Naisten vuosisata Valkonauhassa

Kun 1800-luku läheni loppuaan, pieni valkoinen emaloitu nauharuusuke ilmestyi siellä ja täällä koristamaan turkulaisten naisten rintapieliä. Se julisti hiljaisesti jäsenyyttä uudessa naisten kristillisessä raittiusliikkeessä, joka vuonna 1896 rantautui Amerikasta Turkuun ja levisi paikallisyhdistyksinä pian myös Tampereelle, Sortavalaan ja Helsinkiin.

Valkonauhaliikettä kotouttivat Suomeen sellaiset tunnetut naisasia- ja raittiusnimet kuin Aleksandra Gripenberg ja Aili Trygg-Helenius – tai ”aava meri” ja ”kohiseva koski”, jollaisina eräs kansainvälisen valkonauhatyön lähettiläs heidät näki. Vuonna 1905 liike oli jo siinä määrin vakiintunut, että Helsingissä perustettiin valtakunnallinen Valkonauhaliitto raittius-, siveellisyys-, lastensuojelu- ja eläinsuojelutyötä varten.

Näistä Valkonauhan maailmanliiton työmuodoista haluttiin Suomen oloissa painottaa erityisesti lastensuojelua ja siveellisyystyötä. Yhtenä juonteena liiton perustamisessa kulki myös halu irrota Raittiuden Ystävistä erilliseksi itsenäiseksi järjestöksi.

Suomen Valkonauhaliiton nykyisen pääsihteerin, pastori Irja Eskelisen kirjoittama liiton satavuotishistoriikki kattaa suomalaisen valkonauhatyön koko taipaleen sen amerikkalaisista syntyjuurista tähän päivään asti. Liiton ja sen paikallisyhdistysten toiminnan kautta piirtyy näkyviin myös yhteiskunnallisia kehityslinjoja, sillä Eskelinen on huolellisesti pyrkinyt taustoittamaan ja kontekstoimaan liittonsa toimintaa.

Vuosisadan vaihteen valkonauhatyön keskeiset toimijat olivat monipuolisesti verkottuneita – nämä maamme koulutettua naisväestöä ja taustoiltaan usein allianssihenkistä kristillisyyttä edustavat naiset kuuluivat moneen muuhunkin yhdistykseen, ennen kaikkea NNKY:hyn ja Martta-järjestöön. Kansainvälisiä suhteitaan liitto on vaalinut huolellisesti siitä lähtien, kun sen ensimmäinen matkasihteeri Maria Stenroth kiersi kotimaan lisäksi kongresseissa Pietarista Yhdysvaltoihin.

Kuten Eskelinen toteaa, valkonauhasisarten tukena ovat olleet myös toiminnalle myönteiset miehet. Monelle liiton papinrouvalle kontaktit kirkon hallintoon ja seurakuntiin solmiutuivat luonnostaan, ja yhteys evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli muutoinkin tiivis. Varsin pian perustamisensa jälkeen Valkonauhaliitto sai oikeuden kirkkokolehtiin, jonka tuotto oli järjestölle pitkään merkittävin yksittäinen tulolähde.

Kirjan yleinen anti on suurimmillaan sen alkupuolella, valkonauhatyön syntyvaiheista 1920-luvulle. Myöhemmin historiikki-genren perinteiset ominaispiirteet johtavat luetteloivampaan esitystapaan, joka tosin tarjoaa paljon tarpeellista ja tarkkaa informaatiota, mutta kadottaa alun tutkimuksellisemman otteensa.

Kokonaisuutena ”Sata vuotta järjestäytynyttä äidinrakkautta” – sillä käsitteellä valkonauhaliikettä luonnehdittiin alkuajoista lähtien – silti on järjestölliseksi satavuotishistoriikiksi harvinaisen huolellisesti, viitseliäästi ja tutkimuksellisessa hengessä kirjoitettu. Teksti on nootitettu, arkistomateriaalia sekä haastatteluja on kerätty ja käytetty kattavasti, ja bibliografia osoittaa alan keskeisimmän tutkimuskirjallisuuden hyvää tuntemusta. Monitoiminen valkonauhaliike on saanut monipuolisuudessaan näköisensä ja kiinnostavan historiikin, jolla on oma merkityksensä myös kirkkohistorian, naishistorian ja raittiusliikkeen tai sosiaalipolitiikan historian tutkimuskentissä.

Rakenteeltaan kirjan perusratkaisu – kronologia etenee pääpiirteissään kolmijaolla taustoittava alku, toiminnan kartoitus ja henkilökuvat liiton keskeisistä vaikuttajista – toimii onnistuneesti. Erityisen kiinnostavia ovat juuri henkilökuvat, joita tekijän lisäksi ovat kirjoittaneet Eija Salmenkivi, Venla Sainio, Silja Forsberg ja Anja Aalto.

Henkilöpotreteissa lukija saa tutustua esimerkiksi Hanna Loimarantaan, jonka toiminta tuotteliaana kirkkotekstiilitaiteijana on syyttä jäänyt hieman unohduksiin. Eskelisen tekstistä välittyy myös kirjoittajan oma herkkä historiantaju sekä se ilmeisen arvostava henki, jolla hän yhdessä muiden kirjoittajien kanssa on suhtautunut aiempien valkonauhasisarten työhön.

Arvostuksen ymmärtää helposti kirjan luettuaan. Liiton toimeliaat naiset ovat tehneet hämmästyttävän paljon arvokasta työtä elämässään eri tavoin apua tarvinneiden hyväksi. Silmiinpistävin piirre Valkonauhaliiton ja sen paikallisyhdistysten toiminnassa ovat yllättävän moninaiset toimintamuodot, joista monet esiintyvät myös kirjan runsaassa kuvituksessa: on pidetty raittiuskursseja ja raittiusruokalaa, tyttö- ja poika-, työ-ja turva-, opiskelija- ja lepokoteja, naisklubia Sörnäisissä, yömajaa Vaasassa ja leirejä Taipalsaarella; on tehty omaa lehteä, kerho-ohjelmia nuorisokerhojen ohjaajille ja vauvan vaatteita rajaseututyöhön; on valistettu ja vierailtu vankiloissa.

Työmuotoja on toiminnan mittaan ilmeisen joustavasti päivitetty kunkin ajan erityistarpeisiin samalla kun työaloissa on pidetty kiinni alkuperäisistä linjauksista. Muuttuvat toimintamuodot myös kommentoivat yhteiskunnan kehitystä 1900-luvulla. Alkuvuosien täysraittiuden edistämisen tilalle on tullut huumetyö; vuosisadan mittaan auttaminen on osin myös ammatillistunut niistä päivistä, kun Valkonauhan jäsenet päivystivät Helsingin rautatieasemalla kaukojunien saapumisaikoina tarjotakseen työnhakuun tuleville maaseudun tytöille apua yösijan ja työpaikan etsinnässä.

Eikä työn tarpeelle näy loppua. Sitä mukaa kuin hyvinvointiyhteiskunnan valtiolliset ja kunnalliset tukiverkostot ovat käymässä uhanalaisiksi, Valkonauhaliiton työkenttä näyttää olevan, kuten Irja Eskelinen toteaa, pikemminkin laajenemassa kuin kaventumassa. Kenties liiton seuraavan vuosisadan historia joutuukin aikanaan toteamaan valtio- ja kuntapalveluiden menestyksekkään ulkoistamisen: vapaaehtoiset ja vastuulliset naiset pannaan yhä paljomman vartijoiksi.