhteita ja saada jopa aikaan konflikteja. Elina Paju kuvasi lasten toimintaa pitkäjaksoisesti kahdessa päiväkotiryhmässä. Hän kiinnittää artikkelissaan huomion kameraan sosiaalisena toimijana ja siihen, kuinka välineet ja menetelmät tuottavat tietynlaista aineistoa ja kuvaa maailmasta. Kuvaaminen on Pajun mukaan länsimaisessa yhteiskunnassa nykyään tutumpi ja siten ymmärrettävämpi aineistonkeruutapa kuin havaintomuistiinpanojen kirjoittaminen. Päiväkotilapset pyrkivät aktiivisesti kuvattaviksi ja olivat kiinnostuneita kuvista. Paju kuvaa tilanteita, joissa lapset kilpailivat kuvatilasta konfliktiksi ja toisen satuttamiseen asti. Tilanne vaatiikin tutkijalta eettistä käytöstä ja harkintaa menetelmien käytössä. Jälkikäteen kuvia ja videomateriaalia analysoidessaan Elina Paju kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kuvaustilanteessa huomio oli kiinnittynyt aktiivisiin ja äänekkäisiin lapsiin ja näistä myös helpommin tallentuu muistiinpanoja muistikirjaan. Valokuvista ja videoista on mahdollista jälkikäteen nähdä myös taustalla olevat hiljaiset lapset ja rauhallinen tekeminen, ja visuaalisten aineistojen vahvuutena voikin olla tämän kaltaisen hiljaisen maailmassa olemisen näkyväksi tekeminen.

Katja Rajala, Johanna Hentunen ja Kaarlo Laineovat tarkastelleet alakouluikäisten lasten koulupäiviä oppilaiden kokemusten ja tunteiden näkökulmasta. Tutkijat ovat yhdistäneet lasten ottamia valokuvia haastatteluissa tuotettuun aineistoon. Oppilaat kolmesta eri koulusta saivat kahden päivän ajaksi käyttöönsä kertakäyttökamerat ja heitä pyydettiin kuvaamaan mukavia ja tylsiä asioita koulussa. Mukavista asioista kertyi huomattavasti enemmän kuvia. Tutkijat valitsivat tutkimusaineistoon sellaiset kuvat, joista oppilaat osasivat haastatteluissa kertoa, miksi olivat kuvan ottaneet. Tutkijat kirjoittavat virallisesta ja epävirallisesta koulusta. Oppilaiden kuvat painottuvat epäviralliseen kouluun, välitunneille ja kavereiden kanssa puuhaamiseen. Tutkimus liittyi Liikkuva koulu -ohjelmaan ja lähes kaikki välituntikuvat voidaankin tutkijoiden mukaan liittää tavalla tai toisella liikkumiseen. Poikien kuvissa korostui esimerkiksi jalkapallo tai muu sääntöjen mukaan pelaaminen, kun taas tytöt keksivät enemmän itse leikkejä ja liike tulee muun leikin ohessa. Samoin kuin Kuusisto-Arposen ja Laineen leikkipuiston suunnittelua koskevassa artikkelissa, myös koulun pihalla lapset kokeilivat toiminnan mahdollisuuksia ja heille merkityksellisempää olivat leikkien keksityt kuin valmiiksi määritellyt tilojen käytöt. Tutkijat pohtivatkin voisiko lasten osallisuutta koulun sääntöjen määrittelemiseen lisätä. Lasten kuvat ja kertomukset täydentävät esimerkiksi kyselytutkimuksilla tai liikkumisen mittaamisella hankittua tutkimustietoa lasten koulupäivästä ja päästävät kurkistamaan koulupäivän arkeen.

Kristiina Kumpulaisen, Anna Mikkolan ja Saara Salmen artikkeli käsittelee visuaalisten menetelmien haasteita ja mahdollisuuksia lapsen äänen tutkimisessa ja haastaa yksinkertaiset oletukset visuaalisten menetelmien kyvystä tavoittaa lapsen ääni. Tutkijat määrittelevät lapsen äänen lapselle tarjottuna mahdollisuutena oman näkökulman ja mielipiteen ilmaisuun. Tutkimuksessa esikouluikäiset lapset valokuvasivat päiväkotiympäristössä kameran käyttöön perehdyttyään myönteisiä kokemuksia tuottavia asioita. Kuvia tarkasteltiin videoiduissa pienryhmäkeskusteluissa yhdessä tutkijoiden, päiväkodin aikuisten ja ryhmän muiden lasten kanssa. Tutkijat eivät siten tarkastele valokuvia sellaisenaan vaan osana laajempaa kuvien tuottamiseen ja esittämiseen liittyvää prosessia ja merkitystenantoa. Lapset osoittivat kuvatessaan luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja kokeilivat ja leikittelivät kameralla. Kuvien jakaminen tuotti myönteisiä kokemuksia. Lasten äänen visuaalinen dokumentointi ja sen esittäminen näyttäytyvät tukijoiden mukaan uutta luovina ja tuottavat merkityksiä ja tunteita niin tutkijoille kuin tutkimukseen osallistujille. Tutkijoiden kuvaamat esimerkit aineistosta saavat miettimään, että tämän kaltaisten osallistavien visuaalisten menetelmien ei pitäisi jäädä vain tutkimuksen menetelmiksi, vaan niitä voisi olla hyvä ottaa käyttöön myös varhaiskasvatuksen arjessa. Päiväkodin arjen visuaalinen dokumentointi ja siitä keskustelu ryhmässä tuottaa lapsille osallisuuden ja ilon kokemuksia aikuistenkin pysähtyessä tarkastelemaan arkea heidän silmillään.

Nuorten omaehtoisesti tuottamat visuaaliset aineistot tutkimuksen kohteina

Sirpa Tani ja Lieven Ameel tarkastelevat artikkelissaan parkourin harrastajia visuaalisten aineistojen tuottajina ja kuluttajina. Tutkijat kuvaavat kuinka parkourista tehdyillä nettivideoilla ja myös kaupallisilla kulttuurituotteilla on ollut suuri merkitys harrastuksen leviämisessä ja yleistymisessä. Visuaalisuudella ja virtuaalisuudella on harrastuksessa keskeinen osa, ja ne kietoutuvat yhteen kehollisen harrastamisen ja ympäristön mahdollisuuksien tutkailun kanssa. Tani ja Ameel kirjoittavat kiinnostavasti, kuinka parkourin harrastajat sekä tuottavat että kuluttavat visuaalista (virtuaalista) materiaalia ja on eräänlainen muna-kana-kysymys, mikä visuaalisuuden rooli harrastuksessa lopulta on: edelsikö harrastus sen representaatioita vai toisinpäin. Harrastajat suhtautuvat visuaalisiin esityksiin ja erityisesti kaupallistumiseen myös kriittisesti. Tutkijat ovat haastatelleet eri-ikäisiä parkourin harrastajia ja käyttäneet aineistona myös harrastajien tuottamaa visuaalista materiaalia. Internet tarjoaa tutkijoiden mukaan mahdollisuuden päästä online-yhteisöjen ja virtuaalitodellisuudessa rakennettavien identiteettien jäljille, mikä edellyttää tutkijalta valmiutta käyttää monenlaisia aineistoja ja analyysimenetelmiä.

Reetta Hyvärinen ja Elina Särkelä tarkastelevat artikkelissaan, minkälaisia mahdollisuuksia valokuvaaminen ja nuorten itse ottamat valokuvat tarjoavat kouluopetukselle. Tutkijat hyödynsivät valokuvausta lukion kehitysmaantieteen valinnaisella kurssilla ja pyysivät opiskelijoita kuvaamaan omassa elämässään näyttäytyvää eriarvoisuutta. Valokuvien lisäksi opiskelijat tallensivat kuvausprosessia ja –tilanteita ja pohtivat eriarvoisuuden esittämistä valokuvin oppimispäiväkirjoissa. Opetuksessa noudatettiin paikkalähtöistä pedagogiikkaa, jossa opiskelijoiden koulun ulkopuolinen elämismaailma tuodaan osaksi opetusta ja kokemuksellinen tieto asetetaan näin samanarvoiseksi tieteellisen tiedon kanssa, mikä voi vahvistaa opiskelijoiden käsityksiä omista osallistumismahdollisuuksistaan. Tutkijoina kirjoittajat tarkastelevat opiskelijoiden valokuvia näiden oppimispäiväkirjoissa esittämien pohdintojen kautta ja toteavat valokuvaamisen voivan tarjota mahdollisuuden ympäristön ohella myös itsen havainnoimiselle ja tilanteiselle oppimiselle. Tutkijat pohtivat kontekstia joissa valokuvat ja tekstit syntyivät ja millä tavoin nämä vaikuttivat esimerkiksi nuorten kuvauskohteiden valintoihin ja huomioivat myös, etteivät visuaaliset menetelmät ole kaikille välttämättä luontevin itseilmaisun tapa.

Mira Kallio-Tavinin artikkeli käsittelee peliharrastuksessa tapahtuvaa moniaistista ja visuaalista oppimista. Kirjoittajan mukaan peliharrastus haastaa taidekasvatuksen perinteisiä mediaan, vuorovaikutukseen, tekijyyteen ja etiikkaan liittyviä raja-aitoja. Peliharrastuksessa nuoret voivat olla sekä suunnittelijoita että kuluttajia ja kirjoittajan mukaan keskeistä harrastajayhteisössä on yhteisöllinen oppiminen. Ryhmän toimintaan voi jokainen osallistua taitojensa ja halujensa mukaan. Kallio-Tavin käyttää artikkelinsa aineistona kolmea peliharrastajien kanssa tekemäänsä ryhmähaastattelua. Pelaajaryhmät ovat joko itse perustettuja tai toimivat nuorten toimintakeskuksen yhteydessä ja koostuvat eri-ikäisistä pelisuunnittelijoista. Ryhmät tekevät demoja, joita Kallio-Tavin kuvaa pikemminkin visuaalisiksi nykytaideteoksiksi kuin peleiksi. Demojen laatimisen taustalla suunnittelijoilla on monesti tavoitteena oppia tietynlaisen pelin tekninen ja visuaalinen rakentaminen eikä siten varsinainen lopputuotos. Keskeistä pelaamisessa on, että peleistä on voitava nauttia niiden itsensä vuoksi, mistä syystä tarkoituksellisesti kasvatuksellisten pelien laatiminen ja niiden suosion vakiinnuttaminen on haastavaa. Kirjoittaja toteaakin lopuksi formaalilla opetuksella olevan vielä paljon opittavaa niistä visuaalisista ja virtuaalisista ympäristöistä joissa nuoret elävät suuren osan arkeaan.

Nina Maskulin tarkastelee artikkelissaan elokuvan katsomiskokemuksen sosiaalista rakentumista. Katsottavaksi elokuvaksi hän on valinnut katastrofielokuvan 2012, tutkimuskohteeksi rippikouluikäiset tai sitä hieman vanhemmat nuoret ja menetelmäksi laadullisen asennetutkimuksen. Älypuhelinten ja tablettien yleistymisen myötä katsomiskokemus on Maskulinin mukaan yksityistynyt; emme enää kokoonnu entiseen tapaan television äärelle. Maailmanloppu on keskeinen kerronnallinen jännityselementti useissa nykypäivän populaarikulttuurituotteissa, ja uskonnolliset merkitykset ovat näissä monella tavalla näkyviä. Näistä lähtökohdista on kiinnostavaa tarkastella nuorten katastrofielokuvista tekemiä tulkintoja. Maskulin eteni tutkimuksessaan siten, että hän ryhmitteli elokuvan 2012 kohtaukset niissä käsiteltävien väitteiden mukaan ja muodosti ryhmittelemällä elokuvan kohtauksista seitsemän vaikuttamiseen, tietoon ja valintoihin liittyvää väitettä, esimerkiksi ”jos jaettavaa on vähän, osan voi jättää ilman”. Tutkija katsoi elokuvan yhdessä nuorten kanssa ja pian katsomiskokemuksen jälkeen teki parihaastatteluita hyödyntäen laatimiaan väitteitä keskustelun virikkeinä. Artikkelissa Maskulin käyttää esimerkkinä yhtä parihaastattelua ja tarkastelee millä tavoin nuoret siihen osallistuivat ja muodostivat kantojaan haastattelun edetessä. Hän toteaa parihaastattelun olevan haastattelun muotona nuorten puhetta edistävä – kuvittelu tuotti haastattelussa reflektiota ja elokuvaan heijastamalla nuoret rakensivat mahdollisia maailmoja ja pohtivat kantojaan väitteiden teemoihin myös elokuvan ulkopuolella. Maskulin kertoo esimerkkihaastattelun päättyneen pitkään keskusteluun, jossa käsiteltiin ajankohtaisia poliittisia teemoja.

Taiteilija ja taidekasvattaja Jaana Erkkilä pohtii artikkelissaan visuaalisten esitysten merkitystä nuorten erilaisuuden stigman käsittelyssä ja siitä vapautumisessa. Erkkilän tarkastelussa ovat teini-ikäiset kaksospojat, joilla diagnosoitiin epilepsia, ja kaveriporukka, jossa he visuaalisesti käsittelivät diagnoosin mukanaan tuomaa erilaisuutta. Pojat kävivät kuvataidekoulua mutta pian diagnoosin saamisen jälkeen lopettivat sen. Erkkilä ei ole varma oliko ratkaisulla tekemistä sairauden kanssa ja artikkelissa stigman käsittelyyn kietoutuu kritiikki taidemaailman sääntöjä kohtaan. Erkkilä pohtii kriittisesti paitsi valokuvia tutkimusaineistona, myös taidekasvatuksen menetelmiä ja tavoitteita. Erkkilä kertoo olevansa vakuuttunut siitä, että kuvat toimivat yhtä luotettavina tiedon lähteinä kuin tutkijan tekemät haastattelut. Taiteilijana hän tietää asioiden käsittelyn kuvallisesti olevan helpottavaa, eivätkä tilanteet välttämättä tarvitse lisäksi sanallistamista. Tarpeellinen voidaan sanoa kuvien kielellä, mutta tämä toki edellyttää vastaanottajalta visuaalista lukutaitoa.

Taiteen hyvinvointivaikutuksista ja terapeuttisesta merkityksestä puhutaan nykyään paljon, mutta yleensä tällöin pitäydytään aina esimerkeissä jotka vahvistavat vallitsevien normien mukaiseen elämään sopeutumista. Erkkilä kirjoittaa visuaalisella kulttuurilla olevan yhä suurempi merkitys hyvinvoinnin rakentajana myös silloin, kun yksilö ei halua osallistua virallisen taidemaailman toimintaan mutta kokee silti visuaalisen kielen omakseen, kuten kaksospoikien tapauksessa. Nämä käsittelivät tietokoneella tekemissä piirroksissaan huumorin keinoin epäsuorasti epilepsian elämäänsä tuomia tekijöitä ja siirtyivät tarkastelemaan stigmaa tatuoimalla kuvia iholleen. Taiteen eheyttävään voimaan pitää Erkkilän mukaan luottaa silloinkin, kun se syntyy ammattilaisten kontrollin ulkopuolella, ilman ennakkoon tehtyjä suunnitelmia ja tavoitteita.

Visuaalisen lukutaidon ja tutkimusetiikan merkitys painottuu

Kirjan johdannon sekä kolmen pääluvun alussa on Venla Heiskasen piirtämät visuaaliset abstraktit. Abstraktit eivät ainakaan minulle onnistuneet luomaan nopealla tarkastelulla käsitystä kunkin pääluvun sisällöstä, mikä sai miettimään visuaalisen lukutaidon merkitystä. Kuvien tulkinta on kulttuurisidonnaista ja vaatii harjaantumista. Visuaalisia esityksiä laatiessa onkin hyvä pohtia, minkälaiseksi olettaa vastaanottajan visuaalisen lukutaidon. Kirjan teemaan sopivasti on artikkeleissa visuaalista aineistoa näkyvillä, mutta yllättävän vähän. Pääosassa on sittenkin teksti; joissain kirjoituksissa ei ole ainuttakaan kuvaa. Tämä on osin sidoksissa tutkimuskohteeseen, lapsiin ja nuoriin, joiden tutkiminen vaatii erityistä tutkimuseettistä harkintaa. Kaikissa tapauksissa ei ole saatu lupaa esimerkiksi lapsista otettujen kuvien julkaisemiseen.

Erityisesti kokoelman artikkeleiden teoreettisissa osioissa ja käsitteellisten näkökulmien esittelyssä on jonkin verran päällekkäisyyttä ja myös ristiriitaisuutta. Monet kirjoittajista mainitsevat, ettei visuaalisten aineistojen analyysiin ole vakiintunutta menetelmää. Kirjoittajien kesken näyttää kuitenkin olevan yhteinen käsitys siitä millä eri tavoilla visuaalisia menetelmiä voidaan hahmottaa, ja monet ovat viitanneet keskeisenä Gillian Rosen teokseen Visual Methodologies. Toisaalta kirjoittajien välillä on erilaisia näkemyksiä siitä, missä määrin visuaaliset aineistot representoivat todellisuutta ja missä määrin ovat tutkijan tuottamia ja tulkitsemia, ja toisaalta siitä, missä määrin tutkimuksen tehtävänä on tutkittavien äänen esiin tuominen. Kokoelman olisi voinut toimittaa vielä pidemmälle päällekkäisyyksiä karsien ja ristiin viittaukset artikkelien välille lisäten.

Tartuin kirjaan sivistääkseni itseäni visuaalisista menetelmistä sillä ajatuksella, että voisi olla hauska kokeilla omassakin tutkimuksessa vaihtelun vuoksi visuaalisia menetelmiä tavalla tai toisella. Kirja sai pohtimaan visuaalista metodologiaa paljon syvällisemmin. Kyse ei ole vain menetelmällisestä trendistä vaan tutkimuksen yrityksestä vastata läpikotaisin visuaalisen ja digitalisoituneen maailman haasteisiin ja ymmärtää ihmistä ja yhteiskuntaa tässä ajassa. Kokoelma päästää kurkistamaan ajankohtaiseen lapsuuden ja nuoruuden tutkimukseen ja toteuttaa mainiosti tavoitetta tuoda lapsen ääni kuuluviin ja lapsi näkyviin oman elämänsä aktiivisena toimijana niin kotona, koulussa, harrastuksissa kuin kaveripiirissä. Ennen kaikkea kokoelma antaa monipuolisen kuvan visuaalisten menetelmien hyödyntämisen mahdollisuuksista kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksessa.