Marguerite Duras on tuttu ja usein erilaisissa tiedotusvälineissä esiintyvä nimi, jonka ympärille on vähitellen kehkeytymässä kultinomaista hohdetta. Nimi jää jäljelle, se hakataan hautakiveen, sen jälkeen kun fyysinen olentomme ja olomuotomme on poissa. Tämä, tarkemmin ajatellen suppea ja todellisuuden vastainen ajatus kohoaa voimakkaasti esiin Yann Andréan eräänlaisesta kirjallisesta hyvästijätöstä intohimonsa ja rakkautensa kohteelle.

Ajatus on epätyydyttävä siksi, että nimi säilyy vain kestävien ja merkittävien tekojen signeerauksena, ei pelkkänä nimenä. Hautakiven lisäksi Duras’n nimi on hakattu monen kirjallisen teoksen kansilehdille ja elokuvien krediitteihin, mutta näitten persoonallisten psykofyysisten tekojen yleinen merkitys nousee Andréan esityksestä vain epäsuorasti esille. Tämä antaa menetyksen aiheuttamaa "autuasta tuskaa" potevan Andréan teokselle hieman negrofiilisen sävyn, mutta ei hän pohdiskelekaan Duras’n kirjallista merkitystä tai ominaislaatua, vaan erittelee kuoleman tuottamaa yksinäisyyden tunnetta ja omaa palvovaa suhdettaan idoliinsa.

Kuitenkin nuorelle filosofian opiskelijalle jo ensi kosketuksella Duras’n tekstiin on järisyttävän voimakas ja käänteentekevä subjektiivinen merkitys. Les Petites Chevaux’n lukeminen merkitsee hänelle rakkautta ensisilmäyksellä, täydellistä uudelleen orientoitumista, jonka ansiosta Kant, Hegel, Spinoza ja Marcuse saavat jäädä. Nyt hän omistautuu vain Duras’n tuotannolle – nimi Duras merkitsee hänelle "kirjoitusta sinänsä".

Andréan teos onkin kirja intohimosta ja kirjoittamisesta, kirjoittamisen intohimosta ja intohimon kirjoittamisesta. Kirjoittaminen, asioiden ja olioiden nimeäminen, sanat, mistä ne tulevat ja mitä on ennen niitä, ovat alati toistuvia teemoja sekä Andréan omassa tekstissä, että hänen ja Duras’n keskinäisiä keskusteluja kuvaavissa jaksoissa. Kirjan henkilöille, sekä kirjoittajalle itselleen että Duras’lle asioiden nimeäminen merkitsee niiden haltuunottamista, todellisuuden ilmiöiden demystifiointia ja ymmärtämistä sellaisina kuin ne ovat. Näitten teemojen esittelyn ja kehittelyn myötä hahmottuu pian myös kirjoittajan esteettinen käsitys.

Andréan esteettinen näkemys perustaa kirjoituksen totuuden vaatimukselle. Hän yhdistää totuuden, aitouden ja kauneuden. Kun elämää kuvaava lause on tosi ja aito, on se myös kaunis ja yksinkertainen. "Sattuva sana" on täsmällinen ilmaisu, joka paljastaa elämään kätkeytyvän totuuden. Andréan kirjoituksella on aina myös vastaanottaja, tekstin lukija, joka lukiessaan kokee vastustamatonta mielenliikutusta tunnistaessaan kirjoituksen paljastaman totuuden.

Nämä esteettiset periaatteet ohjaavat Andréan omaakin kirjoitusta. Hän kohdistaa kerrontansa edesmenneelle, tarkastelee tämän kuoleman merkitystä omasta subjektiivisesta näkökulmastaan, mutta päätyy käsityksiin, jotka ovat yleistettävissä. Hän kirjoittaa lyhyttä elementaarilausetta, ei spekuloi, eikä jossittele, vaan toteaa asioiden vallitsevan tilan. Hän kirjoittaa voimakkaista tunteista, mutta ei erittele niiden subjektiivisia sävyjä, vaan nimeää ne yhdellä täsmäilmaisulla ilman attribuutteja.

Asioiden nimeäminen, sanojen vastustamaton voima, tekee tekstistä yksinkertaista, näennäisen pinnallista, mutta paljastaa syvällisen ja arkkityyppisen totuuden. Se riisuu kuoleman pelottavasta salamyhkäisyydestään ja pelkistää kuoleman jälkeisen fyysisen olomuotomme arvottomaksi olioksi, joka heitetään nimellä merkittyyn kuoppaan. Kuitenkaan tämä "katoamisen kirja" ei tavoita elämän arvoa ja merkitystä sinänsä. Nimi hautakivessä voi merkitä vain kultin palvontapaikan ja pyhiinvaelluskohteen. Sen sijaan nimi teoksen kannessa säilyy todennäköisesti kauemmin, ja sillä on laajempaa merkitystä elämänlaadun ja kulttuurin näkökulmasta. Tämä seikka Andréan tekstissä jää aivan liian vähälle huomiolle. Teoistaan ihminen tunnetaan, vaikka kenties onkin egoistista ajatella että yksilön elämällä tulisi olla jotakin yleisempää merkitystä.