Mikko Heikinheimon muistelmien alaotsikko olisi hyvällä syyllä voinut olla ”eurooppalaisen muistelmat”. Heikinheimon eurooppalaisuutta ei voi kyseenalaistaa. Entinen diplomaatti, matkaopas ja lehtimies, joka on tehnyt kansainvälisen uran, on jopa kirjoittanut muistelmansa ranskaksi. Kirjan loppusanojen mukaan alkuperäisteos (Mémoires d´Europe, Pariisi 2004) on tieteellisiä tutkimuksia lukuun ottamatta ainoa suomalaisen ranskaksi kirjoittama teos itsenäisyyden aikana.

Eurooppalaiset kohtalot

Muistelmissaan Mikko Heikinheimo kertoo ensisijaisesti muista eurooppalaisista kuin itsestään. Hän lähestyy menneisyyttä henkilökertomusten avulla, jotka historiallisten tapahtumien kautta peilaavat eurooppalaista lähimenneisyyttä yleisemmälläkin tasolla. Samalla kertomukset valottavat Heikinheimon elämää, uraa ja maailmankuvaa. Esimerkkien yleisyyteen viittaa myös käytäntö kertoa ihmisistä ja paikoista etunimillä tai pelkillä alkukirjaimilla. Ilmeisesti ratkaisu johtuu diplomaatti Heikinheimon hienotunteisuudesta kuvailemiaan ihmisiä kohtaan, joista suurin osa yhä elää. Aina käytäntö ei kuitenkaan olisi ollut välttämätön eikä kirjoittaja ole siinä aivan johdonmukainenkaan. Asiasta kiinnostunutta jää vaivaamaan kun Heikinheimo vihjaa (s. 180): ”Löysin pitkän artikkelin, jonka tohtori G. – itsekin romani – oli kirjoittanut yhdessä merkittävän ranskalaisen asiantuntijan, herra L:n kanssa.” Eikö tutkijaan ja hänen artikkeliinsa voisi viitata oikeilla nimillä?

Heikinheimon muistelmat eivät muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, eivätkä etene kronologisesti vaan rakentuvat erillisistä kirjoituksista, joiden tapahtumat ja henkilöt nousevat ajoittain uudelleen esiin muissa kirjan kappaleissa. Siten muistelmista voi poimia luettavaksi myös yksittäisiä kappaleita. Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on omistettu henkilöesimerkeille, Heikinheimon ystäville ja häntä kiinnostaneille ihmiskohtaloille. Kertomukset, jotka sijoittuvat pääosin entiseen Itä-Eurooppaan ja sosialismin viitekehykseen, tuovat etäisesti mieleen toimittaja Slavenka Drakulicin kirjan How We Survived Communism and Even Laughed, jossa kirjoittaja tosin lähestyy kuvaamaansa maailmaa sisältä päin, Heikinheimon edustaessa ulkopuolista tarkkailijaa. Heikinheimon muistelmien toinen osa rakentuu pääosin kirjoittajan ammatillisten kokemusten varaan.

Heikinheimon sanoin voi hänen kirjaansa kuvata reportaasiksi, todistukseksi ja etenkin kunnianosoitukseksi tietyille ihmisille. Hänen kuvaamiaan ihmisiä yhdistävät vaikeudet, jotka 1900-luvun historia – etenkin totalitarismi – on heidän tielleen tuonut. Muistelmien kantavana teemana on ystävyys ja rajoja ylittävä ymmärrys. Kirja kertoo myös poliittisen idän ja lännen välisistä yhteyksistä aikana, jolloin yhteydenpito oli nykyistä vaikeampaa. Kirjan kiinnostavinta antia ovat tšekkiläisen Pavelin, unkarilaisen Pálin, virolaisen Jaanin ja ranskalais-moldovalaisen Alainin tarinat, jotka kuvittavat itäeurooppalaista lähimenneisyyttä molemmin puolin rautaesirippua. Heikinheimon omakohtaiset kokemukset Itä-Euroopasta tuovat lisäväriä näihin kertomuksiin.

Kirjansa johdannossa Heikinheimo esittää toivovansa teoksen ”auttavan lukijaa ymmärtämään olosuhteita, joissa itäblokin maiden asukkaat joutuivat elämään toisen maailmansodan jälkeen.” Tämä tavoite on sikäli ongelmallinen, että Heikinheimon ystävät eivät ole paikallisia ”mattimeikäläisiä” vaan menestyneitä ihmisiä, ja vieläpä pääosin miehiä, jotka tavalla tai toisella joutuvat konfliktiin järjestelmän kanssa. Esimerkiksi tšekkiläinen Pavel ei isänsä kommunisminvastaisten mielipiteiden vuoksi saanut opiskelupaikkaa. Tällainen oli varsin tavallista sosialistisessa yhteiskunnassa. Heikinheimo tuntuu pitävän isän käyttäytymistä (35) – ”hän ei salaillut inhoaan kommunistista järjestelmää kohtaan”― erityisen kunnioitettavana. Pavelin luokkatovereiden vanhemmat olivat hänen mukaansa ”diplomaattisempia tai raukkamaisempia kuin Pavelin isä”. Tarinasta ei selviä, mistä ajasta on kysymys, mutta joka tapauksessa tulkinta tuntuu mustavalkoiselta. Raukkamaisuudesta on helppo puhua jälkikäteen, mutta menneisyyden ihmisiltä on kohtuutonta odottaa sankaritekoja, etenkin jos nämä olivat tavallisia kansalaisia, joilta kuuluisuuden suoja puuttui. Kuten Heikinheimo itsekin kirjoittaa kuvatessaan tšekkoslovakialaisia pakkotyöleirejä – joilla sentään, toisin kuin Heikinheimo väittää, suurin osa vangeista selvisi hengissä – seurasi toisinajattelusta sosialistisessa yhteiskunnassa tuntuva rangaistus.

Heikinheimo on lisännyt tekstiin ”poliittisen historian tosiasioita”. Historiallinen viitekehys onkin välttämätön, jotta tarinat tulevat ymmärretyiksi. Heikinheimon tiedot maista ja niiden historiasta ovat kuitenkin usein turhan toteavia ja siten ajoittain kertomuksesta irrallisia. Historiallisissa faktoissa on myös useita epätäsmällisyyksiä ja turhan ronskeja yleistyksiä. Vaikka Heikinheimon kirjaa ei historiantutkimuksena tulekaan arvioida, vuosilukuja olisi mielellään saanut olla tiheämpään. Välillä lukija nimittäin putoaa kärryiltä, kun muistelija siirtyy ajallisesta todellisuudesta ja aikamuodosta toiseen.

Itäblokin tunnelmaa tavoittamassa

Heikinheimon tapa kuvata Itä-Euroopan ihmisten menneisyyttä on pääosin empaattinen ja eläytyvä. Ajoittain, ja ihan ymmärrettävästi, Heikinheimon tulkinnoissa ”itäblokin todellisuudesta" kuuluu hänen länsimainen ajattelunsa. Liekö enemmän historiallinen jälkiviisaus kuin aikalaiskokemus saanut hänet epäilemään sosialismin arkipäivän tehneen ihmisistä hieman vakavia ja onnettomia? Heikinheimo ei kuitenkaan käytä liikaa energiaa silloisen toimintansa moraaliseen arviointiin, joka tuntuisikin melkoisen väkinäiseltä. Ainoa avaus on sivulla 136:

”Kun mietin asiaa tarkemmin, on minun kuitenkin myönnettävä, ettei puolalaisten enemmistö näyttänyt kovin onnelliselta. Heidän elintasonsa ei ollut läheskään länsimaisella tasolla. Ilmeisestikään en pystynyt enkä halunnut tuolloin tajuta useimpien sosialistimaiden asukkaiden arkea. Ja miksi olisin? Olinhan nuori onnellinen mies, joka ei kuitenkaan olisi pystynyt tekemään mitään tilanteen muuttamiseksi itäblokissa. Vaikka näin olikin, ei minulle asenteestani ihan hyvää omaatuntoa jäänyt. ”

Mielenkiintoisempaa on, kun Heikinheimo muistelee aitoja elettyjä kokemuksiaan itseironiaa unohtamatta: ”Olin ensin imarreltu siitä, että sievät puolattaret olivat kiinnostuneita minusta, pikku oppaasta. Mutta piakkoin ymmärsin, että heitä kiinnosti varmaan enemmän länsivaluutta ja mahdollisuuteni viedä heitä ulos hienoihin ravintoloihin ja yöklubeihin.”

Heikinheimon kokemukset 1960-1970 -lukujen Itä-Euroopasta antavat mahdollisuuksia mielenkiintoisiin havaintoihin. Kuvaus ”itäblokin tunnelmasta” jää ikään kuin puolitiehen, kun hän kertoo (111) moldovalaisesta lentokenttävirkailijasta, joka komentelee alaisiaan venäjäksi. Heikinheimo toteaa: ”tämä toi mieleeni erään aikaisemman kokemukseni. Kävin ensi kertaa Neuvostoliitossa 60-luvun lopulla. Tunnelma oli tuolloin samanlainen kuin nyt Chisinaun kentällä: itäblokin tunnelma.” Tekee mieli kysyä, onko Itä-Euroopassa kuitenkaan ollut yhtä, kaikille yhteistä ”itäblokin tunnelmaa”? Tuskinpa vaan, ja vaikuttaa siltä, että Heikinheimokin on kokenut Itä-Euroopan tunnelmat monipuolisemmin. Näitä tunnelmia Heikinheimo on hienosti tavoittanut niissä kuvauksissa, joissa hän kuvailee itse kokemaansa ja näkemäänsä, etenkin kulttuurinautintoja. Esimerkiksi kuvaus (69-70) transilvanialaisen kylän tanssiesityksestä on tällainen. Heikinheimo ei Itä-Euroopasta kirjoittaessaan unohda sen moninaisuutta vaan nostaa esille myös vähemmistöt. Erityisen kunnioitettavaa on Heikinheimon aktiivisuus romanikulttuurin ja romanien tilanteen edistämiseksi hänen suurlähettiläskaudellaan Romaniassa.

Kolme ammattia, monta näkökulmaa

Entisen Itä-Euroopan kokemuksien lisäksi Heikinheimo kertoo ranskalaisen runoilijan Francis Yardin ja suomalaisen ystävänsä Lassen tarinan sekä kokemuksiaan elokuvaohjaajien ja Mudammad Alin, joka taitaa olla kirjan ainoa ei-eurooppalainen, haastatteluista. Kirjan toisessa osassa hän kertoo kokemuksistaan hallintokorkeakoulu ENA:n opiskelijana, kuvaa terävän kriittisesti sen hierarkiaa sekä muistelee elävästi ensimmäisiä askeliaan valtionhallinnossa. Kiinnostavia ovat myös Heikinheimon kokemukset diplomatiasta, jota hän varsin kriittisesti tarkastelee. Hän lainaa säveltäjä Seppo Nummea, joka varoitti häntä uuden uran alussa (150): ”Ole varovainen. Diplomaateista tulee helposti ihmisiä, jotka kadottavat juurensa, eivät enää tiedä mistä ovat kotoisin.” Heikinheimon kirja ei anna vastausta siihen, kuinka hänelle itselleen tässä suhteessa kävi. Selväksi kuitenkin tulee, että ulkomaanedustusta Heikinheimo pitää diplomaatin ammatin nurjana puolena, joka vieraannuttaa arkitodellisuudesta.

Heikinheimon kieli synnyttää vaikutelman, että hän on kääntänyt kirjan ranskasta, eikä kirjoittanut sitä uudelleen suomeksi. Vaikutelmaa vahvistavat useat laatusanat ja vanhatavat ilmaisut. Toisaalta jokainen omaa tekstiään kääntänyt tietää, kuinka ongelmallista on saada ajattelu toimimaan toisella kielellä. Heikinheimo on pyrkinyt selkeään ilmaisuun, mutta paikoitellen virkkeet ovat hieman töksähteleviä. Olettavasti Heikinheimon kirja on laadittu ennen kaikkea ranskalaiselle yleisölle. Johdanto ja kirjan markkinointi korostavat Itä-Eurooppa -teemaa. Suomalaiselle lukijalle, joka on tottunut mieltämään Suomen osaksi Pohjois-Eurooppaa, Suomen määritteleminen osaksi (maantieteellistä) Itä-Eurooppaa tuntuu erikoiselta (7): ”Kulttuurisesti länsimaisina ja uskonnoltaan pääasiallisesti protestanttisina Viro ja Suomi ovat maantieteellisesti kuitenkin kuuluneet Itä-Eurooppaan.”

Kirjan eräänä ansiona voidaan pitää kirjoittajan inhimillistä asennetta ihmiskokemusta ja kohtaloita kohtaan, aitoa uteliaisuutta ja halua asettua toisen asemaan, tai vähintäänkin ymmärtää sitä. Omankin kokemuksensa kautta – Heikinheimo asuu Ranskassa – kirjoittaja tuntuu ymmärtävän pohdintaa juurista ja identiteetistä. Eurooppa ei ole hänelle ainoastaan Pariisi tai Helsinki, vaan sen muodostaa yhtä luonnollisesti myös ”uusi Eurooppa”, sen ihmiset, kulttuurit ja vähemmistöt. Silti tekee mieli kysyä, miksi Heikinheimo ei ole ammentanut vieläkin enemmän siitä, minkä hän kielitaidon ja kokemuksen kautta parhaiten tuntee – Ranskasta ja ranskalaisuudesta?