Tällaisia kirjoja ei nykyisin julkaista kovinkaan usein. Toisen maailmansodan kauhujen todistajat ovat joko kertoneet kerrottavansa tai vieneet kokemuksensa mukanaan hautaan. Traudl Jungen muistelmateos on kuitenkin julkaistu Saksassakin vasta pari vuotta sitten; suomenkielinen käännös ilmestyi tämän vuoden keväällä.

Muistelmateoksen teksti sinänsä ei ole ihan äsken syntynyttä: kaksi ja puoli vuotta Hitlerin sihteerinä työskennellyt müncheniläisnainen kirjoitti tarinansa vuosina 1947-48. Kirjaksi se muokattiin vasta vuosituhannen vaihteessa, ja asialla oli itävaltalaissyntyinen kulttuuri- ja uutisjournalisti, joka on aiemminkin osoittanut kiinnostusta toisen maailmansodan aikaan tekemällä kirjan Anne Frankista.

Melissa Müller edustaa ikäluokkaa, jonka vanhemmatkaan eivät taida kovin selvästi muistaa toisen maailmansodan aikaa. Hän ei mainitse, miten Traudl Jungen julkaisupäätös syntyi, mutta helppoa se ei ilmeisestikään ollut. Müller on kirjoittanut Jungen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä hänen elämästään natsihallinnon kukistuttua sekä laatinut laajan nootituksen, joka sisältää myös useiden natsihallinnossa työskennelleiden henkilöiden mikroelämäkerrat. Hyvä niin – kaiken tämän tiedon kaivamisen sälyttäminen lukijan niskoille olisi tehnyt kirjasta melko mahdottoman kahlattavan.

Vaihtelua elämään?

Traudl Junge syntyi Münchenissa 1920. Isä oli kansallissosialisti, ja luonteeltaan melkoinen huithapeli: vaimo ja tyttäret saivat huolehtia itsestään miten taisivat. Ehkä isättömyydessä olikin yksi selitys siihen, että nuori sihteeri suhtautui pomoonsa niin sinisilmäisesti, jopa lähes ihailevasti?

Sotavuosina Traudl joutui hautaamaan haaveensa tanssijan urasta ja pestautumaan niihin töihin, joita kohtuullisella kauppakoulun todistuksella ja vaatimattomalla työkokemuksella sai. Tuttavien kautta hän onnistui saamaan paikan valtakunnankansliasta, vaikka ei ollutkaan mikään natsiaktiivi – pikemminkin kaukana siitä. Työpaikan hakemisen vaikuttimena ei ollut halu päästä puolueen sisäpiiriin tai sen liepeille, vaan nuoren naisen elämännälkä ja vaihtelunhalu.

Ja vaihtelua nuori sihteeri todella sai! Hitler ja hänen hovinsa liikkuivat paikasta toiseen kuin keskiaikaiset kuningasfamiliat ikään. Välillä hallinto sijaitsi Berliinissä, välillä taas Itä-Preussissa lähempänä rintamalinjoja, ja myös kuulu Kotkanpesä toimi seurueen maja- ja työpaikkana.

Hitlerin lähipiiriin kuului tietysti virkamiehiä ja sotilaita, mutta kirjavassa kolonnassa liikkui myös kaikenlaista apuväkeä: henkilääkäreitä, autonkuljettajia, lähettejä ja sotilaspalvelijoita, keittiöhenkilökuntaa ja toimistotyöntekijöitä. Osalla oli mukanaan ainakin osan ajasta perhe, ja Hitlerin rakastettu Eva Braun kutsui kylään myös sukulaisia ja tuttavia.

Työ sinänsä ei ollut kovin ihmeellistä eikä rasittavaa: sihteerit, joita oli jatkuvasti useampi, ja joista vähintään yhden piti aina olla valmiina siltä varalta että pomo päättäisi sanella jonkin muistion, puheen tai kirjeen, ehtivät mainiosti ulkoilla ja seurustella muun henkilökunnan kanssa. Se, että maa oli sodassa, kaikki kulutustavarat säännöstelty ja pommeja putoili eri kaupunkeihin, ei valtakunnankanslian rauhaa häirinnyt juuri millään tavalla. Iltaisin katseltiin elokuvia tai juotiin teetä, joskus tanssittiinkin. Hitler osallistui iltahuveihin, sieti tanssimisen ja ilmeisesti jossakin määrin myös alkoholinkäytön, mutta tupakalla korkea-arvoisetkin virkamiehet ja -naiset kävivät häneltä salaa.

Traudl Junge, jolla ei tunnu olevan juurikaan sanottavaa sodasta tai politiikasta, kuvaa pääasiassa juuri näitä arkisia rutiineja – ja muistaa paljon erilaisia Hitlerin kanssa käytyjä keskusteluja, esimerkiksi sen jossa tämä kertoo aikovansa sodan jälkeen vetäytyä viisaan lepoon kirjoittamaan muistelmiaan ja seurustelemaan henkevien ihmisten kanssa ilman ainuttakaan puheille pyrkivää upseeria…

Nuoren Jungen mielestä toisaalta ihailtu, toisaalta pelätty natsijohtaja on vain herttainen vanha setä, joka ajaa innokkaasti nuorta sihteeriään avioon sotilaspalvelijansa kanssa. Jungen mukaan Hitler muistaa huolehtia henkilöstönsä hyvinvoinnista vielä silloinkin, kun pommikoneet jauhavat Berliiniä murskaksi ja valtakunnankanslian alla sijainneen kuuluisan bunkkerin pelätään muuttuvan joukkohaudaksi. Kuten tunnettua, osa asukkaista poistuu tästä maailmasta – ja rangaistusten ulottuvilta – oman kätensä kautta, osa taas lähtee harhailemaan sekasortoiseen kaupunkiin sinihappokapselit taskussaan. Traudl Jungelta ampullit takavarikoidaan vankileirillä. Ennen sinne joutumistaan hän on ehtinyt taivaltaa hyvän matkaa raunioituneessa ja savuavassa Saksassa päämääränään Münchenin koti. Äidin hoiviin tyttö lopulta päätyykin, joskin vasta vangitsemisen ja kuulustelujen jälkeen.

Unissakulkijan tuska

Traudl Jungen kirja on vaikuttavimmillaan kuvatessaan juuri noita viimeisiä päiviä vavahtelevan maan alla, retkiä raunioiden keskellä ja piileskelyä tuttavien turvissa liittoutuneiden rangaistuspatrulleja ja odotettavissa olevia oikeudenkäyntejä peläten. Lopulta käy ilmi, että hän oli pelännyt turhaan: nuoret ja ilmeisen ymmärtämättömät henkilöt armahdettiin eli jätettiin syrjään sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä.

Menneisyys ei silti jätä Jungea rauhaan: itsesyytökset piinaavat häntä jatkuvasti ja lukija jää aprikoimaan, missä määrin varsin rikkinäiseksi muodostuva myöhempi elämä johtuu naisen luonteenpiirteistä, missä määrin taas hänen nuoruudenkokemuksistaan. Jungehan oli natsihallinnon palvelukseen astuessaan vasta 22-vuotias ja ilmeisen epäkypsä. Hän ei myöskään näytä olleen mikään huippuälykkö, vaikka vaikuttaakin kirjan perusteella aurinkoiselta, sosiaaliselta ja tehtävissään aikaansaavalta naiselta.

Tyylillisesti teos ei nouse muutamien muiden Kolmannen Valtakunnan vaiheita ja sen johtomiesten henkilökuvaa valottavien teosten tasalle, vaan edustaa pikemminkin arkista tarinointia, jossa pieniä ja suuria asioita ei sen kummemmin erotella, vaan kerrotaan siinä järjestyksessä ja sellaisin painotuksin kuin ne kirjoittajan mieleen ovat painuneet. Kun päivän ruokalista tai Eva Braunin yllä oleva asu saavat suuremman huomion kuin Führerin puhe, ei lukija voi välttyä miettimästä, ymmärsikö puhtaaksikirjoittaja edes mitä kirjoitti vai tekikö vain rutiinipuuhaa kuin puoliunessa?