Tiedotusopin emeritusprofessori Pertti Hemánuksen viimeisin kirja yhdistää kaksi tämän hetken suosittua, sanoisiko jopa trendikästä, kirjallisuuden tyyliä: muistelmia ja poliittisen lähihistorian – etenkin Kekkosen ajan – ruodintaa. Ilmeistä on, että trendi on vasta alussa, koska suuret ikäluokat eläköityvät varsinaisesti vasta muutaman vuoden päästä.

’Väärälle vakaumukselle’ tekisi kuitenkin vääryyttä laittaa se samaan nippuun viihdetaitelijoitten pidennettyjen haastattelujen, poliitikkojen vaalikirjojen tai edes visailijalobbaajien mielipideväitöskirjojen jatkoksi. Hemánus on ollut paitsi arvostettu ja arvosteltu pitkän linjan yhteiskuntatieteilijä, myös aktiivinen kirjoittaja ja keskustelija. ’Väärä vakaumus’ onkin enemmän kuin muistelmateos. Se on pamflettimaisia kannanottoja vilisevä, hyvin subjektiivinen kirjoitus menneestä ja tulevastakin.

Hemánuksen lauseet tuntuvat rehellisiltä. Hän pitää kiinni omasta maailmankäsityksestään, jonka kai voisi sanoa olleen vasemmistolainen porvarillisen yhteiskunnan ehdoilla. Vaikka Hemánus pitää kiinni vasemmistoliberalistista ihanteistaan, osaa hän antaa arvoa myös vastapuolelle. Hän jopa tunnustaa omia virheitään, mikä ei ole käsitykseni mukaan kovin yleistä yhteiskuntavaikuttajien muistelukirjoissa.

Oman henkilökohtaisen elämän kuvauksissa rehellisyys on välillä jopa kiusallistakin. Koska ’Väärä vakaumus’ on kiinnostava ja ansiokas mielipidekirja, hyppäävät henkilökohtaisten asioiden intiimit tilitykset hämmentävästi silmille. Kirja kun ei kokonaisuudessaan kuitenkaan ole mikään heppoinen julkisen ihmisen tekemä voyeurismia ruokkiva tilityskirja.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen on varsinainen muisteluosa, jossa lähdetään lapsuudesta ja kouluajoista Salosta, noustaan nopeiden opiskelujen kautta nuoreksi tohtoriksi ja pitkän tähtäimen suunnittelijaksi kuohuvaan 60-luvun Yleisradioon sekä päädytään professoriksi Tampereen yliopistoon. Reporadion vaiheiden kuvaukset jäävät vähemmälle, mikä on ymmärrettävä ratkaisu, koska Hemánus kirjoitti aiheesta kirjan heti tuoreeltaan (’Reporadion nousu ja tuho’ 1972). Yliopistovaiheissaan hän, lyhyesti sanottuna, puolustelee perustellen valintojaan ja antaa arvoa kollegoilleen – etenkin Kaarle Nordenstrengille.

Toisessa osioissa Hemánus paloittelee suhdettaan Suomeen, menneisyyden sosialistiseen itäblokkiin ja Yhdysvaltoihin. Kirjoituksista ei juuri löydy katumista eikä toisaalta vääristyneitten ihanteiden vähättelyäkään. Neuvostoliitto ja DDR olivat olemassa ja niissä vierailtiin järjestelmän ehdoilla. Molemmat myös ansaitsivat Hemánuksen mielestä tuhonsa. Vaikka monet itäjärjestelyt tuntuivat arveluttavalta jo aikanaan, ei Hemánus halua pestä menneisyyttään eikä juuri selitelläkään. Yksi mielenkiintoinen episodi liittyy itäsaksalaiseen tyttöön, johon Hemánus tutustui 1970-luvulla. Jälkeenpäin hän päätteli yhtäkkiä kirjeenvaihdon lopettaneen tytön toimineen Stasin hyväksi.

Yhdysvallat ei pääse helpolla – ei ennen eikä nykyään. Vaikka Hemánus käsittelee suhdettaan tuohon ainoaan nykyiseen supervaltaan monelta kantilta läpi kirjan, jää lukijalle kuva – kirjoittajan muunlaisistakin väitteistä huolimatta – että Yhdysvallat on Hemánukselle ollut ja on yhä se varsinainen punainen vaate. Kaiken pahan alku ja juuri ovat Hemánuksen mukaan länsimainen kolonialismi ja siihen liittyvä amerikkalaisten alkuperäiskansojen alistaminen ja tappaminen.

Muistelija käsittelee suhdettaan myös kotimaahansa. Oman lukunsa saavat kansalaissota ja sotien jälkeiset presidentit. Tässä luvussa Hemánus on ikäisenään yhteiskunnallisena keskustelijana tyypillisimmillään, mutta myös mielenkiintoisimmillaan. Kekkonen nousee yllätyksettömästi ylivoimaiseksi, mutta myös Paasikivi, Koivisto ja Halonen (vaikka onkin "kasvanut kiinni EU:n") saavat tunnustusta. Ahtisaari taas on "amerikkalaisen järjestelmän tuote".

Nämä Kekkos-ruodinnat tulevat eittämättä jatkumaan vielä pitkään. Odottaisi kuitenkin jo jonkun kiinnittävän huomiota myös siihen, miten Kekkosen seuraaja ohjasi pankkimiehenä Suomen kansainvälisestikin vertailtuna erittäin syvään lamaan ja Suomen sotienjälkeisen ajan pahimpaan katastrofiin. Ehkä sille on aika vasta tulevaisuudessa. Toivottavasti.

Pertti Hemánuksen kynä on edelleen terävä. Sanan säilästä saavat niin henkilöt kuin valtiot ja järjestelmätkin. Eläkeläisenä hänellä tuntuu olevat vielä annettavaa yhteiskunnalliselle keskustelulle. ’Väärä vakaumus’ ei luultavasti jää viimeiseksi kirjoitukseksi. Luultavammin saamme vielä lukea "itsesensuurista vapautuneen" emeritusprofessorin kolumneja ja kuulla kommenttejaan televisiossa. Hyvä niin.