Asplundin teos on vasemmistolaisen poliittisen ideologian läpitunkema, kuten useat muut jatkosodan aikana poliittisessa paitsiossa olleiden muistelmat (esim. Parkkari 1955). Kirjan kääntäjä, Allanin lapsenlapsi Bubi Asplund toteaakin esipuheessaan, että vasemmistolaisen poliittisen vakaumuksen voimakas julkituonti sodan jälkeen kuului ajan henkeen. Tämä pitää paikkansa ja vaikka kirjoittajan kritiikitön suhtautuminen Neuvostoliittoon aiheuttaa nykylukijalle välillä hieman uskottavuusongelmia muistelijan kertomaa kohtaan, se ei tarkoita sitä, ettei Asplundin kuvaus poliittisten vankien todellisuudesta suomalaisilla vankileireillä olisi todenmukainen.

Asplundin matka kulki Köyliön varavankilan kautta rintamalle Pärmin pataljoonan mukana ja sieltä pian takaisin vankileirille Itä-Karjalaan. Ensin Kangasjärvelle, josta tammikuussa 1942 syvemmälle Itä-Karjalaan Säämärärvelle ja syksyllä 1942 lyhyeksi jääneen karkumatkan jälkeen Koveron leirille, jossa hän vietti sodan loppuajan. Asplund kertoo tarinansa toteavalla tyylillä, johon ei kuulu yletön herkuttele leiriolojen kurjuuden kuvauksella, vaikka tämäkin varmasti olisi ollut mahdollista.

Kaunistelematonta kuvaus nälästä ja kovasta kohtelusta silti on. Asplund tavoittaa hyvin tiettyjä suomalaisille siviili- ja sotavankileireille tyypillisiä realiteetteja. Ensinnäkin olot ja kohtelu kovenivat aluksi pikkuhiljaa saavuttaen huippunsa talvella 1941–1942. Ruoka-annokset pienenivät ja samalla vartijoiden käytös vankeja kohtaan muuttui ankarammaksi. Ruoan vähyys liittyi osittain Suomen sota-aikana heikentyneeseen elintarviketilanteeseen, mutta Asplundin tarina osoittaa vankien kiusaamisen, näännyttämisen ja hyväksikäytön olleen myös puhtaasti suomalaisten toimesta johtuvaa. Poliittisilla vangeilla teetettiin aivan liian raskaita metsätöitä aivan liian vähäisellä ruokamäärällä ja tavallista oli sairaiden pakottaminen töihin. Lisäksi lisämuonan hankkimista ei aina suvaittu, vaikka se olisi parantanut merkittävästi vankien ravitsemustilannettaan. Asplund on myös vakuuttunut siitä, että vankileirin henkilökunta varasti vangeille tarkoitetusta muonamäärästä.

Vartijoiden asenteet poliittisia vankeja kohtaan vaikuttivat myös koventuneen sodan aikana. Asplundin kertomuksessa esiintyy vartijoita, jotka jo alun perin suhtautuivat poliittisiin vankeihin heitä epäinhimillistäen sekä vartijoita, joiden asenteita ja käyttäytymistä sota ja rooli vartijana muokkasivat tähän suuntaan. Asplund tosin mainitsee, että kaikki vartijat eivät suinkaan suhtautuneet yhtä epäinhimillisesti poliittisiin vankeihin, mutta valtaosaa hän kuvaa hyvin sadistisiksi ja raaoiksi. Hänen mukaansa tammikuussa 1942 ne vartijat, jotka edes vähän olivat osoittaneet inhimillisyyttä vangeille, määrättiin muualle ja uudet, suhtautumistavaltaan kovemmat vartijat tulivat tilalle.

Asplundin kuvauksesta välittyy hyvin se, mikä auttoi poliittisia vankeja jaksamaan kovissa oloissa. Hän mainitsee useassa kohdassa oman ja tovereidensa uskon omaan ideologiaansa ja siihen, että se tulee vielä voittamaan. Vangeilla siis oli jotain, minkä puolesta he kärsivät, mikä teki kärsimyksen mielekkääksi ja lisäksi heillä oli toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Molemmat seikat vaikuttivat merkittävästi siihen, että vankeuden psyykkiset vaikutukset eivät muodostuneet ylitsepääsemättömiksi, mikä mahdollisti myös fyysisen jaksamisen. Poliittiset vangit joutuivat koko sodan ajan kärsimään alistetusta asemasta ja huonosta sekä alentavasta kohtelusta. Edellä mainittu usko omaan ideologiaan varmasti auttoi myös itsekunnioituksen säilyttämisessä. 

Asplundin teos on hieno lisä jatkosodan aikana vaiennettujen muistelmakirjallisuuteen ja olikin jo korkea aika sen suomentamiselle.

Kirjallisuutta:

Inkinen, Uuno F. (2001) Sotapäiväkirja 1941–1944. Like.

Kankare, Vilho (2011) Mennään kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota. Otava.

Parkkari, Nestori (1955) Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944. Kustannusosakeyhtiö Savon Sanan Kirjapaino.

Vuorinen, Harry (2006) Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan ajalta 1941–1944. Like.