Ranskalainen Pierre Bourdieu (1930-2002) menehtyi tammikuussa 2002 syöpään. Hän on yksi kansainvälisesti vaikutusvaltaisimmista ja eniten keskustelua herättäneistä 1900-luvun sosiologeista. Bourdieun tuotanto käsittää noin 40 kirjaa ja 400 artikkelia. Bourdieu oli myös ristiriitainen hahmo, hän oli toisaalta ranskalainen intellektuelli, toisaalta korkeakoulutetun eliitin vastainen ja hyvin hyökkääväkin käytökseltään. Bourdieu on Suomessa hyvin tunnettu, mutta melko pinnallisesti. Mestarin poistuttua kentältä Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan (nykyisen yhteiskuntapolitiikan) laitos järjesti luentosarjan Bourdieusta vuonna 2003. Luentosarjan pohjalta hahmottui nyt saatavilla olevan teoksen käsikirjoitus.

Kirjoittajakunta koostuu johtavista Bourdieun ajattelun tuntijoista ja häneltä vaikutteita ammentaneista yhteiskuntatieteilijöistä Suomessa. Tekijälista ei olekaan vaatimaton. Mukana ovat muun muassa Semi Purhosen kanssa teoksen toimittanut J. P Roos – Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen professori, Pekka Sulkunen – Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen professori, sekä Niilo Kauppi – Pariisin CNRS:n (Centre National de la Recherche Scientifique) tutkimusjohtaja kolme mainitakseni.

Teoksen nimi, ”Bourdieu ja minä”, ei viittaa omaelämäkerralliseen otteeseen vaan siihen, että kaikki teoksen kirjoittajat käsittelevät Bourdieutä omasta asemastaan, omien tutkimusintressiensä ja kiinnostuksen kohteidensa kannalta. Tuloksena pyritään hakemaan toisistaan poikkeavia uusia näkökulmia Bourdieun ajatteluun. Johdantoartikkelin lisäksi kirjassa on kahdeksan toisistaan mielekkäästi poikkeavaa katsantokantaa, jossa väistämättä eteen tulevat ristikkäisyydet eivät sekoita lukijaa, koska näkökulmat eriytyvät selkeästi toisistaan. Mielenkiintoista antia kirjassa edustavat Risto Alapuron ”Miten Bourdieu tuli Suomeen”, Pekka Sulkusen ”Mikä ihmeen talous? Sosiaalisen synty ja hiipuminen Smithin ja Bourdieun yhteiskuntateorioissa” ja Erkki Kilpisen artikkeli ”Mitä Bourdieulta jäi kesken?”, jossa Kilpinen pohtii Bourdieun taloudellisen järjen kritiikin teemaa ja käsittelee Bourdieun vastustaman Nobel-palkitun Gary S. Beckerin välistä vastakkaissuhdetta C. S Peircen ajatuksien valossa. Taloustieteilijä Becker tuli myös Bourdieun alueille. Talousteorian malli inhimillisestä käyttäytymisestä hyödyn maksimointina ei rajoitu vain talouteen, vaan kaikille elämän alueille – jopa perheeseen, jossa hyötylaskenta jäsentää niin avioliiton kuin lasten lukumäärän. Bourdieun mukaan perhe on sosiaalisen elämän erikoisalue, jossa on omat periaatteensa. Esimoderni käyttäytyminen perustui muunlaiseen arvottamiseen kuin laskennalliseen. Taloudellinen järki on vain historiallisesti ehdollinen ilmiö, ei universaali. Ekonomistinen ajattelu samastaa taloudellisen hyötylaskennan ja inhimillisen rationaalisuuden yleensä. Näin historiallisesti hiljattain kehitetty toimintamalli pyrkii olemaan yleispätevä kaikilla alueilla. Ekonominen perinne tuntee vain osan inhimillisen rationaalisuuden kaikista mahdollisuuksista. Käytäntöjen rationaalisuus asettaa ne ehdot, joissa markkinarationaalisuus toimii.

Alapuro taas käsittelee, miksi Bourdieu löysi kaikupohjaa Suomesta. 1970- ja 80-lukujen aikana suomalaisessa sosiologiassa tapahtui siirtyminen sosiaalisesta rakennetutkimuksesta kulttuurintutkimukseen. Aiemmin sosiaalisten rakenteiden kautta käsiteltyjä sosiaalisia ilmiöitä käsitteellistettiinkin kulttuurin kautta. Bourdieu tarjosi sillan rakenteesta kulttuuriin ja teki mahdolliseksi korostaa kulttuuria hylkäämättä rakennetta. Sulkusen artikkeli vertailee Bourdieun ajatuksia Adam Smithin filosofiaan ja erityisesti Bourdieun habituksen käsitettä Smithin moraalitajun käsitteeseen. Smithin ”Moraalituntojen teorian” sosiologiset ansiot ovat jääneet hänen toisen teoksensa, modernin taloustieteen klassikon ”Kansojen varallisuus” alle. Smith ja Bourdieu vastustivat kumpikin oman aikansa vallitsevaa ajattelutapaa, utilitarismia. Bourdieun arvostelun kohteena oli hyötyjään maksimoiva talouden malli-ihminen, homo economicus. Sekä Smithin että Bourdieun mielestä meitä motivoi hyödyn tavoittelun lisäksi toisten arviointi meistä ja oma arviointimme heistä – ja siitä, miten he meitä arvioivat.

Kirjoittajien ajoittain voimalliset henkilökohtaiset mielipiteet ja ilmaisut sopivat ehdoitta teoksen luonteeseen kuvastaen osin Bourdieun ajatusten vastaanottoa. Näin ollen artikkelit tieteellisen sisältönsä lisäksi välittävät myös tunteita, mitä Bourdieu on kirjoituksillaan ja tavoitteillaan tieteen kentässä herättänyt. Bourdieun työstä ja taustasta valottuva kuva antaa lukijan omille mietteille tilaa. Rivien välistä muodostuu kompleksinen kokonaisuus – sosiologi Pierre Bourdieu. Kuva Bourdieusta rakentuu samalla suhteessa lukijan omiin arvoihin ja käsityksiin.

”Bourdieu ja minä” olisi ollut mielenkiintoisempi, jos tekijöiden välistä vuoropuhelua olisi korostettu. Nyt vaikutelma on liian yhteen sovitettu toimitus. Bourdieun kritiikki on hyvin vähäistä – sosiologin ongelmille kohautetaan olkapäitä. J. P. Roosin mukaan Bourdieu saattoi olla myös huono kirjoittaja. Hän oli toisaalta snobi ja toisaalta sosiaalisesti epävarma. Bourdieu ei noudattanut edes omia vaatimuksiaan, vaan rikkoi niitä tavan takaa. Vaikka hänen tekstinsä korostivat kritiikin sietämistä, ei hän itse sietänyt lainkaan kritiikkiä. Ehkä siksi kuolleelle mestarille ei kovempaa kritiikkiä suoda, kuin oikeastaan Osmo Kivisen artikkelissa ”Habitukset vai luontumukset? Pragmatistisia näkökulmia bourdieulaisittain objektiiviseen sosiologiatieteeseen”, joka käsittelee yhtäläisyyksiä Bourdieun habitus-teorian ja amerikkalaisen pragmatistisen filosofian, ja erityisesti John Deweyn välillä. Huolimatta kriittisestä suhtautumisesta Bourdieun ajatuksiin Kivinenkään ei täysin asetu Bourdieun vastaiseen rintamaan, vaan pitää tätä tärkeänä sosiologisen ajattelun lähteenä.

Teoksessa pyritään välillä painottamaan Bourdieun arvoa erilaisin laskelmin. Se, kuinka paljon Bourdieun työhön viittaavia artikkeleita ja Bourdieun pohjalta tehtäviä tutkimuksia, tai kuinka paljon Google antaa tuloksia Bourdieun nimellä haettaessa ei ole kiinnostavaa. Syrjäiseltä maaseudulta akateemiseen eliittiin kohonneen Bourdieun saavutusta pidetään myös hieman liiankin erikoislaatuisena tapauksena. Toisaalta Bourdieuta ei olisi sellaisena kuin me hänet tunnemme, mikäli hän olisi syntynyt suoraan ranskalaiseen intellektuellien eliittiin, jonne lopulta päätyi. Ristiriitaisuus ja samalla uudet ajatukset ovat mahdolliset vain, kun on kykenevä näkemään tarkasteltavat asiat useiden perspektiivien kautta. Parhaiten tätä puolta teoksessa käsittelee Keijo Rahkosen artikkeli ”Homo Academicus Pierre Bourdieu. Bourdieun ajattelusta bourdieulaisesta perspektiivistä.” Sosiologin etuoikeus on tietää olevansa luokiteltu, ei olla niiden yläpuolella joita luokitellaan. Bourdieu tähdensi itseään muukalaisena ”kaksoisroolissa” Ranskan akateemisessa maailmassa. Yhteiskunnan suurimpia aikaansaannoksia eivät ole koskaan saaneet aikaan ne, jotka ovat yhteiskunnassa kuin kalat vedessä.

Vaikka Bourdieu sai Suomessa hyvän vastaanoton, hän ei itse suhtautunut Suomeen kovin vakavasti. J. P. Roosin ”Pierre ja minä” artikkeli edustaa kirjan mielenkiintoista marginaalista puolta liittyen suomalaisten sosiologien itsetuntoon. Koska Roos tuli Suomesta, tuli hän Bourdieulle kuin takapellon kylästä, ja herätti tässä sympatiaa. Bourdieu tunsi toveruutta Roosiin, koska aliarvioi suomalaisia kollegoitaan – Bourdieuhan oli aina heikomman puolella. Suomessa Bourdieu vieraili Joensuussa kirjansa julkistamistilaisuudessa ilman sisällöllistä relevanssia. Suomi oli liian merkityksetön, ja hän seurasikin lähinnä ranskan vaaleja televisiosta. Bourdieu arvosti kyllä esimerkiksi suomalaista Edvard Westermarckia, tietämättä kuitenkaan hänen suomalaista syntyperäänsä.

Bourdieun varsinainen läpimurto tapahtui teoksella La Distinction: Critique sociale du jugement (1979) ensin ilmestyessään Ranskassa, ja myöhemmin teoksen saatua englanninkielisen asun, sitä seurasi kansainvälinen menestys vuonna 1984. Vaikka teosta ei ole suomeksi käännettykään, esitteli J.P. Roos teoksen suomalaiselle yleisölle jo 1980. Teoksessa on kyse makuarvostelmien sosiaalisesta kritiikistä. Universaali maku on illuusio, ja yläluokan maku pyrkii tekemään itsestään yleispätevän. Kirja oli tutkimus sosiaalisista eroista ja erottautumisesta – distinktioista – sekä niiden yhteydestä ihmisten elämäntyylien muotoutumiseen ja jakautumiseen. Menestyksestään huolimatta teosta on kritisoitu monin puolin, kuten sen keskittymistä yksinomaan korkeakulttuuriin ja siten populaarikulttuurin laiminlyömisestä.

Bourdieu ei koskaan tehnyt väitöskirjaa, joten hän ei voinut toimia yliopistoissa professorina. Hänellä oli agrégation-tutkinto filosofiassa, joka antoi pätevyyden opettaa lyseossa ja joissakin tiedekunnissa. Bourdieu nimitettiin kuitenkin lopulta Ranskan merkittävimmän instituution Collège de Francen sosiologian professoriksi 1982. Bourdieun kustannusyhtiö julkaisi populaarimpia julkaisuja menestyksekkäästi 1990-luvun lopulla. Bourdieun omien tekstien lisäksi julkaistiin esimerkiksi Serge Halimin Chiens de garde, joka käsitteli journalistien roolia uusliberalismin myymisessä.

Bourdieun sosiologian ominaispiirre on teorian ja empirian käytön erityislaatuisessa suhteessa. Hän teki käsitteellisiä innovaatioita – habitus, kenttä ja kulttuuripääoma, joiden perusta on yleisen tason käytännön teorioissa, mutta ensisijainen funktio oli toimia käsitteellisenä työkalupakkina analysoitaessa konkreettisia empiirisiä ilmiöitä. Toiseksi Bourdieun sosiologialle oli ominaista asema kriittisenä yhteiskuntateoriana ja -tutkimuksena. Bourdieu sitoutui hallittujen puolella olemiseen. Valtasuhteisiin vaikuttamalla ja yhteiskunnan muuttamisen kautta hän tarjosi välineitä kärsimyksestä vapaammalle yhteiskunnalle. Bourdieu kantoi huolta hyvinvointivaltiosta – ja sen takaavien palveluiden supistamisesta globalisaatioon vedoten. Bourdieun poliittisen aktivismin reseptit olivat kuitenkin melko heikot. Puhtaiden maailmaa muuttavien intellektuellien internationaali liittoutuneena kansalaisten kanssa markkinaliberalismin ja globalisaation kauhuja vastaan vaikuttaa kieltämättä utopistiselta.

Teos sopii erinomaisesti Bourdieusta kiinnostuneille. Vaikka lukijalta ei edellytetä aiempia tietoja Bourdieustä tai hänen ajattelustaan, pieni perehtyminen Bourdieun muutamiin suomennettuihin teoksiin ja myös suomalaiseen sosiologiseen tutkimukseen avartaa teosta paljon – ja sopii siten erinomaisesti yhteiskuntatieteen opiskelijoille. Mikäli kirja kiinnostaa, mutta epäröi, on verkossa mahdollisuus kuunnella luentosarja, joille teoksen käsikirjoitus perustuu: http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/bourdieu&mina.htm.