Gregory Bateson (1904-1980) oli antropologin peruskoulutuksen saanut poikkeuksellinen tieteilijä: oppituoliton ja akateemisiin koulukuntiin sitoutumaton ”jokapaikanhöylä”, kuitenkin sanan positiivisessa merkityksessä. Hän paneutui antropologisten peruskysymysten lisäksi psykiatrisiin, sosiaalipsykologisiin, esteettisiin, biologisiin, ekologisiin, systeemi- ja kommunikaatioteoreettisiin sekä tieteenfilosofisiin kysymyksiin. Häntä on luonnehdittu älylliseksi paimentolaiseksi, joka oli tyytymätön tieteessä vallitseviin tieto-opillisiin lähtökohtiin. Hän etsikin kokonaisempia perusteluja maailmankuvaa ja tieto-oppia käsitteleville konstruktioille kehitellessään mielen ekologiaksi kutsumaansa tieto-opillista näkökulmaa inhimillisestä viestinnästä.

Nonkommunikaatio on teema, joka ei tule aivan ensimmäiseksi mielen inhimillisestä viestinnästä puhuttaessa. Kirjan toimittajat ovatkin tarttuneen merkittävää härkää sarvista lähtiessään Gregory Bateson nonkommunikaatio(teoria)n jäljille. Bateson ylipäätään ei kuulu kaikkein siteeratuimpiin teoreetikkoihin humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden alueella, joten aihevalinta on sikälikin onnistunut. Artikkelikokoelman pohjana on Batesonin postuumina ilmestynyt teos ”Angels Fear: An Investigation Into the Nature and Meaning of Sacred” (1987), jota tekijät pitävät keskeneräisyydestään huolimatta hyvänä johdatuksena Batesonin ajatuksiin. Kommunikaation prosessimalliin (vrt. semiotiikka) sitoutuvan tulkinnan lähtökohtana on yksinkertaisimmillaan lähettäjältä vastaanottajalle kulkeutuva inhimillinen viestintä. Tarkastelun keskiöön asettuvat sellaiset käsitteet kuin viesti, lähettäjä ja vastaanottaja. Subjektin näkökulmasta kyse on ympäristössä ilmenevien merkittävien erojen tunnistamisesta.

Keskeisimmäksi batesonilaiseksi näkökulmaksi tekijät nostavat käsityksen nonkommunikaatiosta sosiaalisen toiminnan eräänä muotona. Toisin sanoen viestien välittymättä jääminen ei ole merkki epäonnistuneesta kommunikaatiosta vaan kommunikaation muotojen erilaisuudesta. Bateson itse tulkitsi nonkommunikaation olevan ilmiö, joka voi olla jollain kanssakäymisen tasolla merkityksellistä, vaikka se ei jollain toisella tasolla vastaa sitä, mitä kommunikaatiolla yleensä tarkoitetaan. Tekijät valavatkin artikkelikokoelman perustan vastaavanlaisille huomioille: ”Emme väitä, että kaikesta pitää tai voi puhua. Ehkä on asioita, joista on parasta vaieta. Olemme kuitenkin varmoja siitä, että nonkommunikaatio on todellinen, monissa suhteissa tunnistettavissa oleva ilmiö. Sitä voidaan tutkia, siitä voidaan keskustella ja sitä voidaan hyödyntää.” Samalla he peräävät Batesonin ajattelun merkitystä ja hahmottelevat sen tarjoamia mahdollisuuksia kulttuurien ja yhteiskunnan tutkimukseen. Johdantotekstissä esitellään Batesonin ajattelun yleisiä kommunikaatioteoreettisia perusteita ja yhdistetään ne sosiaalisen vuorovaikutuksen kehykseen. Lisäksi tekijät etsivät niitä asiayhteyksiä, joissa nonkommunikaatio näyttäytyy positiivisena ja negatiivisena keskittyen mm. vallankäytön ja individualismin teemoihin.

Uskontotieteilijä Kimmo Ketola aloittaa tekijöiden omista artikkeleista koostuvan osion tekstillään ”Karisma ja nonkommunikaatio”. Karisma näyttäytyy siinä nonkommunikaation yhtenä ilmenemismuotona. Tekstin karismaatikoksi on valittu Etelä-Saksassa Linmburgin kaupungin lähellä asuva hindulainen pyhimys äiti Meera, joka kokoaa karismaattisiin istuntoihinsa ihmisiä ympäri maailman. Nonkommunikaatio on oleellinen osa äiti Meeran rituaalia, oikeastaan istunnon koko sisältö. Ketola kuvaa erilaisten kirjallisten kuvausten perusteella, miten istuntoon saapuvia ihmisiä odottaa hiljaisuus ja odotus. Rituaali huipentuu yksinkertaiseen katseidenvaihtoon kuuluisan karismaatikon kanssa. Tilaisuudessa rikotaankin monia normaalin interpersonaalisen kanssakäymisen oletuksia. Tästä syystä kokemus saattaa olla osallistujan näkökulmasta häkellyttävä ja äiti Meera suuri mysteeri.

Ketola selvittää tekstissään, miten nonkommunikaatio kehystää sosiaalista kohtaamista karismaattisessa istunnossa. Gregory Batesoniin hän viittaa lähtökohtaisesti, sillä Bateson oli tutkimuksellisessa mielessä kiinnostunut myös pyhyyden ilmiökentästä ja kehitti nonkommunikaation käsitteen tutkiessaan viestintää nimenomaan kompleksisissa ja hierarkkisesti järjestyneissä kommunikatiivisissa systeemeissä. Kokemuksensa perusteella Bateson esitti, että nonkommunikaatio on tiettyjen systeemien toimintakyvyn edellytys, ts. kommunikointia ei voi aina ulottaa systeemin kaikille tasoille. Ketola puolestaan etsii vastausta kolmeen eri kysymykseen: (1) Kuinka tietoisuus tietyn henkilön pyhyydestä ja karismaattisuudesta syntyy? (2) Miten karismaattisesta esioletuksesta tulee inhimillistä vuorovaikutusta kehystävä sosiaalinen jäsennys? ja (3) Miten äiti Meeran rituaalin keskeispiirteet suhteutuvat kognitiiviseen uskonnontutkimuksen piirissä esitettyihin teorioihin uskonnollisten käsitteiden luonteesta? Vastauksia hahmotellessaan Ketola esittelee teksteihin perustuvia kuvauksia äiti Meerasta ja hänen kuuluisista istunnoistaan sekä selittää uskonnollisiin representaatioihin vaikuttavia tekijöitä hyödyntäen mm. antropologi Stewart Guthrien antropomorfismille perustuvaa uskontoteoriaa ja uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen kognitiivisesti orientoitunutta näkemystä uskonnollisista käsitteistä. Tältä pohjalta Ketola hiipii kuin huomaamatta seuraavaan johtopäätökseen: ”Nonkommunikaation kielellä ilmaistuna voidaan siis sanoa, että biologinen evoluutio on muokannut ihmiselle aivan erityisen tavan käsitellä nonkommunikaation tuomia ongelmia. Ihmisellä on taipumus olettaa ilmiöiden taakse vaikuttavia tekijöitä, jotka eivät täysin kommunikoidu.”

Ketolan tulkinta on sikäli onnistunut, että hän rakentaa uskottavan (kognitiivisen) selityksen äiti Meeran pyhyydelle. Heikkoutena on onttouden tunne, joka lukijalle jää, kun pyhyyden kokijoiden todellinen ääni jää puuttumaan. Syykin on selvä, tutkijalla on vain äiti Meeraa ja karismaattisia istuntoja käsittelevät kirjalliset tekstit tulkittavanaan. Dialoginen suhde kokijoihin puuttuu, mikä estää suoran pääsyn myös kokijoiden jakamien merkitysten äärelle. Artikkeli onkin osoitus siitä, että tiettyyn näkökulmaan sitoutuva tutkimus tuottaa näköistään tulkintaa. Tämä on mahdollista ymmärtää toisinkin, sillä näkökulman valinta tarjoaa erilaisille tulkinnoille myös mahdollisuuden – itse asiassa tähän huomioon kätkeytyy tieteenteon koko epistemologinen rikkaus. Tutkijan vain on tiedostettava sekä tuotava julki omat mahdollisuutensa ja mahdollisuuksiensa rajat. Ketolan tapauksessa tätä tietoisuutta ei ole aihetta epäillä; pari ylimääräistä selityksen sanaa artikkeli olisi kuitenkin kaivannut.

Dosentti Kari Mikko Vesala Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta jatkaa Ketolan asettamalta perustalta. Hän paneutuu hiljaisuuden käsitteeseen pitkässä ja perusteellisessa artikkelissaan ”Hiljaisuus ja nonkommunikaation kiistanalaisuus”. Tekstin lähtökohtana on hiljaisuuden eri muotoihin – erilaisiin hiljaisuuden retriitteihin, meditaatioon ja kokeelliseen hiljaisuuteen asettumiseen – liittyvä (tunteiden) ristiriitaisuus. Hiljaisuuteen asettuminen on Vesalan määrittelyn perusteella nonkommunikaatiota: erilleen asettumista kanavien eli ympäristöstä tulevien ärsykkeiden virrasta. Hän kysyy: ”Mitä nonkommunikaatio mahdollistaa?”

Vesala pitää nonkommunikaatiota eräänlaisena arvotusten ja kiistanalaisuuksien solmukohtana, josta voi edetä eri suuntiin. Vesala itse etenee kolmen teemakokonaisuuden puitteissa ja rajoissa. Ensinnäkin hän määrittää, millainen suhde individualismilla ja ”minä”-kokemuksilla on hiljaisuuteen ja itsetutkiskeluun. Hän rakentaa kytköksiä hiljaisuuden tutkimuksen ja hiljaisuuden individualistisen arvottamisen välille ja päätyy kaksinapaiseen näkemykseen: hiljaisuus tarjoaa individualistiseen ja tilanteen hiljaisuuteen perustuvat perusteen arvottaa hiljaisuus myönteisesti. Hiljaisuuden kielteinen arvottaminen sen sijaan liittyy sosiaalisen vuorovaikutuksen tilanteisiin.

Toisen teemakokonaisuuden Vesalan artikkelissa muodostavat erilaiset psykologian REST-tekniikoihin perustuvat sensorisen deprivaation koetilanteet. REST- eli rajoitetun ympäristöärsytyksen tekniikoiden avulla testiryhmät pyrkivät mahdollisimman ärsykkeettömiin koetilanteesiin, joissa selvitetään erilaisten ulkoisten aistiärsykkeiden – tarkemmin ottaen niiden puutteiden – vaikutusta ihmisen mitattavissa oleviin fysiologisiin, sensorisiin, kognitiivisiin ja emotionaalisiin tekijöihin. Kokeiden lopputulokset eivät Vesalan mukaan anna erityistä aihetta sensorisen deprivaation myönteiselle arvottamiselle, sillä myönteisyys vaatii monien reunatekijöiden täyttymistä. Tärkein näistä on sensorisen deprivaation vapaaehtoisuus. Individualistisesta näkökulmasta sensoriselle deprivaatiolle kuitenkin löytyy perustelu, sillä se tarjoaa mahdollisuuden itsetutkiskelulle.

Kolmas Vesalan käsittelemä kokonaisuus liittyy meditaatiotekniikoihin sekä uskonnollisissa että psykologisissa harjoitustilanteissa. Individualistisesta näkökulmasta meditaatiolle löytyy (REST-tekniikoiden tapaan) sekä myönteisiä että kielteisiä perusteluja. Ensimmäiset vetoavat individualistisiin hyötynäkökohtiin: itsensä kehittämiseen, löytämiseen ja hallintaan. Länsimaisessa minäkeskeisessä ajattelussa meditaatiotekniikoille löytyykin tilauksensa. Negatiivisen konnotaation meditaatiotekniikat sen sijaan saavat positiivisuutta rajaavien runsaiden reunaehtojen vuoksi. Muuntuneen tietoisuuden tilat ja minän ylittävät kokemukset ovat kontrolloimattomina minän potentiaalisia ongelmia. Joskus oppiminen saattaa olla ryhmäsidonnaisuutta suosivan sosiaalistumisen väline. Onko yksilöllä kykyä punnita itsenäisesti esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jakamia käsityksiä?

Loppuyhteenvedossa Vesala toteaa, että nonkommunikaation suojaavuutta voidaan ajatella mahdollisuutena: ”Se mahdollistaa ja suojaa sellaisia kokemuksia, jotka arkielämän toiminnallisissa tilanteissa olisivat epätavallisia, epäsuotavia tai jopa mahdottomia.” Hiljaisuuden yhteydessä nonkommunikaatio siis suojaa yksilöä, mutta vain minän kannalta suojaavien reunaehtojen vallitessa. Vesalan artikkeli on kieltämättä kiinnostava, mutta lukeminen jätti olon samalla tavalla ontoksi kuin Ketolankin tekstin jälkeen. Jäin kaipaaman konkretiaa ja sovelluksia. Varsinkaan hiljaisuuden arkipäivä ei auennut artikkelin koeasetelmien kautta. Itse en ole koskaan etsinyt hiljaisuutta tai minän ylittäviä kokemuksia keinotekoisista retriiteistä, meditaatiosta, uskonnosta tai rajoitetun ympäristöärsytyksen tekniikoista – ellei niiksi lasketa jokamiehen oikeuksiin perustuvaa tapaani harjoittaa metsäretkiä ja yksinäisiä juoksulenkkejä. Onko arjen subjektiivisille nonkommunikaatiotilanteille olemassa rajoittavia reunaehtoja? Entä jos rakastan hiljaisuutta mutta pelkään yksinoloa?

Antti Mattila on masennuksen diagnostiikan parissa työskentelevä lääkäri, joka on oman hoitotyönsä kautta huomannut, että masennuksen näkeminen sairautena on vain yksi mahdollinen tulkinta. Hän asettuu heti artikkelinsa alussa kysyvälle kannalle, sillä Suomen Akatemia julkaisi vuonna 1994 lausunnon masennuksen hoidosta Suomessa. Lausunto huomioi monet bio-sosiaalis-psykologiset tekijät ja vaikuttimet, mutta sivuutti filosofiset näkökulmat tyystin. Mattila on työskennellyt Kuntoutussäätiön VAK-lyhytterapiakeskuksessa masentuneita potilaita hoitavassa työryhmässä. Hoito keskittyi Yhdysvalloista lainatun ratkaisukeskeisen mallin soveltamiseen, vieläpä hyvin tuloksin. Epäily ja kysymykset siis ovat aiheellisia.

Gregory Bateson on tärkeä hahmo erilaisten perhe- ja lyhytterapioiden kehittämistyön taustalla. Bateson halusi kyseenalaistaa näkemyksen, jonka mukaan sujuvan kommunikaation puute on merkki häiriöstä: kyvyttömyydestä, sairaudesta, tyhmyydestä tai masennuksesta. Kommunikaatio on ymmärrettävä laajemmin, kaikki biologiset ja sosiaaliset vuorovaikutustilanteet kattavana ilmiönä. Mattila onkin yhdistänyt käytännön terapiatyöhönsä filosofisia ja psykiatrisia näkökulmia sekä on etsinyt uudenlaisia tulkintoja masennukselle. Masennuksella on yhteys henkilön luovuuteen, melankoliaan ja ahdistuksen tunteisiin. Näin ymmärrettynä se voi jopa avata terveen ikkunan omaan sieluun.

Masennukseen siis pitäisi suhtautua Gregory Batesonin suosittelemalla tavalla: hienovaraisesti ja arvostavasti. Jokainen masentunut asiakas on ainutlaatuinen; jokaista olisi opittava ymmärtämään heidän henkilökohtaisista lähtökohdistaan käsin. Mattila puhuukin tärkeän asian puolesta. Kulttuurien tutkimuksen puolella uskontotieteilijä Anne Puuronen on puolustanut vastaavalla tavalla anorektisia nuoria sairausluokituksilta ja on etsinyt vaihtoehtoisia anoreksiapuhuntoja keinoksi sairauden toisenlaiselle ymmärtämiselle. Pehmeämmillä laadullisilla menetelmillä olisi paljon nykyistä enemmän sisällöllistä annettavaa lääketieteen puolelle.

Joensuun yliopiston perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila päättää artikkelikokoelman tekstillään ”Vaitiolo, salaisuudet, ilmaisukiellot: nonkommunikaation kontekstuaalisia merkityksiä”. Teksti nousee kulttuurien tutkimuksen kentältä, joten se poikkeaa käsittelytavassaan melkoisesti edellisistä, etenkin Mattilan ja Vesalan teksteistä. Knuuttilan tavoitteena on rakentaa nonkommunikaation näkökulma puheen puutteisiin ja vaikenemiseen liittyvien elementtien avulla. Hän olettaa lähtökohtaisesti, että nonkommunikaatio on vuorovaikutuksellisuutta vaikka siihen periaatteen tasolla sisältyy myös kommunikaation ulkopuolisuuden oletusarvo. Nonkommunikaatio on sukupuolittunutta, yksilöllistä, kollektiivista ja spatiaalista; sen tärkein periaate kiteytyy batesonilaiseen ajatukseen siitä, että kommunikaatio on toisinaan ei-toivottua, koska se saattaisi muuttaa jotain tärkeänä pidettyä.

Knuuttilan teksti on mukaansatempaava, sillä esimerkit ovat hyviä. Milan Kunderan ”Identiteetti” ja Junishiro Tanizakin ”Avain” todentavat käymättömän keskustelun eri ulottuvuuksia. Virolaisen kirjailija Mati Untin novellissa ”Filologin epätoivoinen askel” nuori kielitieteilijä päätyy epätoivoiseen tekoon puolustaessaan omaa tutkimuksellista reviiriään: hän tappaa viimeisen tsangaania puhuvan miehen. Samalla dialoginen yhteys alkuperäiskansaan katkeaa ja kommunikaatio muuttuu yksisuuntaiseksi eli kaikki saturaatiopisteet saavuttaneeksi lopulliseksi informaatioksi. Kulttuurien tutkijaa tämä esimerkki (toivottavasti) liikuttaa. Jostain syystä mieleeni juontuukin ajatus antropologista, joka puolustaa antropologisen olemassaolonsa oikeutta ilman omaa, kaukaista saarta. Kilpailu näkyvyydestä on osa tutkimusta. Laskelmoiva nonkommunikaatio on sekin osa tieteellistä peliä.

Knuuttila huomauttaa aiheesta, että hiljaisuus näyttäytyy paljon muunakin kuin puheen puutteena. Arkinen vaikeneminen on normatiivista sekä tilannesidonnaista. Yhteiskunta ohjaa, säätää ja kieltää. Panutyttö sekä Martinin ja Philipsin tuotemainokset joutuivat taannoin pannaan, koska ne luokiteltiin seksistisiksi ja naissukupuolta halventaviksi. Mainokset kuitenkin olivat hauskoja ja koomisia – jopa (varsinkin) minun, naisen mielestä. Knuuttila tulkitseekin aivan oikein, että viestin merkitykset veivät kahtaalle. Keskustelu korrektiudesta erilaisine suosituksineen ja vaatimuksineen koettelee tabuja mutta synnyttää myös rikkomuksen komiikkaa. Nonkommunikaation kehyksenä ovat peruskategorioiden väliset suhteet ja rajat. Se on myös näkökulma ja tekstuaalinen strategia, joka edellyttää sitoutumista tiettyihin lähtökohtiin.

Äkkiseltään arvioiden Puuttuvat viestit vaikuttaa heppoiselta, sillä teoksen neljä toimittajaa ovat myös sen ainoat kirjoittajat. Artikkeleita on vain viisi kappaletta – ellei sellaiseksi lasketa myös kolmen sivun Johdantoa. Kirjoittajia olisi voinut olla muutama enemmän. Sisällöltään Puuttuvat viestit on kuitenkin kelpo artikkelikokoelma, oranssi kakku siis on varsinkin sisältä kaunis. Neljän kirjoittajan tekstit ovat erilaisia ja avartavat nonkommunikaation batesonilaista näkökulmaa kiinnostavista horisonteista käsin. Myös alussa oleva nonkommunikaation tematiikkaan perehdyttävän teksti on asiallinen. Kirjaa lukiessa tuntuukin kuin pyörittelisi kädessään monisärmäistä kiveä. Tekstit ovat paikoin hankalasti avautuvia, mutta jokaisessa on omat sisällölliset kiinnekohtansa. Ne pakottavat lukijan terveelliseen aivotyöhön.

Puuttuvat viestit onkin hyvä pähkinä kaikenlaisille ajattelun harrastajille – aivan kuin takakannen esittelytekstissä luvataan: ”Teos tarjoaa näkökulmia ihmisten kanssa ammatikseen työskenteleville sekä sosiaali- ja kulttuuritieteistä kiinnostuneille. Se soveltuu myös oppikirjaksi korkeakouluihin.”