Maa, seutu, kulmakunta – Näkökulmia aluehistorialliseen tutkimukseen -teoksen kirjoittamiseen on osallistunut yksitoista tutkijaa. Heistä kahdeksan on historian tutkijoita ja kolme muun tieteenalan edustajia: kansatieteilijä, geopoliitikko sekä maantieteilijä. Kirjoittajat edustavat pääosin Helsingin yliopistoa, mutta joukossa on myös Lapin, Joensuun ja Turun yliopiston tutkijoita.

Teoksen artikkelit on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osio esittelee aluehistoriallisen tutkimuksen tärkeitä käsitteitä sekä tärkeimpiä tutkimussuuntia. Artikkeleista selviää myös aluehistoriallisen tutkimuksen kehitysvaiheita ja niihin vaikuttaneita tekijöitä. Toisessa osiossa puolestaan perehdytään viiden tapaustutkimuksen avulla tapoihin tehdä aluehistoriaa. Jako on erittäin hyvin onnistunut, ja artikkelit etenevät teoksessa johdonmukaisesti. Ensimmäisessä osiossa avatut käsitteet ja aluehistoriallisen tutkimuksen kehitysvaiheet helpottavat tapaustutkimusten ymmärtämistä huomattavasti.

Aluehistoriallisen tutkimuksen uudet ja vanhat suuntaukset

Johdantotekstissä Suomen ja Skandinavian historian dosentti Maria Lähteenmäki pohtii alue käsitteen monimuotoisuutta. Mikä on alue, ja kuinka se määritellään? Muuttuvan yhteiskunnan myötä myös alue muuttuu fyysisestä maantieteellisestä alueesta ei-maantieteelliseksi esimerkiksi virtuaaliseksi alueeksi. Alueen voi muodostaa niin hallinnollinen ja maantieteellisesti yhtenäinen alue kuin rajat ylittävä verkostokin.

Eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen dosentin Heikki Mikkelin artikkeli Aluetutkimuksen Euroopat toimii hyvänä avauksena kokoelmalle. Mikkeli on tutkinut paljon eurooppalaista identiteettiä ja Euroopan aluetta, ja tämä asiantuntemus näkyy tekstissä. Aluetutkimuksen terminologia sekä siihen vaikuttavat tekijät tulevat tutuiksi Mikkelin tekstin avulla. Artikkelissa pohditaan samalla Euroopan ja eurooppalaisuuden määrittelyä ja rajausta. Onkin kiinnostavaa pohtia, mikä on alueiden tulevaisuus yhä laajenevassa Euroopan unionissa. Unionin harjoittamalla aluepolitiikalla on tutkimuksenkin kannalta suuri merkitys. Siirtolaisuus sekä väestörakenteen muutokset vaikuttavat olennaisesti eurooppalaisen alueen kehitykseen. Aiheeseen vihkiytymättömälle monet maantieteelliset termit sekä niiden tarkoitus saattavat jäädä epäselviksi. Tämä ei kuitenkaan yhtään vähennä artikkelin arvoa ja se onkin kokonaisuudessaan varsin onnistunut.

Eurooppalaisesta viitekehyksestä siirrytään kätevästi kotimaiseen näkökulmaan. Maantieteilijä Sami Moisio kirjoittaa Suomen aluerakenteen hahmottumisesta aluetutkimuksessa. Artikkelin tärkeimmät huomiot koskevat suomalaisen yhteiskuntapolitiikan muutosta kilpailukeskeisempään suuntaan ja sen vaikutusta aluerakenteisiin. Myös Helsingin verkostoitumista maailman muiden metropolien kanssa pohditaan kiinnostavista näkökulmista.

Euroopan historian professori Laura Kolbe puolestaan pohtii kaupunkitutkimuksen traditioita ja nostaa esiin tilastointien merkityksen kaupunkien kehitykselle. Tilastojen avulla kaupunkien vertaaminen keskenään onnistuu niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Tällöin esimerkiksi Helsinkiä voidaan tarkastella suomalaisesta, pohjoismaisesta tai eurooppalaisesta näkökulmasta. Kehityskohteet ja ylpeydenaiheet saadaan oivasti selville tilastoista. Kolben artikkeli luo silmäyksiä myös uuteen regionalismiin ja sen vaikutuksiin kaupunkitutkimuksessa. Tilastojen merkitys ei kirjoittajan mukaan ole vähentynyt: ”Uudet superalueet määrittelevät asemansa ja merkityksensä perinteisin keinoin: tilastoaineiston avulla.” (s. 111) Näin perinteiset menetelmät ovat avuksi myös uusien alueiden kehityksessä ja tutkimuksessa.

Historiakelpoisuus ja paikallishistoriallisten kuvausten muuttuminen harrastuksesta ammattilaisten työksi ovat teemoja, joita 1800-1900-luvun yhteiskunta- ja aluehistoriaan perehtynyt Maria Lähteenmäki pohtii omassa artikkelissaan. Lähteenmäki tarkastelee aiheita Ruotsin Lapinmaan näkökulmasta. Mikä merkitys oli pohjoisilla alueilla Ruotsin maabrändin rakentamiselle, ja kuinka diskurssi muuttui 1700-luvulta alkaen aina 1900-luvulle asti? Paikallishistoriallisen Toimiston myötä paikallishistoriallinen tutkimus monipuolistui ja yhdenmukaistui 1960-luvulta lähtien. Nykyisin Tilaushistoriakeskus palvelee yhteisöjä ja alueita niiden historioiden tutkimus- ja kirjoitushankkeissa. Tilaushistoriakeskus tekee selvityksiä ja auttaa pätevien tutkijoiden ja kirjoittajien hankinnassa. Sieltä myös tilaushistorian tekijä saa apua ja neuvoja omassa projektissaan. Yhteistyö yliopistojen kanssa tarjoaa mahdollisuuksia uusille tutkijoille, joita tilaushistorioiden kirjoittaminen kiinnostaa.

Geopoliitikko Lassi Heininen ja kansatieteilijä Helena Ruotsala edustavat artikkeleillaan toisenlaisia näkökulmia aluehistorialliseen tutkimukseen. Heinisen tutkimuksen kohteena ovat pohjoinen geopoliittinen alue sekä sen erityispiirteet. Tutkija korostaa kuitenkin pohjoisen alueen olevan osa maailmanlaajuista kehitystä ja maailmanpolitiikkaa. Arktisen alueen vakauteen vaikuttavat muun maailman ohella ilmastonmuutos, energiaturvallisuus sekä maapalloistuminen. Ruotsala kirjoittaa alueiden ja kulttuuriperinnön eurooppalaistumisesta sekä uusien alueiden tuottamisesta. Molemmat artikkelit kuvaavat hyvin yhteiskunnan muutoksia ja niiden vaikutuksia koko aluetutkimuksen kenttään.

Aluehistoriaa käytännössä

Mikrohistoriallisella tutkimuksella on oma tärkeä osansa aluehistoriallisessa tutkimuksessa. Tapaustutkimusosion aloittaakin historiantutkija Kari-Matti Piilahden teksti 1600- ja 1700-lukujen Valkealasta. Artikkeli sivuaa Piilahden vuonna 2007 ilmestynyttä väitöskirjaa ja tekstistä huomaa kirjoittajan perehtyneisyyden aiheeseen. Piilahti tutkii Valkealan maalaispitäjää toimintakenttänä ja on löytänyt arkistoista mielenkiintoisia faktoja. Esimerkiksi kummi- ja avioliittosuhteisiin ovat vaikuttaneet enemmän sukulaisuus ja hyvä maine kuin taloudelliset tekijät. Artikkelissa valkealalaisten toimintakenttä on jaettu kolmeen alueeseen sen mukaan, kuinka tiheätä vuorovaikutus oli eri ihmisten kesken. Myös myytti agraariyhteisöjen vuorovaikutuksen muuttumattomuudesta tulee kumottua Piilahden tekstissä. Tämä onkin hyvä osoitus siitä, että myös talonpoikaisyhteisöjä kannattaa tutkia säätyläisten ohella. Artikkeli on hyvä ja ehjä kokonaisuus ja lukijan tekee mieli syventyä aiheeseen tarkemmin.

Venäläistä Suomea on tutkittu melko ahkerasti 2000-luvun kuluessa, ja siksi poliittisen historian dosentin Kristiina Kalleisen artikkeli aiheesta sopii hyvin kokoelmaan. Onhan Suomen venäläisasutuksella ja -alueilla oma merkityksensä tehtäessä suomalaista aluehistoriallista tutkimusta. Kalleisen artikkelin keskiössä ovat venäläiset kauppiassuvut ja niiden menestys varsinkin pääkaupungissa Helsingissä. Tärkeä oivallus syntyy siitä faktasta, että Suomen venäläisasutus keskittyy edelleen pääkaupunkiseudulle ja Itä-Suomen kaupunkeihin – siis samoille seuduille kuin 200 vuotta aiemminkin.

Naistutkimuksen näkökulmaa kokoelmaan tuo taidehistorioitsija Hanna Kemppi. Hänen artikkelinsa Lintulan nunnaluostarista Kivennavalla pohtii luostariyhteisöä naisten alueena. Kemppi kirjoittaa myös luostareiden ja yhteiskunnan melko tiiviistä vuorovaikutussuhteesta, joka omalta osaltaan vaikutti siihen, että nunnaluostari voidaan nähdä naisten alueena vain joistakin näkökulmista. Artikkelissa problematisoidaan myös suppean yhteisön vaikutusta laajemmin ympäristöön ja toisaalta taas ulkopuolelta tulevien tekijöiden vaikutusta yhteisön toimintaan.

Historiantutkija Samu Nyströmin artikkeli urbaanin alueen kriisistä keskittyy tutkimaan Helsingin kaupunkia ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikana vuosina 1914–1918. Hänen mukaansa kriisiaika osoitti hyvin, kuinka haavoittuvainen moderni kaupunki oli. Kun infrastruktuurien ja talousjärjestelmien toiminta vaikeutui tarpeeksi, kaupunkilaisilla ei ollut mahdollisuuksia turvattuun toimeentuloon. Nopeasti luodut säännöstelyjärjestelmät ja hätäaputyöt eivät olleet riittäviä pelastuskeinoja. Omavaraisuuden puute aiheutti kriisin vankileireillä vuonna 1918. Ruokaa ja huoltoa ei yksinkertaisesti ollut saatavissa. Nyströmin artikkeli avaa uuden ja mielenkiintoisen näkökulman tutkia Helsinkiä sekä vuosien 1914-1918 tapahtumia. Tästäkin aiheesta olisin mielelläni lukenut lisää ja jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan Nyströmin väitöskirjan valmistumista.

Teoksen mielenkiintoisimpiin artikkeleihin kuuluu ehdottomasti historiantutkija Aapo Roseliuksen Suojeluskunnat ja maakunnallinen identifikaatio. Siinä Roselius onnistuneesti nostaa esiin suojeluskuntajärjestön merkityksen maakuntatietoisuutta lisäävänä ja kontrolloivana toimijana. Suojeluskunnat hakivat historiallista oikeutusta toiminnalleen maakunnallisista perinteistä, ja puolivirallisena järjestö tukeutui niin hallinnolliseen valtaan kuin kansan suosioonkin. Maakuntatietoisuus muuttui militaristisemmaksi ja historiatietoisemmaksi. Aluehistoria tarjoaa selvästi uusia mahdollisuuksia paljon tutkittujen aiheiden tutkimukseen. Roselius onnistuu artikkelillaan tekemään suojeluskuntajärjestön kiinnostavaksi toimijaksi uuden näkökulman ansiosta.

Maa, seutu, kulmakunta tarjoaa lukijalleen varsin kattavan kuvan aluehistoriallisen tutkimuksen nykytilanteesta. Artikkeleissa on huomioitu yhteiskunnan ja alueiden muutosten tuomat haasteet. Toisen osion tapaustutkimukset luovat omalta osaltaan katsauksen nykyaikaisesta aluehistoriallisesta tutkimuksesta, ja monista artikkelien aiheista lukisi mielellään lisää. Tieteidenvälinen yhteistyö kantaa hedelmää, ja tutkimus pysyy sen ansiosta muuttuvien alueiden matkassa. Kirja on hyvin toimitettu. Jotkut kuvat ovat harmillisen epätarkkoja.(esim. s.297 ). Etenkin karttakuvien kohdalla olisi tärkeätä, että paikannimistä saa selvää ja ilmansuunnat ovat selvillä. Muutoin kuvat ovat hyvin valittuja ja täydentävät artikkeleita osuvasti. Teos täyttää hyvin yliopiston oppikirjan vaatimukset ja avaa perustietojen lisäksi kiinnostavia uusia näkökulmia. Suosittelen kirjaa kaikille alue- ja paikallishistoriasta kiinnostuneille.