Katja Hoyer on syntynyt Itä-Saksan Gubenissa 1985. Isä oli upseeri ja äiti opettaja. Hoyer oli nelivuotias Berliinin muurin murtuessa. Hän suoritti maisterin tutkinnon Jenan yliopistossa ja muutti Iso-Britanniaan 2010. Aiemmin hän on julkaissut Saksan keisarikuntaa käsittelevän teoksen Blood and iron.

Muurin takana ei ala Itä-Saksan perustamisesta 1949 eikä edes toisen maailmansodan lopusta 1945 vaan kokemuksista, jotka muovasivat DDR:n johtajat: ensimmäinen maailmansota, spartakistikapina 1919, nälkä ja työttömyys, liittyminen nuorisojärjestöön ja puolueeseen, Hitlerin vaino, pako Neuvostoliittoon, ”suuri terrori” ja sotavuodet.

Neuvostoliitossa oleskelu on suomalaiselle lukijalle erityisen kiinnostava aihe, sillä entiset punaiset kokivat saman kohtalon. Saksalaisista poliittisista pakolaisista joutui ”suuren terrorin” uhreiksi kolme neljästä. Heitä pidätettiin 55 005, joista 41 898 ammuttiin ja 13 107 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Selviytyneille oli Hoyerin mukaan ominaista, että he olivat alistuneet täysin Stalinin valtaan ja hylänneet epäilyttävät kollegansa ja oman maansa. Jotkut olivat vielä liian nuoria joutuakseen pidätetyiksi, mutta koulussa heidät indoktrinoitiin loppuelämäksi. Pidätykseltä saattoi toki säästyä myös puhtaalla onnella.

Vaikea alku

Puna-armeijan mukana Saksaan palanneet kommunistit eivät ymmärtäneet, mitä tavalliset ihmiset olivat raunioiden keskellä kokeneet. Väestö suhtautui heihin epäillen, koska heitä pidettiin Stalinin käskyläisinä ja maanpettureina. Suosiota eivät lisänneet neuvostosotilaiden raiskaukset ja ryöstöt.

Vuoden 1945 lopulla Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä oli 16 miljoonaa asukasta, miljoona enemmän kuin ennen sotaa, vaikka kaikkiaan viisi miljoonaa saksalaista sotilasta oli kaatunut ja kymmenen miljoonaa jäänyt sotavangiksi. Monista Itä-Euroopan maista oli näet paennut tai karkotettu miljoonia saksalaisia.

Ylin valta oli Neuvostoliiton sotilashallinnolla (SMAD), mutta saksalaisten kommunistien tehtäväksi annettiin paikallishallintojärjestelmän luominen. Aluksi pormestariksi pantiin työläisalueilla sosiaalidemokraatti ja keskiluokan alueilla antifasistinen porvari. Todellinen valta oli kommunistisilla kakkosmiehillä. Walter Ulbrichtin sanoin:

Sen pitää näyttää demokraattiselta, mutta meidän on pidettävä kaikki omissa käsissämme.

Saksan kommunistinen puolue (KPD) perustettiin kesäkuussa 1945. Myös muiden puolueiden perustaminen sallittiin, mutta pluralismi oli vain näennäistä. NKVD:n erikoisleirit perustettiin 18.5.1945 ja ne toimivat vuoteen 1950. Virallinen vankiluku oli 157 837, joista 35 prosenttia menehtyi. Sosiaalidemokraatti Otto Grotewohl palasi NKVD:n päämajasta muuttuneena miehenä. SPD ja KPD yhdistettiin Saksan yhtenäisyyspuolueeksi (SED) 1946.

Sotakorvaukset ja pakkotyö

Länsivallat havaitsivat pian, että oli paras välttää Versailles’n rauhansopimuksen virheet ja jälleenrakentaa Saksa. Sota oli kuitenkin tuhonnut Neuvostoliiton niin pahasti, että sotakorvaukset olivat Stalinille välttämättömyys. Ne kuitenkin tuhosivat itävyöhykkeen taloudelliset edellytykset.

Teollisuus ajettiin alas: koneet, laitteet, raaka-aineet, koeputket, kemikaalit, optiset linssit, jopa kokonaiset laboratoriot vietiin, junaratoja purettiin ja kaapeleita revittiin. Kaikkiaan kolmasosa teollisesta perustasta menetettiin.

Lokakuisena yönä 1946 2000 fyysikkoa, kemistiä, insinööriä ja tieteilijää vietiin vuosiksi pakkotyöhön Neuvostoliittoon. Näin kadotettiin valtavasti tieteen osaamista.

Maatalouden pakkolunastus ja teollisuuden kansallistaminen

Yli 100 hehtaarin maatilat pakkolunastettiin vastikkeetta 1945. Näin tuhottiin maa-aatelin valta. Yksi kolmannes maasta jäi valtiolle, kaksi kolmasosaa jaettiin ”uustalonpojille”. Viljelijät olivat kokemattomia ja 20 hehtaarin tilat liian pieniä ja siksi kannattamattomia. Kun lisäksi oli pula maatalouskoneista, ruuantuotanto kärsi välittömästi.

Talous kansallistettiin asteettain: heinäkuussa 1945 kansallispankki, syyskuusta alkaen raskas teollisuus, kesäkuusta 1946 alkaen pienemmät yritykset. 200 yritystä sulautettiin 25:ksi.  Vuonna 1948 60 prosenttia yrityksistä oli valtion omistuksessa.

Olisiko voinut käydä toisin?

Hoyer esittää muutamia kiinnostavia kysymyksiä. Ensimmäinen kuuluu: olisiko Itä-Saksasta voinut kehittyä demokraattinen järjestelmä? Hoyer vastaa ei.

Stalin halusi koko Saksan ratkaisun, eikä tarkoituksena ollut perustaa erillistä valtiota. Mutta koska hän ei luottanut länsiliittoutuneisiin ja poti vainoharhaisuutta, hän ei voinut luopua strategisesti tärkeästä puskurivyöhykkeestä ja kätevästä pelinappulasta. Vaikka hän ei määrännyt politiikasta yksityiskohtaisesti, hän laati suuntaviivat eikä mahdollisuutta poikkeuksiin ollut.

Toukokuussa 1949 läntisten miehitysvyöhykkeiden parlamentaarinen komitea hyväksyi uuden perustuslain ja Saksan liittotasavalta (BRD) syntyi. Stalinin kädet olivat sidotut, ja syyskuussa hän suostui DDR:n perustamiseen, mikä tapahtui 7.10. Wilhelm Pieckistä tuli presidentti, ex-sosiaalidemokraatti Grotewohlista pääministeri ja Ulbrichtistä varapääministeri, jolla oli todellinen valta. Vuodesta 1950 hän oli myös SED:n pääsihteeri.

Toinen kysymys kuuluu: oliko Saksan jatko väistämätön? Itäisen tulkinnan mukaan syynä oli D-markan käyttöönotto ja Marshall-apu, lännen mukaan taas talouden sovjetisointi itävyöhykkeellä.

Päätös ei Hoyerin mukaan ollut saksalaisten käsissä, sillä sodan hävinnyt Saksa oli miehittäjien armoilla. Kylmässä sodassa Neuvostoliiton ja lännen jännitteet kulminoituivat Saksaan ja etenkin Berliiniin. Jos valtablokkien raja rikottaisiin, seuraus olisi sota. Kummankin puolen etuna oli vahvistaa jakolinja pysyväksi. DDR oli Stalinin imperiumin läntisin etuvartio.

Itä- ja Länsi-Saksan erilaiset edellytykset

Itä- ja Länsi-Saksan vertailu ei Hoyerin mielestä ole oikeudenmukaista, sillä jo maiden edellytykset olivat erilaiset. DDR:ssä oli asukkaita 18,4 miljoonaa, liittotasavallassa 50,4 miljoonaa. Länsi-Saksassa katolisia oli väestöstä puolet ja protestantteja puolet, Itä-Saksassa protestantteja oli 80 ja katolisia 15 prosenttia. Idässä pakolaisia oli joka neljäs, lännessä pakolaisten osuus oli 16,5 prosenttia.

Lännessä sijaitsivat luonnonvarat ja teollisuuden ydinalueet, itä oli ollut maatalousvaltainen. Länsi sai Marshall-apua, itä joutui maksamaan sotakorvauksia. Niinpä DDR:n taloudella ei Hoyerin mukaan ollut mitään mahdollisuutta päästä vauhtiin.

DDR ei ollut demokraattinen

Itä-Saksassa oli muodollisesti monipuoluejärjestelmä. Asioihin ei kuitenkaan voinut vaikuttaa vaaleissa äänestämällä, sillä puolueilla ja järjestöillä oli kiinteä paikkamäärä kansankamarissa. Käytännössä kaikki valta oli SED:n käsissä. Niinpä ”Saksan demokraattinen tasavalta ei ollut koskaan nimensä mukainen – demokraattinen.” Perustuslaki ”takasi vain kansalaisvapauksien ja perusvapauksien illuusion”.

Sekä SED:ssä että muissa puolueissa suoritettiin puhdistus. Vaarassa olivat etenkin entiset sosiaalidemokraatit ja natsiaikana kotimassa olleet. Paikallistasolla kakkosmiesjärjestelmä poistettiin ja kommunistit saivat virallisesti keskeiset asemat.

Olisiko Saksan yhdistäminen ollut mahdollista 1952?

Maaliskuussa 1952 Stalin lähetti nootin länsiliittoutuneiden edustajille Saksassa: Saksan jälleenyhdistäminen olisi mahdollista, jos valtiosta tulisi puolueeton. Hoyer uskoo Stalin olleen tosissaan. Tämä pelkäsi uutta sotaa ja olisi pettänyt saksalaiset kommunistit, jos Neuvostoliiton turvallisuustarpeet olisi tyydytetty.

Liittokansleri Konrad Adenauer torjui ehdotuksen puolueettomasta Saksasta ja ryhtyi kiinnittämään Länsi-Saksan sotilaallisesti länteen. Hoyer ei pidä Adenaueria syypäänä Saksa yhdistymisen estämisestä, vaan uskoo, jos tämä olisi hyväksynyt Stalinin tarjouksen ja vaatinut vapaat vaalit, DDR:n johto ei olisi sallinut niitä. Tämä on ristiriidassa Hoyerin yleisen käsityksen kanssa, ettei saksalaisilla ollut mitään sanottavaa.

Ulbrichtin yli-innokkuus johti kansannousuun 1953

Ulbricht ajoi innokkaasti ”sosialismin rakentamista”. Vuonna 1951 julistetun ensimmäisen viisivuotissuunnitelma toteuttamisessa oli kuitenkin suuria vaikeuksia. Kollektivisointipyrkimysten takia maatalouden tuotantotavoitteista oli jo jääty, kun koloradokuoriaiset tuhosivat osan perunasadosta. Elintarvikkeita säännösteltiin vuoteen 1958 asti. Teollisuudessa oli mahdotonta päästä tuotantotavoitteisiin. Kovallakaan työllä ei ansainnut kunnon palkkaa. Berliinissä sektori oli edelleen auki. Vuonna 1953 alkupuoliskolla maasta lähti 330 00 ihmistä, joiden mukana menetettiin työvoimaa ja osaamista.

Stalinin kuolema 5.3.1953 sattui mahdollisimman huonolla hetkellä. Ruuan ja perustarvikkeiden hintaa oli nostettu jatkuvasti ja valtion tukia leikattu, jotta saatiin rahat sotakorvauksiin ja uudelleenvarustautumiseen. Kansaa vaadittiin tekemään enemmän työtä pienemmällä palkalla. Ulbricht meni liian pitkälle nostamalla toukokuussa työkiintiöitä jälleen 10 prosenttia.

Kesäkuussa Nikita Hruštšov, Georgi Malenkov ja Lavrenti Berija läksyttivät DDR:n johtoa: sosialismia ei pitänyt rakentaa väkipakolla. Uusi neuvostojohto harkitsi Saksan yhdistämistä rauhan takaamiseksi Saksassa ja Euroopassa. Uudesta kurssista ilmoitettiin, mutta tehtiin ratkaiseva virhe, kun työkiintiöiden lisäystä ei peruttu. Protestit käynnistyivät 16.6., ja seuraavana päivänä koko maa liittyi mukaan. Berliinissä mielenosoituksiin osallistui yli 100 00 henkeä ja koko maassa yhteensä miljoona. DDR:n hallitus oli menettänyt tilanteen hallinnan. Neuvostoliitto julisti hätätilan. Panssarivaunut ja puna-armeijan joukot murskasivat protestoijat, joilla ei ollut johtoa eikä selkeitä tavoitteita. 15 000 pidätettiin ja heistä 2 500 tuomittiin, jotkut pitkiin vankeusrangaistuksiin. Vähintään 35 oli kuollut ja ainakin 20 teloitettiin.

Ilmapiiri säilyi kireänä, ja rajoitukset jäivät voimaan. Seuraavina kuukausina pidätettiin 6 000 lisää, joukossa myös SED:n johtajia. Turvallisuuskoneiston tehokkuus kyseenalaistettiin ja sitä tehostettiin. Hoyerin mielestä on ironista, että ”ylenkatsomalla kansansa toiveita ja olemalla hämmentävän ylimielinen ja itsepäinen Ulbricht pelasti paitsi oman poliittisen tulevaisuutensa myös valtionsa tulevaisuuden”. Kansannousun kiihkeä viha ja Ulbrichtin reagointi saivat Hruštšovin pitämään kiinni jo sota-ajalta tutusta miehestä, varsinkin koska hän kävi valtataistelua Berijaa vastaan, joka sopi syntipukiksi. Berija teloitettiin joulukuussa 1953.

Kansannousun jälkeen

Ulbricht reagoi kansannousuun kahdella tavalla. Toisaalta hän pyrki vakuuttamaan kansalle, että sen huolenaiheet oli kuultu. Matkustusrajoituksia helpotettiin, kirkollista elämää ei tukahdutettu yhtä paljon, maatalouden kollektivisointi keskeytettiin väliaikaisesti, ja työkiintiöt laskettiin tasolle ennen kymmenen prosentin nostoa. Vanhuuseläkettä nostettiin, asuntoja rakennettiin ja lastentarhoille ja vanhainkodeille annettiin lisää rahaa. Kauppoihin tuli elintarvikkeita ja kulutushyödykkeitä. Taloutta rasittivat kuitenkin edelleen samat ongelmat. DDR:stä lähti edelleen väkeä, mutta määrä väheni.

Toisaalta Ulbricht jyrkensi toimia poliittisia vastustajia ja toisinajattelijoita kohtaan, poisti kolme jäsentä keskuskomiteasta ja vahvisti poliisivoimia, armeijaa ja Stasia. Neuvostoliitto auttoi Ulbrichtia poliittisesti ja taloudellisesti. Yhtenäiseen puolueettomaan Saksaan pyrkimisen tilalle tuli kahden Saksan politiikka ja DDR:n tukeminen. Sotakorvausten jäljelle jäänyt määrä 2,5 miljardia dollaria annettiin anteeksi ja viimeiset 33 teollisuuslaitosta palautettiin saksalaisille. Tutkijoita vapautettiin Neuvostoliitosta, joskin arkaluonteisissa hankkeissa työskennelleet saivat asettua vain Itä-Saksaan. Lisäksi annettiin laina ja lähetettiin elintarvikkeita.

Ulbricht uskoi DDR:n olevan piiritetty. Luotiin laaja-alainen turvallisuusjärjestelmä sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. Itä-Saksasta tuli ”yksi maailmanhistorian tehokkaimpia ja armottomimpia poliisivaltioita” ja yhteiskunta militarisoitiin laaja-alaisesti. Tarkoituksena oli tunnistaa toisinajattelu, ottaa se tähtäimeen ja kitkeä pois.

Hruštšovin paljastettua Stalinin rikoksia 1956 Ulbricht poisti tämän marxismin klassikoiden joukosta ja rehabilitoi joitakin aiempia vihollisiaan. Vankiloista vapautettiin vankeja ja kaupunkien, katujen ja torien nimiä vaihdettiin. Ulbrichtia arvosteltiin kuitenkin riittämättömistä toimista, ja politbyroon enemmistö vaati ”kolmatta tietä”. Jälleen ulkoinen tapahtuma – Unkarin kansannousu 1956 – pelasti hänet. Vastustajat pidätettiin, ja puolue puhdistettiin alue- ja paikallistasolle asti.

Maastamuutto väheni 1958, kun Ulbricht joutui hidastamaan kollektivisointi- ja kansallistamisohjelmaa. Toisaalta ”hän loi stalinistisen hallinnon, jossa keskustelua ei suvaittu”.

”Aivovuoto” ratkaistiin muurilla

Pieckin kuoltua 1960 Ulbricht lakkautti presidentin toimen ja asetti itsensä virallisesti vallan huipulle. Jo sitä ennen hän oli aloittanut uudelleen ”sosialismin rakentamisen”. Seuraus oli, että maastamuutto alkoi taas kasvaa. Vuosittain lähti lähes 300 000 ihmistä, 1955 ja 1957 enemmänkin.

Lähtijöinä oli Houyerin mukaan omaisuutensa menettäneitä viljelijöitä ja pienyritysten omistajia, mutta myös intellektuelleja, eri alojen asiantuntijoita ja ammattityöntekijöitä. Monet valtion kustannuksella oppisopimus- tai yliopistokoulutuksen saaneet nuoret halusivat paremman palkan, korkeamman sosiaalisen aseman ja suuremman valikoiman kulutushyödykkeitä. Länsi-Saksan viranomaisten mukaan vuosien 1952-61 pakolaisista kuudella seitsemästä oli motiivina toive korkeammasta elintasosta ja 14,2 prosenttia pelkäsi ”henkensä ja terveytensä tai henkilökohtaisen vapautensa puolesta”. ”Aivovuoto” aiheutti ongelmia monilla aloilla: sairaat eivät saaneet hoitoa, romahtaneita siltoja ja pommitettuja taloja ei voitu korjattu, hiilikaivosten valmistussarjoissa oli häiriöitä ja maatalouskin kärsi. Ulbrichtin oli pakko tehdä jotain.

Muuria aletiin rakentaa 13.8.1961 Erich Honeckerin johdolla. Honecker oli luonut puolueen nuorisojärjestön FDJ:n ja johtanut sitä vuoteen 1955. Hoyer myöntää, että muuri oli ”kiistatta inhimillinen tragedia”, joka ”repi perheitä rikki, jakoi kaupungin halki ja aiheutti kurjuutta ja jopa kuoleman niille, jotka toivoivat pääsevänsä sen yli.” Kuolonuhreja oli vuosina 1961-1989 yhteensä 140. Toisaalta ideologisen jaon sementoitumista seurasi ”levollinen ajanjakso. Sortotoimia lievennettiin, ja hallinto alkoi keskittyä luomaan parempaa taloutta ja yhteiskuntaa.”

Uudistuksia ja takapakkia

Muurin rakentamisen jälkeen DDR:n elintaso alkoi nopeasti nousta. Jääkaappi ja pesukone oli 1960 vain 6 prosentilla kotitalouksista, vuonna 1970 yli puolella ja 1987 kaikilla. Ulbricht jopa myöntyi 1963 talousuudistuksen käynnistämiseen. Sen mahdollisti Hruštšovin tuki. Mutta tämän kukistuminen seuraavana vuonna vei selkänojan, kun Neuvostoliitto vaati veljesmaiden talouksia alistumaan jälleen sen tarpeisiin. Yksityisyritteliäisyys ja kansan osallisuus ei enää käynyt.

Ulbrichtin asemaa heikensi se, että kruununprinssi Honecker alkoi juonitella tätä vastaan ja hankkiutui uuden neuvostojohtajan Leonid Brežnevin suosioon. Vaikka Honeckerin yksityiselämä ei ollut moraalisesti moitteeton, hän arvosteli kulutusmyönteisyyden ja läntisten elämäntapojen leviämistä nuorison keskuuteen ja erityisesti länsimaista popmusiikkia, jonka esittämisen sallinut Ulbricht sai syykseen liberalisoinnin aiheuttaman ”moraalisen rappion”.

Ulbricht pakotettiin eroamaan heinäkuussa 1971. Valtaan päästyään Honecker oli uskollinen Neuvostoliitolle ulko- ja talouspolitiikassa, mutta yritti myös tyydyttää kansalaisten tarpeet.

DDR:n saavutukset

Hoyer korostaa DDR:n saavutuksia ilman niitä varauksia, joita Seppo Hentilä esittää kirjassaan DDR – valtio ilman kansaa (1992). Vallitsi täystyöllisyys ja jopa työvoimapula. Verotus oli nimellistä, ja valtio subventoi vuokrien, elintarvikkeiden, kulttuuririentojen ja julkisen liikenteen hintoja, jotka pysyivät halpoina. Lastenhoito oli käytännössä ilmaista ja hoitopaikka taattu. Työssäkäyvien naisten osuus olikin maailman korkein. Hoyer arvostelee länsimaisia tutkijoita, jotka ovat väittäneet tämän johtuneen vain valtion työvoiman tarpeesta. Monet naiset olivat ylpeitä voidessaan osallistua yhteiskuntaan.

Koulutus avasi työläisille ja heidän lapsilleen uudet mahdollisuudet. Vuodesta 1965 alkaen kaikki lapset kävivät kymmenen vuotta samaa koulua, kun Länsi-Saksassa koulutussuunnan jako tehtiin varhain. Vuonna 1967 kolmasosalla yliopisto-opiskelijoilla oli työväenluokkainen tausta, kun luku liittotasavallassa oli vain kolme prosenttia ja nousi yli viiden prosentin vasta Saksojen yhdistämisen jälkeen. Vaihtoehdot olivat avoimia myös myöhemmin: aikuisia rohkaistiin opiskelemaan ja etenemään urallaan.

Toisessa yhteydessä Hoyer paheksuu sitä, että yliopisto-opiskelun edellytyksenä oli jopa huippulahjakkailla miehillä suostuminen kolmen vuoden armeija-aikaan. Sen sijaan toista edellytystä, FDJ:n jäsenyyttä, hän pitää lähinnä muodollisuutena, koska myös papin tytär Angela Merkel suostui siihen.

Tunnustus saadaan, mutta öljykriisi vie talouden pohjan

Vuonna 1973 DDR saavutti tunnustuksen ensin Länsi-Saksalta ja sitten muilta Länsi-Euroopan valtioilta. Mutta juuri silloin talouden perusta alkoi horjua. DDR oli riippuvainen Neuvostoliiton myymästä öljystä. Sen ansiosta oli voitu vähentää ruskohiiltä, ja jalostettua öljyä oli myös myyty länteen. Družba-kaasuputki Neuvostoliitosta Itä-Eurooppaan valmistui 1964. Družba 2 rakennettiin 1974.

Vuoden 1973 öljykriisi aiheutti hintojen nousun maailmanmerkkinoilla. Kesäkuussa 1974 Neuvostoliitto ilmoitti nostavansa öljyn hinnan yli kaksinkertaiseksi. Seuraus oli DDR:n vakaan taloudellisen kehityksen loppu. Neuvostoöljyllä ja -kaasulla toimivat modernit tehtaat oli muutettava toimimaan kotimaisella ruskohiilellä, mikä oli sekä tehotonta että likaista. Tällä oli tuhoisa vaikutus ympäristöön ja työläisiin.

Kun aiemmin tuotiin ja tuotettiin parempia tuotteita, nyt vanhoja tuotteita pantiin uusiin pakkauksiin. Koska Neuvostoliitto ei myynyt puuvillaa, tekstiilejä piti tuoda Länsi-Saksasta.

Valuuttaa, banaaneja, farkkuja

Mistä saada rahaa kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseen, kun tuottavuus oli länsimaita alempi? Alexander Schalck-Golodkowskin johtaman Kaupallisen koordinoinnin (KoKo) tehtävä oli hankkia DDR:lle kaupallista valuuttaa. Yksi keinoista oli omaperäinen: poliittisia vankeja ja muita pois haluavia ”myytiin” länteen. Ostajina olivat Länsi-Saksan hallitus, kirkot, hyväntekeväisyysjärjestöt ja perheet. Vuoteen 1989 mennessä 33 755 hengellä oli ansaittu 3,5 miljardia D-markkaa.

Rahat sijoitettiin tilille, joka oli takuuna DDR:n lainoille Länsi-Saksasta. Vuonna 1980 lainoja oli 25,3 miljardia D-markkaa. Lainoilla hankittiin kulutustarvikkeita, esimerkiksi kenkiä, ”eksoottisia hedelmiä” kuten banaaneja ja tekstiilejä kuten amerikkalaisia farkkuja. Myös terveys- ja urheilusektoreille ostettiin tavaroita sekä annettiin kehitysapua. Osa rahoista sijoitettiin ulkomaille kultavarannon hankkimista varten.

Nuorisoa houkuteltiin farkkujen lisäksi musiikilla. Honecker siis omaksui arvostelemansa Ulbrichtin linjan. Tosin kotimaisen ja sosialistileirin musiikin suhde länsimusiikkiin piti olla 60:40.

DDR:n taloustilanne paheni 1980-luvun alussa, kun länsiluotottajat olivat Puolan ja Romanian tapahtumien takia menettäneet uskonsa muidenkin Itä-Euroopan maiden maksukykyyn. Honecker oli ansassa: mitä enemmän etuja väestö oli saanut, sitä enemmän sen vaatimukset kasvoivat. Asiaa ei auttanut, että useimmat katsoivat Länsi-Saksan televisiota.

Apu tuli yllättävältä taholta. Baijerin vahva mies Franz Josef Strauss lupasi 1973 Alexander Schalck-Golodkowskille, että länsisaksalaiset pankit antaisivat miljardin D-markan lainan. Ehtona oli länsisaksalaisten matkustusrajoitusten helpottaminen, mutta asioiden yhteyttä ei julkaistu kummassakaan maassa.

Toisinajattelijat, Stasi ja länsilehdistö

Kertoessaan toisinajattelijoista kuten luterilaisen papin Oskar Brüsewitzin polttoitsemurhasta ja laulaja ja lauluntekijä Wolf Biermannin karkotuksesta 1976 Hoyer korostaa, että kumpikin oli suhteellisen tuntematon, mutta DDR:n hallinnon vainoharhainen ylireagointi kääntyi sitä vastaan. Hän tuntuu paheksuvan yhtä paljon DDR:n valtiollista propagandaa kuin sitä, että Länsi-Saksan media käytti tapauksia hyväkseen.

Erich Mielken johtama Stasi keräsi valtavasti tietoja ihmisten yksityiselämästä. Hoyer vähättelee tätä sanomalla, että se ei usein tehnyt tiedoilla mitään. Hän ei pohdi, miten tämä vaikutti ihmisten väliseen luottamukseen.

1980-luvulle tultaessa Hoyer kuvaa, miten kirkko tarjosi toisinajattelijoille tapaamispaikkoja, joissa protestitoimintaa organisoitiin ja lehtisiä painettiin. Maastapoistumis-, rauhan- ja ympäristöliikkeet omaksuivat taktiikkoja, joihin Stasin oli vaikea puuttua. Esimerkiksi kun rauhanmerkki kiellettiin, vaatteisiin ommeltiin valkoisia tilkkuja.

Kun Stasi pidätti aktivisteja 1987-8, valittavaksi annettiin karkotus Länsi-Saksaan tai vuosien vankeus. Useimmat valitsivat lähtemisen maasta, mistä liike heikkeni. Mutta verkostot oli luotu, keinoja kokeiltu ja uudistushenki herännyt.

DDR:n loppu

Teoksen heikoin osa käsittelee DDR:n loppua. Hoyer myöntää, että DDR oli jäänyt teknologiassa jälkeen lännestä, mutta korostaa maan vakautta, suhteellisen korkeaa elintasoa ja täystyöllisyyttä. Vaikka kulissien takana taloudelliset puutteet olivat 1980-luvun puolivälissä kriisitasoa, arjessa ne näkyivät vain ”pieninä harmeina” kuten varaosien puutteena. Hoyer välttää sanomasta suoraan asian ydintä: hallitus ei uskaltanut kertoa kansalle totuutta taloudellisesta tilanteesta eikä myöskään tehdä ajoissa välttämättömiä uudistuksia, koska ne olisivat aiheuttaneet tyytymättömyyttä.

Vaikka Hoyer myöntää DDR:n joustamattoman hallintorakenteen ja julkisen diskurssin sekä siihen liittyvän avoimuuden ja tilintekovelvollisuuden puutteen, hän uskoo: ”DDR-yhteiskunta oli hyvin koulutettu, ammattitaitoinen ja politisoitunut; se oli luottavainen ja ylpeä saavutuksistaan ja pyrki etenemään.”

Kuinka tällainen valtio sitten saattoi lakata olemasta?

Myös Mary Fulbrook on teoksessaan A history of Germany 1918. The divided nation (3rd ed., 2009) sitä mieltä, että DDR oli vakaa, koska Puolaan ja Tšekkoslovakiaan verrattuna eliitti oli yhtenäinen, toisinajattelijat olivat eristettyjä ja vailla joukkokannatusta eikä aineellisiin oloihin kohdistunut suurta tyytymättömyyttä.

Fulbrook kysyy kuitenkin myös: mikä muuttui? Ensinnäkin kirkon rooli. Vuonna 1978 solmittu kompromissi toimi valtion kannalta noin vuoteen 1984. Virallisesti hyväksytyssä autonomisessa tilassa voitiin ilmaista toisinajattelua samalla, kun kirkon johtajat pitivät huolta, että toiminta pysyi hyväksytyissä rajoissa, jotta kirkon asema ei vaarantunut. Loppujen lopuksi kirkko ei kuitenkaan pystynyt kontrolloimaan liikkeitä. Toinen tekijä oli Mihail Gorbatšovin perestroika, jonka Ulbricht torjui. Asia aiheutti erimielisyyksiä SED:n sisällä, ja siihen liittyi myös ikääntyneen Honeckerin seuraajakysymys. Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli kuitenkin ulkoisen tilanteen eli Puolan ja Unkarin muutos. Kun rajan ylitys Unkarissa helpottui, seuraus oli siellä lomalevien itäsaksalaisten joukkopako.

Organisoituneet oppositioryhmät saivat väestöltä lisääntyvää tukea. Neuvostoliitto ei enää halunnut käyttää voimaa pitääkseen Itä-Euroopan maat etupiirissään. Mutta miksi DDR ei tukahduttanut mielenosoituksia väkivallalla kuten Kiina teki kesäkuussa 1989? Fulbrook kertoo, että SED:n keskuudessa oli asiasta erimielisyyttä. Määräys ampumisesta oli annettu, mutta keskeisessä osassa protestiliikkeessä olleessa Leipzigissä tehtiin 9.10. paikallinen sopimus: mielenosoitus pysyy rauhallisena eikä Stasi käytä väkivaltaa. Seuraus oli, että mielenosoittajien määrä lisääntyi kerta kerralta.

Kuten Hoyer sanoo, alkuperäinen tarkoitus oli vain uudistaa DDR, ei suinkaan lopettaa sitä. Mutta vallankumouksissa on tapana käydä, että tapahtumat veivät mennessään.

Berliinin muurin pystyttämisen yhteydessä Hoyer piti ”kyseenalaisena, olisiko avoin raja Saksan välillä ollut koskaan mahdollinen”: vaikkei sortoa ja sensuuria olisi ollut, korkeampi elintaso olisi houkutellut monia. Mutta kuvatessaan muurin murtumista 9.11. hän tuntuu unohtaneen asian.

Ennen kaikkea Hoyer sivuuttaa sen, että DDR:n valtion olemassaolon oikeutus perustui sosialismiin. Max Jakobson ennusti 1988:

Puola on edelleen Puola ja Unkari on edelleen Unkari, mutta jos näin tapahtuu DDR:ssä, siitä ei jää mitään jäljelle… (lainaus teoksesta Vallanvaihto, 1992).

Hoyer ei aiemminkaan ole vertaillut DDR:ää muihin Itä-Euroopan maihin. Hoyer arvostelee jälleenyhdistymisen tapahtuneen täysin Länsi-Saksan ehdoilla. Mutta kuten Fulbrook toteaa, itäsaksalaisilla ei ollut mitään millä neuvotella.

Arvioita ja vertailuja

Muurin takana tarjoaa niin aikalaisille kuin nuoremmille suomalaisille paljon tietoa Itä-Saksasta. Teos on myös vetävästi kirjoitettu. Hoyer käyttää joka luvussa esimerkkihenkilöitä, jotka tuovat aiheen lähelle lukijaa.

Franziska Kuschel kuitenkin arvostelee Der Spiegelissä Hoyeria siitä, että tämä on valinnut haastateltavansa tarkoituksenmukaisesti eikä ole käyttänyt lähdekritiikkiä. Tunnetusti muistoihin vaikuttavat aina muistelun aika ja olosuhteet. Hoyerin väitteeseen, että hän haluaa antaa itäsaksalaisille äänen, Kuschel vastaa, että on jo olemassa Oral History -ohjelma. Hän kiistää myös Hoyerin väitteen ”voittajien historiasta” – tutkijat ovat jo kauan sitten siirtyneet siitä pois.

Loppujen lopuksi DDR:n historian tutkimuksessa on kyse tasapainottelusta: miten olla asettumatta niiden itäsaksalaisten yläpuolelle, jotka hyväksyivät järjestelmän ja jopa hyötyivät siitä tai ainakin sopeutuivat oloihin ja siksi kokivat jälkeenpäin eläneensä ”aivan normaalia elämää”, mutta toisaalta olla lankeamatta repression vähättelyyn ja kaunisteluun?

Kuten Fulbrook muistuttaa, diktatuuri ei tarkoita, ettei järjestelmällä olisi kannattajia. Hän sanoo toisessa kirjassaan The people’s state. East German society from Hitler to Honecker (2005), että käsitys DDR:stä vain totalitaarisena diktatuurina on yksipuolinen. Fulbrook pystyy perustelemaan väitteensä Hoyeria paremmin toisaalta esittämällä, mitkä asiat johtuivat yleisesti modernisaatiosta, toisaalta esittelemällä käytännön tapoja, joilla itäsaksalaiset saattoivat vaikuttaa oloihinsa, kunhan pysyttelivät järjestelmän hyväksymissä puitteissa. Tällainen osallistumisen kuvaus Hoyerin kirjasta kumma kyllä puuttuu.

Teoksessa Muurin takana kerrotut ihmiskohtalot muistuttavat kuitenkin tärkeästä asiasta: ihmisillä on aina muutakin elämää kuin politiikka. Elämä voi ulkopuolelta näyttää köyhältä mutta itsestä tuntua hyvältä naapuriavu ansiosta, ja lähtökohtaan verrattuna uusi asunto on sitä suurempi ilo.

Kirjallisuusluettelossa on Neuvostoliitosta 1945 Saksaan palanneen Wolfgang Leonhardin muistelmat Die Revolution entlässt ihre Kinder. Havaitsematta on jäänyt, että teos on ilmestynyt suomeksi 1964 Ilkka Ryömän kääntämänä nimellä Vallankumous karkottaa lapsensa. Kyllä Suomessa siis oli saatavana tietoa, jos vain halusi ottaa sitä vastaan!