Nuoret luukulla -teoksen ovat kirjoittaneet yhdessä Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkijat Sanna Aaltonen (VTT) ja Päivi Berg (VTT, dosentti) sekä THL:llä tutkimusassistenttina työskentelevä Salla Ikäheimo (VTK). Aaltonen on sosiologi ja nuorisotutkija. Hän on tutkinut muun muassa nuorten siirtymiä peruskoulusta eteenpäin sekä marginaalissa olevien nuorten suhdetta kouluun ja koulutukseen. Berg on sosiaalipsykologi ja nuorisotutkija, jonka tutkimukset ovat kohdistuneet muun muassa lasten ja nuorten liikuntaan, perheeseen ja vanhemmuuteen sekä yhteiskuntaluokkaan.

Nuoret luukulla kuvaa onnistuneesti erilaisia syrjäytymisen polkuja. Ensimmäisessä osassa Ikäheimo tutkii syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa olevien nuorten terveyspalvelujen käyttöä ja kustannuksia rekisteriaineistojen avulla. Toisessa osassa Aaltonen ja Berg analysoivat haastatteluaineistonsa avulla sitä, kuinka nuoret ja palveluntarjoajien asiakastyötä tekevät ammattilaiset kokevat palvelujärjestelmän.

Rekisteriaineistoista nousseet syrjäytymisen polut

Rekisteriaineistosta oli poimittu otos helsinkiläisistä 22–29-vuotiaista nuorista, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta (N = 7579). Tästä joukosta syrjäytymisvaarassa oleviksi määriteltiin henkilöt, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta eivätkä käy töissä, suorita varusmiespalvelusta tai hoida lapsia kotona. Otoksen rajausta helsinkiläisiin nuoriin ei perusteltu. Pääkaupunkiseutu eroaa muusta Suomesta esimerkiksi suuremmalla maahanmuuttajataustaisten nuorten osuudella. Tämä vähentää tulosten yleistettävyyttä koko Suomeen. Tämä oli harmillista, koska tutkimuksen kvantitatiivisessa osuudessa olisi ollut mahdollista tavoitella yleistettäviä tuloksia.

Aineiston nuorista 32 prosentilla oli vähintään yhden vuoden tarkastelujaksona syrjäytymisvaara. Tarkemmin ilmiötä rajaava luokittelu oli tehty syrjäytymisvaaran pituuden perusteella kroonisesti syrjäytyneisiin (3 %), syrjäytyneisiin (5 %) ja syrjäytymisvaarassa oleviin (2 %). 75 prosenttia kroonisesti syrjäytyneistä ja 68 prosenttia syrjäytyneistä oli miehiä.

Analyysiä varten oli luokiteltu myös syrjäytymisvaarassa piipahtelijat ja yhteiskuntaan uudelleen kiinnittyneet. Syrjäytymisvaarassa piipahtelu kuvaa sitä, kuinka nuorten tilanteet eivät ole pysyviä, vaan vaihtelevat työttömyyden, työllisyyden, opiskelun ja erilaisten asiakkuuksien välillä. Piipahtelijat liikkuvat tyypillisimmin syrjäytymisvaaran ja työllisyyden välillä. Huomiota herättävin ryhmä ovat kuitenkin kiinnittyneet, joiden osalta polku johtaa syrjäytymisvaarasta yhteiskuntaan uudelleen kiinnittymiseen työn, opiskelun tai lastenhoidon kautta.

Ikäheimo tarkasteli kiinnostavasti syrjäytymisvaaran jatkuvuutta. Hän havaitsi, että 66 prosenttia syrjäytymisvaarassa olleista oli samassa tilanteessa myös seuraavana vuonna. Syrjäytymisvaaran katkaisee useimmiten työelämään siirtyminen (19 %:ssa tapauksista), ja sen sijaan opiskeluun siirtyminen vain harvoin (3 %). Huomionarvoisena kielteisenä polkuna Ikäheimo havaitsi, että neljännes sairaana tai eläkkeellä olevista nuorista tippui seuraavana vuonna syrjäytymisvaaran piiriin.

Syrjäytymisen terveyskustannukset

Kroonisesti syrjäytyneiden terveydenhuollon kustannukset olivat seitsenkertaiset ja lääkekustannukset jopa kymmenkertaiset verrattuna vain peruskoulun suorittaneisiin nuoriin, jotka eivät olleet syrjäytymisvaarassa. Myös piipahtelijat erottautuivat korkeilla terveydenhuollon kustannuksilla. Kroonisesti syrjäytyneistä jopa 57 prosentilla oli psykiatrinen diagnoosi ja 46 prosentilla oli diagnoosi liittyen vammaan tai myrkytykseen. Verratessa vastaavia prosenttiosuuksia kiinnittyneiden osalta havaitaan 30 prosentilla psykiatrinen diagnoosi ja 31 prosentilla diagnoosi vammasta tai myrkytyksestä.

Ikäheimon mukaan syrjäytymisvaarasta työelämään kiinnittyneiden osalta terveyspalveluiden kokonaiskustannukset laskevat. On kuitenkin huomioitava, että työterveyshuollon puuttuminen laskelmista rasittaa kustannusvertailua monin kohdin. Työelämään siirtynyt nuori on usein siirtynyt samalla työterveyshuollon piiriin. Erot syrjäytymisvaarassa olevien ja muiden ryhmien välillä olisivat siten yliarvioituja. Sinänsä tämä on aineiston puute, joka olisi todennäköisesti ollut haastavaa oikaista. Kirjoittaja myös nosti kyseisen puutteen avoimesti esille.

Nuorten myrkytykset liittyvät päihteisiin (ks. THL). Vammoihin ja myrkytyksiin hoitoa saaneiden suuri osuus sai meidät pohtimaan sitä, kuinka tarkoituksenmukaista olisi erotella syrjäytymiskeskustelussa päihdeongelmaiset muista syrjäytymisvaarassa olevista. Päihderiippuvaiset muodostavat yhden syrjäytyneiden osajoukon, mutta eroavat monin osin muista syrjäytymisvaarassa olevista. Miesten on todettu kärsivän enemmän päihderiippuvuudesta. Oletetusti päihderiippuvaiset muodostaisivat omanlaisensa profiilin myös käytettyjen terveyspalveluiden ja mielenterveysongelmien osalta.

Haastatellut nuoret ja instituutioiden työntekijät

Aaltonen ja Berg haastattelivat 18–29-vuotiaita espoolaisia ja kouvolalaisia nuoria (n = 19) sekä asiakastyötä virallisissa instituutioissa tekeviä ammattilaisia (n = 10). Aineisto kerättiin TE-toimistoista, työvoiman palvelukeskuksista, aikuissosiaalityöstä, etsivästä nuorisotyöstä (Kouvola), Vamoksesta (Espoo) sekä nuorten tieto- ja neuvontapisteestä (Espoo). Instituutioita oli valittu varsin monta otoksen kokoon nähden. Mielestämme vastausten vertailu kärsi siitä, että aineistossa oli ammattilaisia monentyyppisistä instituutioista. Luettavuutta tämä ei kuitenkaan heikentänyt, koska tulokset esitettiin joka luvussa systemaattisesti instituutioittain.

Instituutioiden edustajiksi oli valittu nuorten kanssa asiakastyötä tekevät työntekijät. Tutkijat eivät sen sijaan kontrolloineet haastateltavien nuorten rekrytointia, vaan jättivät valinnan instituutioiden edustajille. Tästä seurasi sekalainen tapa rekrytoida nuoria tutkimukseen. Osa haastattelupyynnön välittäjistä kertoi kutsuneensa mukaan nuoria ”kummastakin ääripäästä”. Tätä voi pitää poikkeuksellisena ja epäjärjestelmällisenä tapana valita tutkimushenkilöitä. Katsoimme kuitenkin sen olevan jossakin määrin perusteltua, koska tutkijoiden yhtenä tavoitteena oli kuvailla syrjäytymisen monimuotoisuutta. Toisaalta haastateltavien valintakriteerien vaihtelun vuoksi olisi tutkittavien määrän pitänyt kenties olla suurempi.

Työntekijöiden näkökulma

Instituutioiden työntekijät kertoivat nuorista asiakkaina, asiakaspalvelutilanteiden haasteista ja tavoitteista sekä palvelutarjonnan kehittämisestä.

Sosiaalitoimen työntekijöiden mukaan nuoret ovat luukulla, koska he ovat tulottomia, asunnottomia tai heillä on ongelmia elämänhallintaan, päihteisiin tai mielenterveyteen liittyen. Etsivän nuorisotyön piiriin ohjataan opiskelunsa keskeyttäneet nuoret, joiden tilanne johtuu tyypillisesti arjenhallinnan haasteista, päihteiden käytöstä tai mielenterveysongelmista. Vamoksessa järjestetään toimintakeskusvalmennusta, jossa on toimintaa päivärytmin ja vuorovaikutustaitojen opettelusta tehokkaaseen jatkosuunnitelmien yhdessä laatimiseen.

Arjenhallinnan opettamiselle ja sosiaaliselle kuntoutukselle onkin tilausta. Usean instituution edustajan mukaan nuoret eivät esimerkiksi pidä kiinni sovituista tapaamisajoista. Monessa kohdassa tuotiin ilmi, että palveluiden pitäisi olla päivystysluontoisia, koska nuorten on ”vaikea muistaa ajanvarauksia”. Nuoret näyttävät tarvitsevan arkielämän opastusta ja vanhempien kaltaisia tukihenkilöitä etenkin, jos suhdetta omiin vanhempiin ei ole.

Työntekijöiden vastauksissa toistui näkemys siitä, että kaikesta järjestetystä avusta huolimatta nuoria on vaikea saada sitoutumaan. Ihanneasiakkaaksi kuvailtiin nuorta, joka on motivoitunut ja sitoutunut. Toisessa ääripäässä kuvailtiin olevan haluttomuutta ja päämäärättömyyttä. Sosiaalitoimen, työvoiman palvelukeskuksen ja Vamoksen edustajat korostivat luottamuksen merkitystä nuoren ja instituution välillä. Vasta kun luottamuksellinen suhde on syntynyt, päästään todellisten ongelmien, ja siten niiden ratkaisemisenkin äärelle. Prosessia hidastavat esimerkiksi etäännyttävä virkamieskieli ja kasvokkaisen kontaktin vähyys.

Työntekijät pitivät mielenterveyspalveluiden hoitoon pääsemisen vaikeutta yhtenä suurimmista esteistä nuoren eteenpäin pääsemiseen. Tämä näkemys tuki tilastotietoa siitä, kuinka mielenterveysongelmista kärsiminen ja syrjäytyminen ovat huomattavassa yhteydessä toisiinsa.

Nuorten näkökulma

Aaltonen ja Berg lähestyvät syrjäytymistä normatiivisen elämänkulun poikkeamana. Aineistosta he löysivät kolme ryhmää, elämän kolhimat, puolivalmiit ja taantuman uhrit, joiden osalta elämä on poikennut ideaalimallista (peruskoulu – ammattiopisto/lukio – jatkokoulutus/työ).

Erityisesti elämän kolhimat kärsivät asunnottomuudesta, terveysongelmista, päihteiden käytöstä, oppimisvaikeuksista ja suurista elämänmuutoksista. Elämän kolhimilla oli tyypillisesti useita peräkkäisiä ja päällekkäisiä asiakkuuksia eri virastoihin ja palveluntarjoajiin. Jokaisella oli ollut tai oli edelleen mielenterveysongelmia. Alkoholistiperheissä kasvaneet ilmaisivat pettymystään vanhempiinsa, mutta myös viralliseen tukeen, joka ei havainnut tuen tarvetta tai epäonnistui muuten. Tosin vastaajat kertoivat olevansa tällä hetkellä hyvin tyytyväisiä saamiinsa palveluihin.

Puolivalmiiden ryhmään kuuluivat koulutuksen keskeyttäjät, jotka eivät olleet haastatteluiden perusteella menettäneet motivaatiotaan ja kiinnostustaan tulevaisuuteen. He kertoivat olevan tyytyväisiä erityisesti läheisten tukeen. Myös kokemukset sosiaalityöntekijöistä ja heidän tarjoamastaan sosiaalisesta tuesta olivat pääasiassa myönteisiä.

Taantuman uhreilla oli koulutus, työkokemusta ja motivaatiota, mutta vaikeuksia työllistyä omalle alalleen. Haastattelujen perusteella heidän elämänsä tärkeitä teemoja ovat terveys, toimeentulo ja työn saaminen. Yhteistyö TE-toimiston, sosiaalitoimiston ja Kelan kanssa kuvailtiin sujuvaksi ja vuorovaikutteiseksi.

Voidaanko työntekijöiden mainitsemia haasteita sekä luottamuksen syntymisessä että asiakkaiden sitoutumisessa selittää osin nuorten vaikuttamismahdollisuuksien rajallisuudella? Taantuman uhrit kokivat pääsääntöisesti, että heillä on päätäntävaltaa. Puolivalmiit olivat hieman kriittisempiä ja elämän kolhimat kertoivat haluavansa vaikuttaa enemmän erityisesti saamansa hoidon ja lääkityksen suunnitteluun. Vaikutusmahdollisuuksien rajallisuutta selkeämmin esiin nousi kuitenkin se, että virtuaalinen yhteydenpito instituutioihin koetaan riittämättömäksi ja nuoret haluaisivat asioida enemmän kasvokkain.

Sosiaalisen tuen saaminen ja luottamuksellinen suhde instituutioiden työntekijöiden kanssa olisi tärkeää. Vanhemmuus on ollut hukassa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten lapsuudessa. Vastauksissa kaivattiin vanhemmilta enemmän sekä rajoja että rakkautta. Taantuman uhrit kuvailivat keskimäärin myönteisempää suhdetta vanhempiinsa kuin muiden ryhmän nuoret.

Lopuksi

Teos avaa ansiokkaasti nuorten ja heidän kanssaan työskentelevien ajatuksia syrjäytymisen monista muodoista. Kirjoittajien tavoite yhdistää rekisteri- ja haastatteluaineiston tuloksista yhtenäisiä johtopäätöksiä täyttyi, kun syrjäytymisen ilmiö havaittiin kompleksiseksi molemmissa aineistoissa. Koska syrjäytymisessä on monta syrjää, yksi teoksen pääargumenteista on se, ettei syrjäytyneitä ja syrjäytettyjä voida pitää yhtenäisenä ryhmänä. Syrjäytymisen polut ovat yksilöllisiä, joten niiden oikaisemiseen ei ole yhtä oikeaa ratkaisua.

Rekisteriaineistosta johdettu syrjäytymisluokittelu oli hyvin perusteltu ja, mikä tärkeintä, toimi analyyseissä moitteettomasti. Mallia olisi kiinnostavaa käyttää maantieteellisesti laajemmassa jatkotutkimuksessa. Teoksen toisessa osassa tilastojen kautta alustetut teemat muuttivat keskiarvot ja prosenttiosuudet yksilöllisiksi tarinoiksi. Jatkossa voisi kartoittaa myös nuorten omaa aktiivisuutta ja näkemystä omasta elämänhallinnasta. Nyt kysymykset painottivat nuorta palvelujen saajana. Nuoren itseensä kohdistuva arviointi olisi voinut tuoda lisää tietoa siitä, miksi elämänhallinta on siinä tilassa kuin se on.

Kirjoittajien esiin nostama kehitysidea nuorista kokemusasiantuntijoina oli erittäin kiinnostava. He olivat saaneet työntekijöiden haastatteluiden kautta monentyyppisiä ratkaisuideoita nuorten osallistamiseen. Myös nuorilla itsellään oli näkemyksiä ensinnäkin omista valmiuksistaan toimia kokemusasiantuntijoina ja toisekseen vertaistuen tärkeydestä. Nuoret haluaisivat osallistua enemmän ja tulla kuulluksi. Kävi ilmi, että nuoret arvostivat kyseistä tutkimustakin juuri tästä syystä. Haastatelluksi tuleminen koettiin myönteisenä ja jopa etuoikeutena.

Teosta voi suositella päätöksentekijöille, moniammatillisen yhteistyön suunnittelijoille ja koordinoijille sekä lasten ja nuorten kanssa työskenteleville henkilöille.