Juhani Seppovaara on vapaa kirjoittaja ja valokuvaaja.
Hänen aiempia kuvateoksiaan ovat olleet mm. Huussi
(1994), Kansankoulu (2000) ja Olavinlinna (2001). Tällä
kertaa hän on kuvannut ja tutkinut Helsingin
Hietaniemen hautausmaita. Alue muodostuu neljän eri
kirkkokunnan hautausmaiden kokonaisuudesta ja on
eittämättä Suomen kaunein.

Teos on ensisijaisesti kuvateos, Seppovaaran itse
ottamia valokuvia löytyy kirjan sivuilta yli sata kappaletta.
Hautoja ja muistomerkkejä on valokuvattu eri
vuodenaikoina ja eri perspektiiveistä. Luonnon
läheisyys on jätetty mukaan kuviin niin, että syksyn
lehtiä tai reliefien nenällä lepääviä hämähäkkejä ei ole
siivottu pois.
Eläimet ja luonto saavat paljon tilaa kuvissa ja
teksteissä, kun taas yhtäkään ihmishahmoa ei
kuvituksessa vilahda.

Kerronta on maalailevaa ja romantisoitua. Seppovaara
on perehtynyt eri aikakausien hautaustapoihin ja kertoo
useiden vainajien, kuuluisien ja tuntemattomien,
elämäntarinoita heidän hautojensa äärellä.
Presidenttien kaltaiset suurmiehet on jätetty vähälle
huomiolle ja keskitytty kulttuurin alalla ansioituneisiin
hahmoihin. Marsalkka Mannerheim on kuudesta
alueelle haudatusta valtionpäämiehestämme ainoa,
jonka muistomerkki on päässyt teoksen sivuille.

Seppovaara omistaa muutaman luvun tarinoille jotka
ilmentävät alueen erikoislaatuista atmosfääriä; se
kuuluu yhtä aikaa eläville ja kuolleille, ihmisille ja
eläimille. Se on sekä lepo- että työpaikka, kuitenkaan
se ei ole puisto eikä kaupunginosakaan.

Luterilaisten lisäksi Hietaniemessä sijaitsevat
ortodoksien, juutalaisten ja muslimien hautausalueet.
Eri uskontojen alueista ja tavoista kerrotaan omissa
luvuissa, mikä on hyvä ratkaisu. Ortodoksisella
kirkkokunnalla on kaksi erityyppistä hautausmaata
Hietaniemen pohjois- ja eteläosissa ja kumpikin niistä
ansaitsee oman lukunsa, samoin kuin vierekkäin
sijaitsevat juutalainen ja islamilainen alue.

Seppovaara esittelee lukijalla monia
hautamuistomerkkejä ja patsaita jotka ovat eturivin
kuvanveistäjiemme käsialaa. Sekä Viktor Jansson että
Walter Runeberg toteuttivat tilattujen muistomerkkien
ohella omatkin hautaveistoksensa Hietaniemeen.
Seppovaara on selkeästi painottanut teoksessaan
1900-luvun alkua ja figuratiivista muistomerkkitaidetta.
Uudemmat, tässä tapauksessa 1950-luvun jälkeen
käyttöön tulleet hautakivet eivät saa Seppovaaran
hyväksyntää ja uudentyyppiset kivien koristeet hän
leimaa rihkamaksi. Samoin vaille huomioita jäävät
Taiteilijamäen persoonalliset muistomerkit.

Lähdeluettelo on teoksen kokoon ja tyylin nähden
kattava. Seppovaara on haastatellut puutarhureita sekä
käynyt läpi akateemisia opinnäytteitä. Suurin epäkohta
teoksessa on selkeän hautapaikkakartan puuttuminen.
Tällaisia karttoja olisi ollut saatavissa hautausmaan
toimistosta, jopa kahta eri tyyppiä. Ilman tätä karttaa on
turhauttavaa lukea muistomerkeistä, joita on miltei
mahdotonta yksin löytää paikan päältä. Varsinkin, kun
kirjoittaja itse useaan otteeseen muistuttaa, millainen
epäjärjestys Hietaniemen vanhalla alueella vallitsee.