Tunnettu fiktiivisten rikosromaanien kirjoittaja Patricia Cornwell on tällä kertaa tarttunut todelliseen rikokseen ja lähtenyt selvittämään 1880-luvun lopulla kauhua herättäneen Viiltäjä-Jackiksi (Jack the Ripper) kutsutun sarjamurhaajan henkilöllisyyttä.

Viiltäjä-Jack murhasi useita prostituoituja Lontoon köyhälistöalueella East Endissä. Hänen todellisten uhriensa määrästä ei ole varmuutta, mutta tavallisesti ainakin kuusi naista nimetään Viiltäjä-Jackin murhaamiksi. Kaikkien uhrien ruumissa oli runsaasti pisto- ja viiltojälkiä, osalta oli irrotettu sisäelimiä. Varmimmin saman tekijän rikoksi uskotut murhat tapahtuivat muutaman kuukauden sisällä syksyllä 1888. Rikossarja sai runsaasti huomiota sensaatiolehdistössä, jossa toisaalta hekumoitiin murhien raakuudella, toisaalta pilkatiin murhia tutkivien poliisien kyvyttömyyttä. Murhien aikoihin ja niiden jälkeen poliisi ja eräät muut julkiset tahot saivat pitkälti yli 200 murhiin liittyvää nimetöntä kirjettä, joissa kirjoittaja varsin selvästi murhaajan roolissa kommentoi murhia ja niiden tutkimuksia, usein ilkkuen, kuten: ”typerykset” tai ”ottakaa kiinni jos saatte”. Nimitys Viiltäjä-Jack (Jack the Ripper) tuli yleiseen käyttöön, kun se esiintyi muutamien tällaisten kirjeiden allekirjoituksena. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä on esitetty runsaasti spekulaatioita murhien aikaan ja myöhemmin, mutta virallisesti tapaus on edelleen ratkaisematta.

Patricia Cornwell nimeää heti kirjan alussa oman Viiltäjä-Jackinsa: Walter Sickertin, jonka elämään liittyvät seikat muodostavat teoksessa yhden muuhun kerrontaan limittyvän tason. Walter Richard Sickert (1860-1942) oli Whitechapelin murhien aikaan 28-vuotias aloitteleva taiteilija, mutta hänestä tuli myöhemmin tunnettu ja arvostettu taidemaalari. Sickertin töissä voi Cornwellin mukaan nähdä ”sairaalloisuutta, väkivaltaisuutta ja naisvihaa” sekä viitteitä siihen, että tämä olisi nähnyt Viiltäjä-Jackin uhreja rikospaikalla. Toisaalta muutamien Viiltäjä-Jackin nimissä lähetettyjen kirjeiden voidaan nähdä viittaavan taiteilijapiireihin (erikoispaperien, väriaineiden ja siveltimen käyttö).

Viiltäjä-Jackin nimissä olevan suuren kirjemäärän kirjoittajia on epäilemättä ollut useita. Suuri osa kirjeistä on lähetty Lontoosta, mutta niitä on postitettu eri puolilta maata. Vilkkaimpana aikana kirjeitä tuli useita samana päivänä, ja niistä kerrottiin innolla lehdissä. Tilanne oli varmaankin hyvin houkutteleva kieroutuneille pilailijoille! Joidenkin kirjekuorten ja postimerkkien liimapinnoista on nyt, yli sata vuotta myöhemmin, pystytty löytämään dna-katkelmia. Muutamien selvitettyjen dna-jaksojen piirteet sopivat myös niihin, joita on eristetty kahdesta Walter Sickertin lähettämästä kirjeestä ja joistakin hänelle kuuluneista tavaroista.

Cornwell kuljettaa kirjassa useaa kertomusta monella eri tasolla, jotka kohtaavat toisensa Viiltäjän tekemissä murhissa ja murhaajan nimissä kirjoitetuissa kirjeissä. Murhatarinoiden rinnalla liikkuvat moninaiset kuvaukset 1800-luvun lopun tavoista ja olosuhteista sekä rikoksiin suoraan tai välillisesti liittyneiden henkilöiden elämästä. Samanaikaisesti mukana kulkevat nykypäivän tapahtumat: yhtäältä Viiltäjän rikoksiin liittyvät uudet tutkimukset, toisaalta kuvaukset nykyaikaisista rikostutkimusmenetelmistä ja siitä, miten nykyisin vastaavissa tilanteissa (Yhdysvalloissa) toimittaisiin.

Viiltäjä-Jackin toiminta-aikana oli jo tiedossa sormenjälkien yksilöllisyys, mutta rikostutkimuksissa sormenjälkiä ei vielä osattu käyttää. Mahdollisuutta mikroskooppitutkimuksiin kuiduista tai hiuksista ei ollut, puhumattakaan dna-testeistä tai muista nykyajan menetelmistä. Edes valokuvaus ei 1880-luvulla kuulunut poliisitutkinnan keskeisimpiin työvälineisiin. Murhien uhreistakin, mikäli heidät valokuvattiin, otettiin kuvia tavallisesti vasta ruumishuoneella, ei rikospaikalla, ja kuvia käytettiin pääosin tunnistustarkoituksiin. Kirjan ensimmäisessä kuvaliitteessä on mukana myös joitakin poliisitutkintakuvia niistä Viiltäjä-Jackin uhreista, jotka aikanaan kuvattiin. Murhatuista naisista ei ole olemassa elävänä otettuja valokuvia, köyhälistökaupunginosan ”roskapönttöväen” elämään valokuvaajalla käyminen ei kuulunut. Näiden köyhistä köyhimpien elämänmeno keskittyi seuraavan aterian, yösijan ja ryypyn ympärille. Kuvaliitteessä on myös kuvia eri-ikäisestä Sickertistä ja hänen sukulaisistaan sekä muutamista Sickertin maalauksista ja piirroksista. Kirjan kaksi muuta kuvaliitettä sisältävät pääosin esimerkkejä Viiltäjä-Jackin ja Sickertin kirjoituksista ja piirroksista.

On lähes mahdotonta, että psykopaattinen sarjamurhaaja, joka on tehnyt muutaman kuukauden sisällä puoli tusinaa raakaa murhaa, pystyisi äkkiä lopettamaan murhaamisen ja elämään sen jälkeen ”normaalia” elämää. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä koskevissa spekulaatioissa onkin esitetty, että murhaaja olisi joko kuollut tai muuttanut Amerikkaan ja siksi lopettanut tappamisen Lontoossa. Walter Sickert eli vielä vuosikymmeniä Whitechapelin murhien jälkeen. Patricia Cornwell onkin vakuuttunut, että Sickert surmasi ainakin parinkymmennen vuoden ajan useita naisia ja nuoria poikia Lontoossa ja muualla maassa. Nämä murhat jäivät kullakin paikkakunnalla vain yksittäisiksi, selvittämättömiksi veriteoiksi, eikä niitä ainakaan julkisesti liitetty Viiltäjä-Jackiin. Cornwell esittelee joitakin näistä selvittämättömistä murhista ja osoittaa, miten Sickertin olisi ollut mahdollista olla paikalla murhan tapahtuessa.

Huolimatta kirjoittajan vakuuttuneisuudesta ehdotonta näyttöä Sickertiä vastaan ei löydy, aihetodisteita toki paljonkin. Cornwellin kuvaukset 1880-luvun Lontoosta on tehty tunnetun kirjailijan taidolla, ne ovat eloisia ja mukaansatempaavia. Kerronnan monet langat, jotka jatkuvasti eri aika- ja toimijatasoilla punoutuvat toisiinsa, tekevät vaikeaksi laskea kirjaa kädestään kesken lukemisen. Yksinkertaisen ja selkeän juonen puuttuminen tekee toisaalta myös hankalaksi lukemisen jatkamisen myöhemmin tai jonkin asian löytämisen uudelleen tarkastettavaksi. Kuvatessaan uusia Viiltäjä-Jackin paljastamiseksi tehtyjä tutkimuksia ja erilaisia aihetodisteita Cornwell viittaa toisinaan nimeltä mainittuihin henkilöihin, mutta harmillisen usein hän vetoaa auktoriteetteihin epämääräisin ilmauksin kuten "joidenkin mielestä" tai "eräiden taiteen asiantuntijoiden mukaan". Kaunokirjailijana Cornwell ei myöskään käytä lähdeviitteitä eikä muutenkaan kovin usein kerro, mistä jokin hänen tietonsa on peräisin. Kirjan lopussa on kuitenkin asioita kohtalaisesti valaiseva lähdeluettelo. Patricia Cornwell itse toteaa Viiltäjä-Jackin maineen laimentuneen aikojen kuluessa järkyttävien ja kauhistuttavien murhien tekijästä arvoitusten, seuraleikkien ja viihde-elokuvien tasolle. Hän kuitenkin osaa asiansa: kaunokirjallisen tyyliset kuvaukset murhien uhreista ja heidän toimistaan ennen kohtalokasta tapaamista Viiltäjä-Jackin kanssa yhdistyneenä kliinisesti esitettyihin väkivaltaisen kuoleman fysiologisiin faktoihin ja poliisitutkinnan yksityiskohtiin saavat kuin saavatkin yli sata vuotta vanhat veriteot tuntumaan tuoreen kammottavilta.