Antologian tekninen toimitus ei ole kovin onnistunut. Sisällysluettelon löysin pitkän etsinnän jälkeen kirjan viimeiseltä sivulta. Neljäätoista kirjoittajaa ei esitellä kirjassa millään tavalla, ei edes takakannessa! Tiedotusvälineille jaetussa tiedotteessa ilmoitetaan “suurimman osan kirjoittajista olevan nuoremman polven kulttuurivaikuttajia”. Lukijan oletetaan tietävän, ettei Outi Nyytäjää voine laskea aivan kaikkein nuorimpaan polveen.

Antologioitten yleisenä ongelmana on, miten kokonaisuus hallitaan. Toivomisen varaa on tässäkin teoksessa. Mika Pöyhösen sinänsä mielenkiintoinen artikkeli Mollbergin Tuntemattomasta sopii heikosti antologian kokonaisuuteen. Artikkelit ovat aiheiltaan varsin kapea-alaisia ja toisaalta osa kokonaiskuvasta jää hataraksi. Erikoisinta on, että eräät kirjoittajat toisaalta myöntävät tutustuneensa itse Linnaan vasta opiskeluaikoina. Esimerkiksi Kyösti Niemelä viittaa siihen, että Tuntemattoman sanonnat ovat lukijalle tuttuja jo muista yhteyksistä ennen kirjan lukemista. Toisaalta kuitenkin Linnansa nyt lukeneet kirjoittajat olettavat a priori lukijan hallitsevan Linnan tuotantoa ilman mitään kokoavaa katsausta.

Epäilemättä kirjoittajat ovat pääosin nuoria, teoksen toimittajat ovat syntyneet vuosina 1975 ja 1980. Nuoruus ja nuorekkuus näkyvät kirjassa positiivisesti. Ei ole pyrittykään mihinkään marmoriin hakattuun viimeiseen sanaan kirjailijasta, joka tulee varmasti jatkossakin säilyttämään Mika Waltarin rinnalla paikkansa Suomen merkittävimpänä historiallisten romaanien kirjoittajana.

Aika ei ole nuortenkaan arvioitsijoitten mukaan ajanut Väinö Linnan yli ja ohi. Jotain hekin jäävät kuitenkin kaipaamaan: valitetaan Linnalta puuttuvan naisnäkökulmaa (Johanna Oksala: Pitääkö Linna polttaa?). Kirja itse vastaa toisaalla kritiikkiin puolustamalla, että Linna edustaa ns. mennyttä aikaa. Tähän voisi lisätä parikin asiaa. Tuntematon sotilas pitäytyi etulinjassa eikä siellä naisia ollut. Jos on tarkoitus, että miehet jatkossakin oppisivat lukemaan, olisi hyvä jos miehillä olisi muutakin luettavaa kuin sarjakuvakirjat. Kuluneen kaskunhan mukaan tosimiehellä on hyllyssään vain Bilteman luettelo ja Tuntematon.

Kritiikkiä on kohdistettu antologiassa ja sen ulkopuolella myös Väinö Linnan yhteiskunnalliseen kuvaan. On sanottu, että ns. sivistyneistö on jäänyt hänen tuotannossaan vähälle huomiolle ja vähäinenkin kuvaus on pinnallista ja yksipuolista. Tähän kritiikkiin esittäisin oman varaukseni. Kovin usein tuntuu siltä, että Linnan tuotannosta on jäänyt ihmisten mieliin vain se, mikä heidän maailmankuvaansa on parhaiten sopinut. Antti Arnkililla on artikkeli Kariluodosta, jonka hahmo muodostaa Tuntemattomassa kehityskaaren. Nuoresta naiivista hyökkäysvaiheen vänrikistä kehittyy parkkiintunut ja ammattitaitoinen kapteeni vuoteen 1944 mennessä. Sisäisiä ristiriitoja hahmoon toki jää.

Kirkkoherra Lauri Salpakarin hahmo on saanut vielä kovempaa kritiikkiä osakseen. On kuitenkin niin, että Väinö Linna marssittaa historian näyttämölle joukon ihmisiä, joilla jokaisella on oma rooli esitettävänään suuressa näytelmässä. Jos papit todellisuudessa pitäisivät yhtä rohkeita saarnoja kuin mitä Salpakari piti paronin hautajaisissa (II osa, s. 315-316), kirkoissa olisi enemmän kävijöitä. Jopa paljon vastenmielisempi hahmo, lapualaishenkinen opettaja Rautajärvi saa paikkansa. Valmistauduttuaan vuosikymmeniä sotimiseen opettaja pääsee mielipuuhaansa. Jatkosodan jälkeen Rautajärvellä on edessä tapaaminen kommunisti Siukolan kanssa. Linna kirjoittaa: “… ja nyt Rautajärvikin tapasi ryhtinsä … se joka on katsonut viisi vuotta kuolemaa, ei pelkää yhtä Siukolaa”.

Väinö Linnan lahjakkuus ilmenee parhaimmillaan Pohjantähden rakenteessa. Ensimmäisessä osassa esitellään Pentinkulman sekalainen seurakunta, jonka jäsenten näennäisen sattumanvaraisesta kohelluksesta syntyy kolmessa 500-sivuisessa teoksessa satavuotinen synteesi Suomen historiasta nälkävuosista kirjoitushetkeen 1960-luvulle. Suurin saavutus on se, että tämä kaikki tapahtuu kuin itsestään: sanasta seuraa sanaa, teosta teko, vääryydestä kosto.

Ei ole ainoastaan niin, että suuret tapahtumat koskettavat pientä ihmistä. Jokainen yksilö on myös osa suurta kokonaisuutta. Useammassakin kohdassa Linna viittaa tähän teemaan. Esim. II osa, s. 266: “… ettei vallankumouksella ollut mitään salaperäistä voimaa eikä mahtia. Sen muodostivat yksinkertaisesti hän ja hänen kaltaisensa miehet” [= Akseli Koskela].

Linnan “ideologia”

Linnan tuotantoon pintapuolisestikin perehtyneelle on selvää hänen inhonsa ääri-ideologioita ja niiden propagandaa kohtaan. Tuntematon ja Pohjantähti mielletään turhankin paljon vastenmielisyydeksi vain äärioikeistolaisuutta vastaan. Räätäli Halmeen pitkät puheet “siinä sen pari sanaa taas on” ja kuvaus Kansan Lehden liioitellusta reportaasista liittyen Laurilan häätöön laajentavat kuvaa monipuolisemmaksi.

Antologiassa olisi voitu laajemmin käsitellä Tuntemattoman alkuperäisversiota, vuonna 2000 painettua Sotaromaania. Siitä ilmenee, että miehistö tunsi Lammion lisäksi vastenmielisyyttä niin Mannerheimia kuin jopa vihollistakin kohtaan! Kumpikaan aihe ja esim. Leninin pilkkaaminen ei ollut sopivaa vuoden 1954 Suomessa. Pohjantähti-trilogiassa asiaa ei jätetä epäselväksi. Janne Kivivuori ennätti elämänsä aikana vastustaa niin punaisten aseisiin nousua, lapuanliikettä kuin kommunismiakin. Tämä kuivakka reaalipoliitikko lienee ollut mies Linnan makuun.

Kyösti Niemelä esittää artikkelissaan Linnan ironia ja ideologia suorastaan hätkähdyttävän havainnon. Kommunisti Siukola Pohjantähdessä ja everstiluutnantti Karjula Tuntemattomassa ovat kuin samasta muotista valmistuneita toistensa peilikuvia. Niemelä kirjoittaa: “Jos ideologit puhuvat usein liian pitkään, humoristit osaavat ilmaista asiansa lyhyesti.” Tähän voi lisätä, että jälkimmäiset saavat Linnan ja hänen kauttaan lukijoitten sympatiat puolelleen.

Johtamisoppia?

Tuntematon sotilas on loistava esimerkki organisaatioiden rinnakkaisista hierarkioista. Lammio oli ehkä komppanian muodollinen päällikkö, mutta kyseisen ihmisistä koostuvan ryhmän mielipidejohtajia olivat Koskela, Hietanen ja Rokka. Jo vuonna 1947 Knut Pipping käsitteli aihetta väitöskirjassaan Kompaniet som samhälle.

Jossain mitassa aika on voinut tehdä jopa tepposet Väinö Linnalle. Armeijan johtamiskouluttaja on arvioinut Koskelaa: “toisaalta Koskelallakin oli johtajana heikommin kehittyneet alueensa, esimerkiksi tavoitteiden asettaminen voisi olla määrätietoisempaa” (Tommi Uschanov: Toisen tasavallan moralisti). Epäilemättä määrätietoisempi tavoitteiden asettaminen olisi tehnyt Koskelasta aivan jotain muuta!

Käännösongelmia

Tapani Kilpeläinen käsittelee Tuntemattoman sotilaan englanniksi kääntämisen vaikeuksia. Esimerkkikokoelmaan lisäisin yhden laajemman näkökulman. Michael Shaaran kirja The Killer Angels USA:n sisällissodasta on USA:n parhaita sotaromaaneja. Kirjan suomentaminen on kuitenkin mahdoton ajatus. Henkilöitä on liikaa, vanhahtavaa englantia on vaikea kääntää ja aihe on etäinen. USA:n sisällissota oli heidän sotaansa; jatkosota oli meidän sotaamme. Epäilemättä Tuntematon avautuu ulkomaalaiselle työläästi. Pelkkä kääntäminen ei riitä, kirja pitäisi jotenkin taustoittaakin.

Kun aika ei pysähdy

Kirjan toimittajat Antti Arnkil ja Olli Sinivaara kirjoittavat johdannossa: “Pohjantähden alussa on hiljainen esihistoriallinen suo, lopussa linja-autot, englannin opinnot, ironia, estetiikka, kompleksit…” Aivan trilogian lopussa esitellään lyhyesti Janne Kivivuoren pojanpoika Jouko. Tämä koominen hahmo herättää nuorissa kirjoittajissa paljon pohdiskelua. Syntyy vaikutelma, että nuoret kirjoittajat pelkäävät, että Väinö Linnan kaikenkattava, veitsenterävä ironia on voinut kohdistua jopa 1960-luvun nuoreen “sivistyneistöön”!

Linna pysähtyy tekstissään yhtä vähän kuin aika pysähtyy todellisuudessakin. Kun Tuntemattoman keskeisiin hahmoihin kuulunut Koskela kaatuu, asia kuitataan kahdella virkkeellä, joista jälkimmäinen päättyy: “Ville Vaitelias oli kuollut.” Sota ei kaipaa yhtä miestä. Kylän, komppanian ja kansakunnan elämä jatkuu yksilöitten kuolemasta huolimatta. Tätä kaikkea Linna kuvaa laaja-alaisuudella ja kiihkottomuudelta, jota kaipaisi monelta ammattihistorioitsijalta.

Artikkelikokoelman päättää vuonna 1962 tehdyn haastattelun suomennos. Linna esittelee tulkin välityksellä ruotsalaiselle toimittajalle Lars Gustafssonille Kalevankankaan taistelukenttää, paikkaa, mistä Linna ei koskaan riviäkään kirjoittanut. Siitäkin huolimatta Linna tuntee taistelupaikan läpikotaisin. Eräässä kohdassa Linna vie toimittajan muistokiven luo, johon on kaiverrettu: “Täällä kaatuivat urheat ruotsalaiset miehet puolustaessaan Suomen vapautta”. Ruotsalaistoimittaja kokee Linnan olevan ironinen, mutta tämä kuitenkin täydentää tekstiä omin sanoin: “He kaatuivat tietenkin siksi, että he olivat täysin vakuuttuneita siitä, että he taistelivat tärkeän ja hyvän asian, Suomen vapauden puolesta.”