Magnus Västerbron Svälten – Hungeråren som formade Sverige voitti viime vuonna Suomen Finlandia-palkintoa vastaavan August-palkinnon tietokirjallisuuden sarjassa. Palkinto on perusteltu, sillä Västerbron Svälten on sujuvasti, jopa viihdyttävästi, kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta, Ruotsin nälkävuosista vuosina 1867–1869. Samalla se herättää kysymyksen tulisiko kilpailussa olla erilliset sarjat kaunokirjallisille tietoteoksille ja perustutkimukseen perustuville. Jälkimmäisillä ei tunnu tällaisissa kisoissa olevan paljonkaan asiaa.

Ruotsin nälkävuosiin perehtyneelle kirjassa tuskin on mitään uutta, vaan paikoitellen kirjan kappaleet tuntuvat noudattavan hyvinkin orjallisesti alkuperäisteoksia. Kirja nojaa erityisen vahvasti Marie Clark Nelsonin Norbottenin nälänhätää tarkastelevaan väitöskirjaan Bitter Bread ja Olle Hägerin, Hans Villiuksen ja Carl Torellin Ett Satans År -dokumenttielokuvaan ja kirjaan. Mistään plagiaatista ei sentään ole kysymys, sillä kirjan lopussa tämä tuodaan selkeästi esille seikkaperäisessä selosteessa alkuperäislähteistä kommentaareineen. Historian tutkijoille tämä lienee kirjan merkittävin ansio, sillä se tarjoa oivan johdatuksen nälkätutkimuksen äärelle.

Magnus Västerbron kirjan alaotsikkona on Hungeråren som formade Sverige. On totta, että nälkävuosilla oli suuri merkitys Ruotsin historiaan, sillä niiden seurauksena monet menettivät uskonsa Ruotsiin ja päättivät emigroitua Pohjois-Amerikkaan, jos rahavarat sen suinkin vain sallivat. Itse kirja kertoo tästä kuitenkin varsin vähän, ja se on pikemminkin hieno kuvaus itse Ruotsista, nälkää näkevien kohtelusta ja heidän kokemuksistaan nälkävuosina.

Tuho iskee

Kirja alkaa osuvalla kuvauksella ruotsalaisten uskosta kuninkaaseen. Västerbro kertoo tarinan siitä, kuinka 64-vuotias köyhä uudisasukas Nils Borg käveli yli tuhannen kilometrin matkan Råneåsta Tukholmaan kertoakseen, kuinka paha nälänhätä Pohjois-Ruotsissa vallitsi. Taivallettuaan yli viisikymmentä päivää hyytävässä talvisäässä hän saapui vihdoin pääkaupunkiin, mutta kuningasta hän ei kuitenkaan saanut tavata, sillä Kaarle XV:n aika meni ryyppäämiseen ja irstailuun.

Kaunokirjallisuuden runsaan hyödyntämisen myötä teos muistuttaa vastikään arvostelemani Pekka Haatasen Suomen maalaisköyhälistö -teosta. Samalla se on loistava johdatus norlantilaisiin kaunokirjallisuuden klassikoihin Kerstin Ekmanista Sara Lidmaniin. Varsinkin vastikään kuolleen Torgny Lindgrenin kirjojen voimakas fiksoituminen ruokaan saa kirjasta hyvän selityksen.

Kuninkaan jatkaessa juhlimistaan Pohjois-Ruotsin sisämaassa Vilhelmiinassa valmistauduttiin kuolemaan varastojen tyhjentyessä äärimmäisen kylmänä keväänä 1867 – ja tuolloin pahin vuosi oli vasta edessä. Etelä-Ruotsissa sen sijaan riitti viljaa vietäväksi asti, ja kesällä 1867 Lontoon hevoset söivät ennätysmääriä ruotsalaista kauraa. Myöhäisen kevään jälkeen alkukesä vaikutti  lupaavalta myös maan pohjoisemmissa osissa. Toiveikkuus vaihtui kuitenkin epätoivoksi heinäkuun ensimmäisten ”kurkunkatkojaöiden” myötä. Hallan iskiessä epätoivoiset viljelijät pyrkivät pelastamaan minä ehtivät, vahingoittuneet perunat ja vihreän kypsymättömän viljan.

Elokuun 23. päivän myrskyn tuhottua sen, mikä oli pelastunut aiemmista halloista, jäljelle jäi vain epätoivo. Viranomaisille virtasi yksiselitteisiä raportteja satojen tuhosta kaikkialta Norlannista sekä myös eteläisimmiltä alueilta, kuten Värmlannista ja Taalainmaasta. Kato oli siten iskenyt yli puoleen Ruotsin pinta-alasta. Alueella asui noin miljoonaa ruotsalaista eli noin neljännes väestöstä. Tilanteen katastrofaalisuuden asteen selvitessä olisi jo ollut kiire toimia, sillä Pohjanlahden jäätyminen oli jo lähellä, ja sen jäädyttyä Norlanti olisi eristyksissä. Rautateiden kantarata ulottui tässä vaiheessa vasta Uppsalaan, eikä kunnollisia teitä ollut. Etelämpänä olisi ollut ruokaa, sillä Tukholman ympäristössä Mälarinlaaksossa sato oli ollut jopa normaalia parempi. Vallitsevana ideologiana oli kuitenkin, että kansaa oli koulittava selviytymään itse. Pohjoisen köyhille se merkitsi käytännössä turvautumista hätäravintoon, pettuleipään, jäkäläpannukakkuihin sekä kukista ja ruohosta tehtyyn keittoon.

Nälänhätä – rangaistus synneistä

Ensimmäisenä toimi Västerbottenin maaherra Erik Viktor Almquist, joka jo elokuun puolessavälissä kokosi eri puolilta maakuntaa saamiaan raportteja hädästä ja lähetti kirjelmän kruunulle ja valtionjohdolle vaatien apua. Anomus oli asialistalla useiden muiden avunanomusten kanssa hallituksen kokouksessa syyskuun alussa. Vastakkain olivat ajatus vastuusta hätää kärsiviä kohtaan ja ajatus siitä, että pitää varoa tekemästä liikoja, ettei köyhiä hemmotella pilalle.

Jälkimmäinen näkökanta sai tukea myös siitä uuden ajan vakaumuksesta, että markkinoiden tulisi toimia täysin vapaasti. Västerbron mukaan voidaan kenties sanoa, että ikivanha sydämettömyys oli saanut uuden teoreettisen ilmiasun liberaalissa talouspolitiikassa. Toisin kuin muut asialistalla olevat anomukset, Almquistin pyyntö sai myöntävän, tosin ehdollisen, vastauksen. Maaherra oli pyytänyt suuren summan ilmaisena apuna, jottei hädänalaisten olisi tarvinnut velkaantua saadakseen apua. Sellainen ei käynyt päinsä, ja välittömän avun antamisen sijaan päätettiin myöntää 180 000 riikintaalerin laina, joka piti maksaa takaisin jo vuosina 1870–1872. Lainarahalla ostettua viljaa piti lisäksi antaa vain niille, jotka kykenivät antamaan takauksen takaisinmaksukyvystä, ja köyhille annettaisiin ruokaa työpanosta vastaan. Apu rajoittui vain Västerbotteniin, sillä Norrbottenin muiden alueiden maaherrat eivät ainakaan vielä olleet pyytäneet apua.

Vähitellen avunpyyntöjä alkoi tulla myös muilta alueilta, ja vihdoin lokakuussa 1867 Ruotsin hallitus päätti, että koko Norlantia pitää auttaa. Silloin oli jo kiire, sillä Pohjanlahden jäädyttyä olisi liian myöhäistä toimittaa suurempia elintarvikemääriä perille. Hallituksen kovat vaatimukset avun saajille herättivät jo aikalaisissa kovaa kritiikkiä. Kritisoijien mielestä oli kohtuutonta vaatia takuita niiltä, joita ollaan pelastamassa nälänhädältä. He korostivat, että hätäaputöiden vaatimus vain uhkasi pahentaa tilannetta. Pitikö nälkiintyneitä ja voimiltaan heikentyneitä miehiä ja naisia tosiaan pakottaa ulos pakkaseen raatamaan henkensä pitimiksi? Vastikkeellisen avun puolustajat toivat esiin kovaan ääneen sen, että nälänhätä oli rangaistus synneistä, ja että se piti vain nöyrästi kestää. Vaikutusvaltaisin henkilö, joka oli tätä mieltä, oli Norlannin piispa Anders Fredrik Beckman.

Kaikeksi onneksi Pohjanlahti ei ollut vielä kokonaan jäätynyt marraskuussa 1867, joten avustuslaivat pääsivät purkamaan arvokkaan lastinsa rannikkokaupunkien satamiin. Niistä oli kuitenkin vielä pitkä matka surkeita teitä pitkin sisämaan hätää kärsivien asukkaiden luo. Kilpajuoksu jäätyvää merta vastaan päättyy joulukuun kovien pakkasten myötä, ja 14.12.1867 Fäderneslandet-lehti raportoi, että Piteåån matkalla ollut laiva oli jäänyt kiinni jäihin. Tämän jälkeen Norlannissa jouduttiin pärjäämään niillä ruokavaroilla, jotka olivat ehtineet perille.

Toisin kuin Suomessa, nälänhätä herätti Pohjois-Ruotsissa myös laajamittaista ja jossain määrin organisoitua kapinaa. Pahimmilleen tilanne kärjistyi Hudiksvallissa maaliskuussa 1868, mutta sielläkin väkijoukko perääntyi sen jälkeen, kun yksi kapinoijista oli ammuttu kuoliaaksi. 9.5.1868 ensimmäinen höyrylaiva saapui vihdoin Härnösandiin ruokalasteineen, ja lämmin kesä toi mukanaan hyvän sadon Norlantiin. Pohjoisessa oli pahin ohi. Viivyttelyn hinta oli kuitenkin hirmuinen: Västerbottenissa kuoli 3 000–4 000 ihmistä tavallista enemmän eli kuolleisuus noin kaksinkertaistui, ja Norrbottenissakin kuolleisuus oli vuonna 1868 puolitoistakertainen normaalivuoteen verrattuna.

Etelä-Ruotsiin lämmin ja sateeton kesä sen sijaan toi katastrofin. Jopa kuningas huomasi kuumuuden matkoillaan. Hän valitti, että on niin kuuma, että hän hädin tuskin jaksaa syödä. Viiniä hän sentään jaksoi juoda seurueensa kanssa.

Paikoitellen sato oli melkein normaali, mutta jossain korjattiin vain kolmannes tai neljännes tavallisesta. Kaiken kaikkiaan vajaa puolet Ruotsin väestöstä asui huonon sadon lääneissä. Raportteja hätää kärsivistä kunnista koottiin ja lähetettiin jälleen pääkaupunkiin. Tällä kertaa päätös oli kuitenkin toisenlainen kuin syyskuussa 1867. Hallitus myönsi, että ongelmia on edessä, mutta että valtion kassassa ei ole rahaa, ainakaan sillä momentilla, joka oli tarkoitettu tällaisiin tilanteisiin. Hetkeä myöhemmin sillä oli kuitenkin varaa päättää 178 000 riikintaalerin häälahjasta prinsessa Loviisalle, jotta hänet voitaisiin naittaa kunniallisesti Tanskan prinssille. Pieniä määriä viljaa sentään saapui maahan hädänalaisia varten, mutta lähettäjiä olivat lähinnä yksittäiset kunnat ja yksityishenkilöt.

Valtakunnan huipulla herättiin kuningasta myöten vihdoin tammikuussa 1869. Laajamittaiset varainkeruut käynnistyivät jälleen, mutta nyt oltiin jo auttamattomasti myöhässä ja jouduttiin sinnittelemään siihen asti, että jäät sulaisivat. Viivyttely osoittautui kohtalokkaaksi. Tilastollinen keskustoimisto kokosi nälkävuosien jälkeen tilaston, jonka mukaan nälkävuosien 1867–1869 ylikuolleisuus oli lähes 27 000 henkeä. Yli puolet heistä kuoli viimeisenä nälkävuotena todennäköisesti siksi, että syksyllä 1868 oli päätetty olla antamatta mitään apua. Kaikeksi onneksi kesällä 1869 saatiin hyvä tai edes kohtalainen sato, ja pitkästä aikaa monet saivat kokea kylläisyyden tunteen.

Nälkä, yhteiskunta ja demokraattisuus

Kirjan alaotsikon mukaan nälkävuosilla oli ratkaiseva merkitys Ruotsin kehitykselle. Allekirjoitan tämän ajatuksen ja uskaltaisin väittää, että niillä oli suurempi merkitys Ruotsin kuin Suomen historiassa. Monille henkiin jääneille nälkävuodet merkitsivät suistumista äärimmäiseen köyhyyteen vuosiksi eteenpäin. Yksinomaan Västerbottenin läänissä haastettiin yli 16 000 henkilöä oikeuteen maksamattomien velkojen vuoksi. Velat olivat useimmiten hätäapulainoja. Monille nälkävuodet merkitsivät myös uskon menettämistä Ruotsiin ja sen valtapitäviin. Monet äänestivät jaloillaan, ja ne jotka suinkin kykenivät, päättivät emigroitua. Vuonna 1869 ylitettiin kaikki ennätykset, kun virallisten tilastojen mukaan yli 39 000 ruotsalaista jätti maan. 1900-luvun alussa voitiinkin todeta, että joka neljäs ruotsalaisten vanhempien lapsi asui ulkomailla.

Nobel-palkitun Amartya Senin mukaan yhteiskunnan demokraattisuudella on ratkaiseva merkitys sille, tekevätkö valtaapitävät kaikkensa pelastaakseen kansalaisia kuolemasta nälkään. Senin mukaan Intiassa ei ole esiintynyt laajamittaista nälänhätää sen jälkeen, kun maa sai ensimmäisen demokraattisen hallinnon 1940-luvun lopussa. Västerbro arvioi, että jos Ruotsin valtaapitävät olisivat päättäneet kaikin keinoin auttaa hätää kärsiviä ilman mitään vastikkeellisuuden vaatimuksia, nälkävuosista selviäminen olisi ollut mahdollista ainakin useimmissa tapauksissa. Kaikkia kärsiviä ei kuitenkaan haluttu auttaa osin taloudellisista mutta ehkä ennen kaikkea periaatteellisista syistä. Toisaalta on selvää, että paljon useampia olisi kuollut, jos valtaapitävät eivät olisi huomioineet kansaa lainkaan. Olisikin houkuttelevaa käyttää nälkävuosien ylikuolleisuutta yhteiskunnan demokratian mittarina.

Västerbro arvioi, että Suomen nelinkertainen ylikuolleisuus (100 000–120 000 ihmistä) puolet pienemmästä väestöstä johtuisi siitä, että Suomi oli Ruotsiakin epädemokraattisempi. Hän ei kuitenkaan huomioi riittävästi maiden olojen erilaisuutta. Systemaattisen hätäavun hitaampi käynnistyminen Suomessa ei suinkaan johtunut siitä, että käsitys uhkaavasta katastrofista olisi levinnyt hitaammin kuin Ruotsissa. Syyskuussa 1867 J. V. Snellman oli yhteydessä von Rothschildiin ja pyysi uutta hätäapulainaa jauhojen ja viljojen hankintaan. Laina myönnettiin jo lokakuun puolella, jolloin Ruotsin hallitus vasta päätti, että koko Norlantia pitää auttaa.

Tässä vaiheessa Ruotsin erilaiset olot verrattuna Suomeen olivat kuitenkin hätää kärsivien etu. Ensinnäkin Ruotsin ei tarvinnut hakea hätäapua varten lainaa ulkomailta, sillä hallituksella oli käytössään rahasto, jonka varat oli varattu apua tarvitsevien kuntien auttamiseen, sekä erityinen osuus valtion budjetista, joka oli tarkoitettu maanpuolustukseen ja muihin tärkeisiin ja kiireellisiin tarkoituksiin. Toiseksi vuonna 1867 vain Ruotsin pohjoisosat kärsivät kadosta ja Etelä-Ruotsissa viljaa riitti vietäväksi asti. Ruotsin ei siis täytynyt hankkia viljaa ulkomailta niin kuin Suomen piti tehdä.

Tämä aiheutti Suomessa ratkaisevan viiveen kilpajuoksussa Pohjanlahden jäätymistä vastaan. Jäätymisen jälkeen suurten ruokamäärien kuljettaminen muuttuisi mahdottomaksi. Pahin kato oli Ruotsissa kuitenkin vasta vuonna 1868, ja tuolloin maan hallitus havahtui tilanteeseen vasta tammikuussa. Olisiko tämän vuoksi parempi verrata Ruotsia Viroon? Ruotsin tavoin Virossa oli pahin kato vuonna 1686, mutta maan nälänhätä rajoittui läntisiin saariin.

Väittäisin, että parempi mittari maan demokraattisuudelle on se, miten maa huolehtii kansalaisistaan suhteessa sen käytettävissä oleviin resursseihin. Olen omissa laskelmissani osoittanut, että Suomen hallitus teki syksyllä 1867 kaikkensa nälänhädän estämiseksi. Tuolloin oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä enempää lainaa ei silloisella aikataululla ollut saatavilla, eikä kerjäläisten vaellusta ja tautien leviämistä voitu enää estää. Ruotsin hallitus olisi sen sijaan halutessaan todennäköisesti pystynyt torjumaan nälänhädän käytännössä kokonaan. Västerbro itse arvioi, että prinsessa Lovisan mahtipontisiin häihin käytettiin enemmän rahaa kuin mitä kansalaiset pyysivät hätälainoina.

Kirja päättyy muistutukseen siitä, että nälänhädät eivät ole maailmasta kadonneet, vaikka vastaavanlaisia nälänhätiä ei ole tämän jälkeen koettu Länsi-Euroopassa rauhan aikana. Olemmeko kuitenkaan globaalisti ajateltuna sen kummempia kuin Ruotsin hallitus, joka ei ruokkinut kansalaisiaan, vaikka olisi kyennyt niin tekemään? Olemmeko sen kummempia kuin Ruotsin kuningas juhliessamme länsimaisessa yläkylläisyydessä kanssaihmistemme nähdessä nälkää?

Kirjallisuutta

Mika Arola, Foreign capital and Finland. Central government’s first period of reliance on international financial market, 1862–1938. Bank of Finland Scientific monographs E: 37. 2006. https://helda.helsinki.fi/bof/bitstream/handle/123456789/9351/128348.pdf?sequence=1

Pekka Haatanen, Suomen maalaisköyhälistö – Tutkimusten ja kaunokirjallisuuden valossa. Into, 2017. Arvosteluni Agricolassa 4.2.2019 https://agricolaverkko.fi/review/valitettavan-ajankohtainen-koyhyyden-tutkimuksen-klassikko/

Jan Kunnas, ”1860-luvun nälkävuodet: absoluuttinen ruokapula vai niukkuuden epätasainen jakautuminen,” Kansantaloudellinen aikakauskirja, 2018, Vol. 114(3) 335—355. https://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/wp-content/uploads/2018/10/KAK_3_2018_WEB-9-29.pdf

Marie Clark Nelson, Bitter Bread: The Famine in Norrbotten 1867-1868. Studia historica Upsaliensia, 2008.

Juttua muokattu 28.5.2019 klo 11.45: pidennetty ingressiä.

Juttua muokattu 29.5.2019 klo 9.36: korjattu kirjoitusvirheitä.