NÄYTTELIJÄIDENTITEETTI – vietävän luettavaa tekstiä

Pia Hounin Näyttelijäidentiteetti on vietävän luettavaa tekstiä väitöskirjaksi. Houni on päässyt kirjoittamisprosessissaan sille kadehdittavalle tasolle, että hyvinkin yllättävät ja yksityiset mietteet ja melko suppeasta aineistosta tiukasti puristetut johtopäätökset peilaavat sopusuhtaisesti myös esitettyjä teoreettisia ja metodologisia näkökulmia. Haastatteluosuudet limittyvät saumattomasti tieteelliseen tekstiin. Tavanomaisia ristiriitoja, joihin haastattelututkimuksissa helposti joudutaan teorioiden ja empiirisen aineiston "esillepanon" välillä, ei tässä tutkimuksessa juurikaan esiinny.

Näyttelijäidentiteetin haastatteluaineisto koostuu "vain" kuudesta englantilaisnäyttelijän ja kuudesta suomalaisnäyttelijän omaelämäkertahaastattelusta. Sukupuolijakautuma on huomattavan feminiininen, sillä naisia on kahdeksan ja miehiä neljä. Tätä asetelmaa ei sen kummemmin perustella, joten oletan sen johtuvan tutkimuksen tekijän omista mieltymyksistä tai sukupuolesta. Haastateltavat työskentelevät pääosin teattereihin kiinnitettyinä. Osa heistä on muutenkin tunnettuja ja siis näkyvästi julkisuudessa. Kaikki haastateltavat olisivat antaneet Hounille luvan esiintyä tutkimuksessa myös omilla nimillään, mutta tutkija tekee mielenkiintoisen ratkaisun – hän säilyttää anonyymisyyden. Ratkaisu on tässä tapauksessa perusteltu: lukija välttyy ennakkoasennoitumiselta ja keskittyy olennaiseen, identiteettikysymyksiin. Sinänsä anonyymisyyteen vetoaminen ja "lähteiden" suojelu menee mielestäni usein haastattelututkimuksissa äärimmäisyyksiin silloinkin, kun ei ole minkään valtakunnan tarvetta piilotella kontaktihenkilöitä.

Haastattelumetodikseen Houni mainitsee "itseohjautuvan puheen", joka sopii vallan mainiosti rooleja ja eri identiteettejä työkseen rakentelevan – ja muutenkin puheliaan – porukan biologisen muistin herättelemiseksi. Tutkija tuo esiin myös sen tosiseikan, että näyttelijät ovat poikkeuksellinen ammattiryhmä, jolla on julkisuudessa paitsi eräänlainen "oikeutus" omaelämäkertaan, myös harjaantunut kyky ja halu setviä elämäntaivaltaan, tietään teatterin lavalle tai kameran eteen. Näin temaattiset ja varsinkin johdattelevat kysymykset, joihin haastattelija usein joutuu vasten tahtoaankin turvautumaan, käyvät lähimain tarpeettomiksi.

Haastatteluaineiston suppeus voisi jotakuta pelottaa, mutta Houni on kääntänyt sen voimakseen: hän ei väitäkään analysoivansa mitään muuta kuin 12 näyttelijän tarinaa, joihin hän todella paneutuu. Tutkija pohtii perusteellisesti omia tutkimusnäkökulmiaan, työprosessiaan, haastattelujen kulkua, vuorovaikutusta, muistamista, kertomista, kuuntelemista ja omaa kirjoittamistaankin. Erityisen onnistuneena pidän Näyttelijäidentiteetin metodista erittelyä ( "Tutkimuksen metodologiset tienviitat", s. 69-128), joka kelpaa vallan hyvin tasokkaaksi ohjenuoraksi jokaiselle, joka on kiinnostunut narratiivisen haastattelun käytöstä lähdeaineistona. Houni on myös hyvin tietoinen niistä ikuisista pulmista, jotka liittyvät haastattelututkimuksen moniäänisyyteen – kuka puhuu ja kenen ääni lopulta kuuluu? Tekijän näkökulma miellyttää tässäkin: "Joka tapauksessa tutkittavien ´oma ääni´ on aina minun konstruktioni, joka muodostuu aineiston kanssa työskennellessä" (s. 96).

Pia Houni ei ole kokenut selvästikään suurta kulttuurista eroa haastatellessaan englantilaisia ja suomalaisia näyttelijöitä, ei edes tarinoiden sisältöjen kannalta. Oikeastaan ainut merkittävä ero, jonka hän mainitsee, on koulutuksen osuus näyttelijäksi tulemisessa. Suomessa, pienessä maassa, lähimain kaikki vähänkin tunnetummat näyttelijät ovat valmistuneet Teatterikoulusta tai Teatterikorkeakoulusta. Englannissa haastateltavien ammatillinen tie ja tausta on paljon kirjavampi ja jopa itseoppineisuuskin arvossaan. "Erilaisuuden" sivuuttamiseen elämäntarinoissa voi olla monia luonnollisia syitä. Suuria eroja ei ehkä todellakaan näyttelijämaailmassa ole? Ehkä niitä ei ole sattumalta näiden 12 näyttelijätapauksen kohdalla? Ehkä Houni ei näitä eroja huomaa, koska liikkuu niin sulavasti kahden maan kulttuurin välillä tai siksi, että ei ole asettanut kulttuurieroja tutkimustehtäväkseenkään. Sinänsä tämä "erilaisuus" olisi voinut olla Näyttelijäidentiteetin mielenkiintoinen lisämauste.

Näyttelijäidentiteetti on siitä harvinainen tutkimus, että se myös vastaa selvästi esitettyyn tutkimuskysymykseen. Koko kirjan juonikuvio on riittävän rajattu ja lukijaystävällisen mielenkiintoinen: näyttelijät puhuvat ammatistaan ja sen erityispiirteistä, mikä juuri onkin suurimmassa määrin identiteettityötä ja tutkija miettii ja analysoi sitä miten näyttelijä toisaalta rakentaa OMAA identiteettiään OMAelämäkerrallisissa tarinoissaan, haastatteluissa, joissa on kyse näyttelijäksi tulemisesta ja näyttelijänä olemisesta. Tässäkin Houni ottaa viisaan takaportin ja myöntää, että elämäkertahaastattelu ei ole koskaan pelkkää menneen elämän kertomista, vaan "…tarinan tuottamisen hetki on ihmiselle oman elämänsä konstruoimisen piste" (s. 103). Näyttelijä siis säilyy näyttelijänä, vaikka eri aikoina kerrotut elämäkerrat vaihtelisivatkin.

Mutta näytteleekö näyttelijä taidokkaasti myös tutkijalle? Ehkä vähemmän silloin kun suostuu esiintymään tutkimuksen kohteena vaikka omalla nimellään – silloinhan elämäkerran peruskuvio olisi ikään kuin tarkistettavissa? Mutta ainahan me muutkin näyttelemme, luomme identiteettejä ja annamme mielikuvia.

(Muistan hyvin kuinka törmäsin Matti "Peltsi" Pellonpäähän, matkalla Moskovan elokuvajuhlille kesällä 1987.
Peltsi-identiteetti rakentui jo Helsingin rautatieasemalla näyttelijän saapuessa viime hetkellä ennen junan lähtöä laiturille kädessään pieni muovikassi. Osoittautui, että siitä löytyivät varasukat ja kossupullo. Pyöriessäni viikon verran näyttelijän tulkkina eri tilaisuuksissa ja haastatteluissa, huomasin roolissa kuitenkin myös outoa kurinalaisuutta. Kossu vaihtui sujuvasti vodkaan ja show pyöri aamusta iltaan – mutta ei sittenkään yömyöhään. Yksityishenkilö Matti Pellonpää meni yleensä hyvissä ajoin nukkumaan meidän muiden jatkaessa juhlia festivaaliklubilla. Aamulla piti olla taas Peltsin roolissa. Erään vapaan iltapäivän istuimme hotellihuoneessa kertomassa erilaisia suku- ja elämäntarinoita toinen toisillemme, ei toki ihan kuivin suin – koska olin luvannut tehdä tulkkityöni siivellä myös Pellonpää-haastattelun. Taisin siinä kertoa jotakin äitini kovista elämänkolhuista, kun yhtäkkiä huomasin näyttelijän silmistä valuvat kyyneleet. Vastaus tuli silmänräpäyksessä: Älä välitä, nämä ovat näitä näyttelijän ammattielkeitä…)

Pia Houni mainitsee kiitollisena väitöskirjansa esipuheessa takapiruikseen mm. Tommi Hoikkalan, Klaus Weckrothin, Anni Vilkon ja Matti Hyvärisen. Hän on saanut ilmeisen hyvää ohjausta ja kannustusta, mutta myös kritiikkiä, mikä on ilolla merkille pantava. Mainituilla kannustajilla ja kriitikoilla onkin omaelämäkerta- ja haastattelututkimuksen kentillä näkyvä panos suomalaisessa tiedemaailmassa, mutta kyllä Houni on rakentanut Näyttelijäidentiteettinsä myös puhtaasti ja rohkeasti omia subjektiivisia mieltymyksiään seuraten. Onneksi.

Pentti Stranius
Venäjä-tutkija
Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos