Jaron Lanier on hyvin hyvin vihainen. Lanieria, tuota rastatukkaista lume- ja virtuaalitodellisuuspioneeria ottaa päähän sosiaalista mediaa ihannoiva ”soseutuskulttuuri”, joka on käpertynyt omaan pesäänsä ja viihdyttää joukkoja hengiltä lähinnä kierrättämällä ”ilmaisia” pätkiä populaarikulttuurista ja vanhoista medioista, uutisista, televisio-ohjelmista, musiikkivideoista ja niin edelleen sekä esittelemällä oman elämänsä trivialiteetteja. Siinä missä 1990-luvun netin kotisivut olivat vielä keskenään erilaisia ja yksilöllisiä, sosiaalisen median verkostoitumis- ja yhteisöpalvelut ovat Lanierin mukaan kaupallistaneet ja standardoineet nettinäkyvyyden. Niissä mukana oleminen on helppoa mutta ne tarjoavat niin samanlaista digitaalista pikahiutalepuuroa.

Musiikkiakin tekevä Lanier väittää, että 1990-lopun jälkeen nuoriso ei ole enää keksinyt sukupolvensa uutta ja erityistä, kapinallista ja kokeilevaa musiikillista ilmaisua. Kaikki on vain vanhan toistoa – paremmin tai huonommin. Uudelleen ja uudelleen. Jaronin Suuri Saatana monen muun asian ohella on midi-standardi ja musiikin digiteknologia, joka pakottaa tekijänsä tiettyyn muottiin. Edelleen jotain erityistä sisältävän hip hop -musiikin voima tulee siitä, että siinä edes osoitetaan ärtymystä digiteknologian rajoja vastaan.

Mietin vaan, mikä nykyisessä netin remix-kulttuurissa on lopulta niin erilaista aiempaan verrattuna.  Lauantaina 27.11. 2010 YLE Teemalla esitettiin Doorsin The Doors -levyn (1967) tekemisestä kertova dokumentti, jossa yhtyeen jälkeenjääneet jäsenet ja muut levyn tekoon osallistuneet henkilöt muistelivat prosessia. He näyttivät auliisti, miten levyn kappaleet perustuivat eri suunnista napattuihin ja muunneltuihin vaikutteisiin: James Brownin funk-torvisektiota imitoitiin kitaralla, bossanova-rumpukomppi muutettiin rockimmaksi. Suoranaisia kitarariffejä otettiin toisilta bändeiltä vähän muokattuna,  puhumattakaan Bertolt Brechtin ja Kurt Weilin Alabama Songin versionnista.  Lopputulos oli tietenkin juuri yllättävien yhdistelmien ja voimakkaiden tulkintojen takia ainutlaatuinen ja erityinen.

Lanieria ketuttaa myös ”digimaolainen” pesäajattelu, joka joukkovoimasta innostuneena hävittää yksilöllisyyden ja siihen liittyvät huiput. Kollektiivinen käsitys asioiden tolasta ei Lanierin mukaan ole koskaan paras mahdollinen. Wikisevä lopputulos on keskiverto, lattea ja tasapäistävä: ”[K]un ihmisenerityisyys kielletään, ihmisiltä saadaan sekavia, heikkoja tuloksia.” (s. 199)  Lanier ei ole perin juurin innostunut Wikipedian tapaisista palveluista, joka kuluttaa voimansa artikkelien muokkaussotiin ja joka artikuloi ajatusta yhden ainoan totuuden mahdollisuudesta.  Ainoan totuuden, joka on löydettävissä googlaamalla Wikipedia-sivuja netistä.

Vanhaa kopioimassa

Lanier haluaisi digitaaliselta kulttuurilta jotain uutta eikä vain vanhojen ideoiden yhteisöllistä kopioimista:  ”[A]voimen ohjelmiston saavutusten huipentuma on ollut luoda Linux, joka on UNIXin johdannainen, ja se taas on vanha käyttöjärjestelmä 1970-luvulta. Samaan tapaan avoimen kulttuurin liikkeen vähemmän tekninen puoli juhlii Wikipedian luomista, joka on kopio jo olemassa olleesta: ensyklopediasta. […] Oletetaan, että kauan sitten 1980-luvulla olisin sanonut: ’Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun digitaalinen vallankumous on suuresti edistynyt ja tietokonesirut ovat miljoonia kertoja nopeampia kuin nykyään, ihmiskunta saa viimein palkinnoksi uuden ensyklopedian kirjoittamisen kyvyn ja uuden UNIXin version!’ Se olisi kuulostanut kerrassaan säälittävältä.” (s. 139-140)

Lanier kirjoittaa manifestinsa osaksi dystopis-determinististä traditiota, jossa pelätään – ei koneen inhimillistymistä – vaan ihmisen koneellistumista. Lanierin mukaan ihmiset sopeuttavat omaa toimintaansa tyhmiin koneisiin tyhmentäen samalla itseään ja käytöstään. Monen muun tutkijan tavoin Lanier uskoo tietotekniikan ja sosiaalisen median käytön vaikuttavan ihmisen ajatteluun – rappeuttavalla tavalla.

Lanierin mukaan netin ongelma ei ole nimettömyys vaan pikemminkin hetkellinen nimettömyys, drive-by-anonymiteetti.  Hetkellinen tai satunnainen nimettömyys synnyttää seurausten puutteen kanssa verkkoidiotismin, joka ilmenee nettiherjauksina ja kiusaamisena; anonymiteetin tai verkkolauman suojissa potkitaan heikompia ja lyödään puun takaa.  Jos henkilöllä on vakiintunut nimimerkki ja mahdollisesti visualisoitu virtuaalipersoona, avatar, tällainen nettipersoona muuttuu arvokkaammaksi, eikä sitä haluta yhtä helposti uhrata pelon, epävarmuuden ja epäilyn lietsomiseen (Fear, Uncertainty, Doub eli FUD).

Täytyy uudistua

Lanierin otsasuonia pullistuttaa ilmiselvästi se, että monet projektit, joissa hän itse on ollut mukana, ovat jääneet unholaan netin popularisoituessa – väärin. Onneksi hän ei sentään jää nurkkaan nillittämään vaan esittää manifestissaan myös vaihtoehtoja ja vetoomuksia uudistumiskyvyn, uuden luomisen ja jatkuvan leikittelyn välttämättömyydestä. Hän esittelee tuotteita ja toimintaperiaatteita, jotka paremmin ottaisivat huomioon myös yksilöllisen toimintatavan. Osa esimerkeistä liittyy musiikkiin. Lanierin mukaan yhtyeet voisivat tehdä etäkeikkoja, jos virtuaalitodellisuus- ja projisointitekniikat kehittyisivät. Ja vaikka musiikki ostettaisiin bittivirtana netistä, musiikin aktivoimiseen voitaisiin käyttää yksilöllisiä ja muodikkaita, keräilyesineiksikin soveltuvia avainmokkuloita, songleja (samantyyppistä koodin fyysistä paketointia ovat visioneet pelien osalta Saara Toivonen ja Olli Sotamaa, ks. http://www.pelitutkimus.fi/vuosikirja2010/ptvk2010-01.pdf).

Jaron Lanier tunnustaa lopussa rakkautensa bachelardilaiseen neoteniaan. Se tarkoittaa tietynlaista lapsuuden venymistä, johon liittyy kyky kokeilla, leikkiä, muuntautua, joustaa ja uudistua vielä vanhempanakin.  Lanier viittaa ajatuksissaan ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin runolliseen unelmointiin (La poétique de la rêverie), vaikka osoittaa myös lapsellisuuden kääntöpuolen, mahdollisen kiusaamisen ja ärtymyksen ja muutoksen todellisen hidastumisen. Äärimmilleen viety kulttuurinen neotenia viittaa hänen mukaansa konservatiivisuuteen, koska ”kunkin sukupolven perspektiivit säilyvät pidempään ja niiden vaikutusvalta kasvaa neotenian laajetessa.” (s. 204, vrt. vaikkapa The Doors -yhtyeen asema tietyn sukupolvikokemuksen ja mielentilan jatkuvasti juhlittuna tulkkina)

Lanierin manifesti on virkistävää luettavaa sosiaalisen median joukkohuuman keskellä. Se tarjoaa kriittisyydessään pohdittavaa kaltaiselleni sosiaalisen median palvelujen käyttäjälle ja digitaalisten retroilmiöiden ja muiden teknokulttuurien tutkijalle. Toisaalta manifesti antaa turhankin helppoja lyömäaseita henkilöille, jotka hämmästelevät ja taivastelevat Facebookin kaltaisia ilmiöitä yleensä niin, etteivät ole itse palveluita koskaan edes kokeilleet tai ovat juuttuneet epäluuloissaan vanhanaikaisiin ysäriargumentteihin, jotka ovat yksipuolisia tai suorastaan vääriä: ”Siellä netissähän kuka tahansa voi uskotella olevansa mikä tahansa ja kuka tahansa voi muutella mitä tahansa ’tietoa’. Vai kauheata, kun ihmiset paljastavat itsestään kaiken.” Joopa joo. Väitteet eivät pidä paikkaansa.  Kokeile ja käytä siis itse digiteknologiaa ja uusia sovelluksia. Käytä niitä oikein ja väärin. Venytä niiden rajoja. Muista, että et ole kone. Et ole koje, vempele etkä masiina!