Kalevalaseuran tuottamassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa Taiteilijoiden Kalevalassa 20 suomalaista kuva- ja säveltaiteilijaa tulkitsee Kalevalan runoja. Laajemman, alunperin vuonna 1849 ilmestyneen Uuden Kalevalan 160-vuotisjuhlan kunniaksi Taiteilijoiden Kalevalasta Ulla Piela on toimittanut juhla-Kalevalan, joka siirtää Kalevalan tulkintaa osaltaan uudelle vuosituhannelle. Käyttöön on otettu myös teknologiaa, massiivisen kirjan liitteinä on kaksi CD:tä, joista on kuultavissa sävelletty materiaali Kamariorkesteri Avanti!:n ja Uusi Helsinki -kvartetin esittäminä sekä Santeri Tuorin videoteos DVD:llä. Esipuheessaan Piela kertoo teoksen nimen muodostuvan näkökulmasta, joka on syntynyt taiteilijoiden Kalevala-tulkintojen sarjasta suomalaisessa kulttuurihistoriassa.

Kokonaisuus pohjautuu Kalevalaseuran suurhankkeeseen, jossa mukaan kutsuttuja taiteilijoita pyydettiin kuvaamaan ”mitä heidän mielessään syntyy, kun he lukevat tiettyjä Kalevalan runoja, mikä heistä on niissä olennaista ja miten he haluavat sen teoksissaan tulkita.” Kuvataiteilijoista mukana ovat Martti Aiha, Juhana Blomstedt, Ulla Jokisalo, Kuutti Lavonen, Stiina Saaristo, Risto Suomi, Nanna Susi, Marjatta Tapiola, Katja Tukiainen ja Santeri Tuori. Säveltäjien puolelta kutsuttiin tehtävään Kimmo Hakola, Pekka Jalkanen, Olli Kortekangas, Einojuhani Rautavaara, Herman Rechberger, Aulis Sallinen, Jukka Tiensuu, Riikka Talvitie, Jovanka Trbojevic ja Lotta Wennäkoski. Itse materiaali eli Kalevala jaettiin kymmeneen  noin viiden runon jaksoon, joista jokainen taiteilija sai valita itseään eniten kiehtovan. Taiteilijat ja heidän saamansa tehtävä jakautuivat siten, että jokaisesta sikermästä on tehty kuva ja sävellys. Kalevalan sisällysluettelo kannattaakin tutkia tarkkaan, sillä se havainnollistaa värein ja nimin tulkitut jaksot. Samat värikoodit kertautuvat tekstin taitossa.

Kirjan taitto on raikas ja rohkea tekstin väripohjineen ja runsaine kuvien yksityiskohtineen. Erityisesti pidin kansikuvien hannunvaakunoiden uusista ilmeistä, jotka on löydettävissä Tukiaisen ja Suden teoksista.  Sen sijaan en pitänyt lainkaan teosten rajauksista ja katkaisuista tekstin lomassa. Myös Marjatta Tapiolan ja Stiina Saariston teosten yksityiskohtien paperinukkemainen irrottaminen kokonaisuudesta kummastutti. Siinä vaiheessa, kun sivumäärä ylitti 500 olisin kirjan tekijänä/ taittajana jakanut tekstin kahdelle palstalle. Nyt kokonaisuus on fyysisesti niin raskas, että se haittaa käytettävyyttä. Teoskuvat ovat laadukkaita, hyvä paperi toistaa kuvat hienosti ja antaa koko teokselle sitä arvokkuutta, jota tässä on lähdetty hakemaan, mutta lisää myös painoa. Taiteilijoiden Kalevalan paikka on ehdottomasti perheraamatun vieressä, mutta sinne se uhkaa pölyttymään jäädäkin. Teoksen selailu on hankalaa ja oikeastaan sitä pitää katsella nätisti pöydällä.

Massiivinen teos sisältää myös taiteilijoiden itsensä ajatukset töistään sekä kunkin ansioluettelot. Kukin taiteilija kertoo työskentelyprosessistaan suhteessa muuhun tuotantoonsa. Jokaisen on pitänyt löytää myös oma paikkansa Kalevalaa tulkitsevana taiteilijana pitkässä ja arvostetussa perinteessä. Useita on auttanut etäisyyden ottaminen, uudet näkökulmat sekä oman ilmaisun rohkea hyödyntäminen perinteen painolastista huolimatta. Moni mainitsee myös saaneensa tukea tulkinnalleen ”työparistaan”, taiteilijasta, jonka kanssa yhteistä runosikermää on työstetty, tosin erillisinä taiteilijoina. Ymmärrettävästi Kalevalan kuvittaminen tai säveltäminen on haasteellinen tehtävä. Erityisesti nuoret taiteilijat tuntuvat aristelevan ja puolustelevan tulkintaansa. Heidät on kuitenkin tehtävään pyydetty ja siten heidän tulkintansa ovat oikeutettuja ja haluttuja. Uusi aika tarvitsee omia tulkkejaan, samaa kieltä puhuvia aikalaisia. Vaikea uskoa, mutta eivät kaikki pidä niistä ”ainoista oikeista” tulkinnoista. Kun kävin Ateneumissa katsomassa Kalevala-näyttelykokonaisuutta, yleisön jakautumisen huomasi selkeästi. Vanhempi väki tungeksi yläsaleissa tutkimassa vanhempia tulkintoja, kun taas nuoriso parveili alakerran saleissa uusia teoksia tarkkailemassa. Nuoret myös jaksoivat istua paikoillaan luurit päässä kuuntelemassa sävellyksiä ja katsomassa videota, vanhemmat museovieraat kävelivät luurien ohi ripeästi.

Kokonaisuutena Taiteilijoiden Kalevala on nautinnollinen katseluelämys, joka sopii hyvin arvokkaaksi lahjaksi. Säilytyksen tekee ongelmalliseksi Ikean kirjahyllyjen kantavuus, mutta arvokirjojen joukkoon tämä opus on tarkoitettukin. Soisi Kalevalan tekstien silti kuluvan käytössäkin. Siihen tarpeeseen pitää kaivaa hyllystä jokin vanhempi painos. Onnea ja pitkää ikää 160-vuotiaalle!