Suomessa asui vuoden 2003 alussa hieman yli 100
000 ulkomaalaista. Se on
vaivaiset pari prosenttia koko väestömäärästä ja
useimmat ulkomaalaisryhmät ovat enimmilläänkin vain
muutaman tuhannen luokkaa. Näkyvimmän yksittäisen
ja koko ajan kasvavan kielellisen vähemmistön
muodostavat Suomen venäjänkieliset, joiden viimeisin
muuttoaalto alkoi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Venäjänkielisiä, jotka eivät ole sinänsä etnisesti
yhtenäinen ryhmä, on kaikista ulkomaalaisista jo lähes
kolmannes, noin 30 000. Valtaosa heistä asuu
pääkaupunkiseudulla.

Jyväskylän yliopiston tutkijat Sirkka Laihiala-Kankainen,
Sari Pietikäinen ja
Hannele Dufva ovat kieli-, monikulttuurisuus- ja
identiteettikysymyksiin sekä
etnisten vähemmistöjen ongelmiin perehtyneitä
asiantuntijoita. Heidän
toimittamansa ja osin kirjoittamansa Moniääninen
Suomi käsittelee kielellisiä
ja kulttuurisia vähemmistöjä aina viittomakielisistä ja
romaneista ruotsin-,
saamen- ja venäjänkielisiin. Toimittajien lisäksi miltei
kaikki muutkin
kirjoittajat ovat Jyväskylän yliopistosta – huomattava
enemmistö heistä naisia.

Hannele Dufva erittelee kirjan ensimmäisessä
varsinaisessa
substanssiartikkelissa yllättäen suomalaisuutta:
"Dialogia suomalaisuudesta"
onkin hieno pohjustus, jossa lähtökohdaksi on valittu
Mihail Bahtinin ja
Valentin Voloshinovin dialoginen kieli- ja
kulttuurifilosofia. Näin heti
kättelyssä myös suomalaisuus ja suomalainen
identiteetti ymmärretään
kehittyväksi, moninaiseksi ja historian murroksissa
muuttuvaksikin. Suomen
kielen luomisen lyhyt kuvaus, kielellinen näkökulma,
antaa paljon ajattelemisen aihetta niin negatiivisen
kuin positiivisen suomalaisen identiteetin ja
mentaliteetin ymmärtämiselle. Voisi ehkä ajatella
niinkin, että loppujen lopuksi 1800-luvulla oli aika
pienestä kiinni, kun länsimurteista tuli suomen
kirjakielen perusta – ja että itäisyys ja savolaisuus jäivät
"toisena"
itämään myös suomalaisuuden salattuihin sfääreihin
(?)

Identiteetti on Moniäänisen Suomen peruskäsitteitä ja
samalla sellainen
monikerroksinen ja vaihtuva käsiterönsy, jota tulkitaan
eri aikoina ja eri
kulttuureissa varsin monin tavoin. Useimpien
kirjoittajien lähtökohta on
avainkäsitteensä moderni tarkastelu joustavana ja
muuttuvana, jopa
fragmentaarisena ilmiönä. Tällöin puhutaan identiteetin
palasista,
pirstoutumisesta ja nähdään sen sisältävän – juuri
yhteiskunnallisissa
murroksissa tai vaikka diasporassa – kosolti
ristiriitaisuuksia ja myös
puolipakolla vastaanotettuja, vastahakoisia aineksia.
Pääosin kirjoittajakunta
hylkää vanhakantaisena pitämänsä essentialistisen
lähestymistavan, jolloin
aidon identiteetin ajatellaan pysyvän hyvinkin
staattisena ajan saatossa. Silti
nämä identiteetin tai vaikka sen kuuluisan
"kansanluonteen" pitemmän
aikavälin näkymättömät ja salatut stereotypiat eivät ole
tavallisen kadunmiehen mietteissä ollenkaan
kuolemassa. Ne uusiutuvat siinä määrin, että
saattaisivat olla hyvinkin perustutkimuksen väärti
monikulttuuriseksi muuttuvassa Suomessakin.

Sari Pietikäinen on tutkinut kielellisten ja kulttuuristen
vähemmistöjen näkymistä tai näkymättömyyttä eri
medioissa, missä me ja muut-erottelu esiintyy usein
kaikista paljaimpana, katutason ohella. Kun tätä eroa
rakennellaan eri tiedotusvälineissä, samalla
vahvistetaan omaa identiteettiä ja pystytetään usein
näkymättömiä rajalinjoja. Hyvä esimerkki löytyy entisen
Neuvostoliiton alueelta tulevien paluumuuttajien
kohdalta, mm. eron tekemisenä "oikeiden inkeriläisten"
ja "venäläisten" välillä. Myös laajeneva Euroopan
Unioni saattaa rajata tietyt toiset helposti muuriensa
ulkopuolelle: sivistynyt eurooppalaisuus ja puhe
demokratiasta voikin olla peiteltyä nationalismia tai
jopa rasismia. Pietikäinen osoittaa selvästi miten
erilaisilla etnisillä nimityksillä, otsikoinnilla tai
kielikuvilla tuetaan tiettyä valtakulttuuria
etnisten vähemmistöjen, vaikkapa saamelaisten omien
näkemysten ja pyrkimysten kustannuksella.

Sirkka Laihiala-Kankainen on erikoistunut mm.
koulutuskysymyksiin ja venäjän kielen
opetuskulttuuriin. Hän kirjoittaa Moniäänisen Suomen
artikkelissaan venäjänkielisistä maahanmuuttajista ja
venäläisyhteisöistä Suomessa historian valossa.
Otsikon määritelmä "piiloon jääneestä
kulttuurivähemmistöstä" on perusteltu monessa
mielessä. Vaikka Suomessa on ollut koko
itsenäisyyden ajan melkoinen venäläisväestö, ei sen
identiteetti- tai kieliongelmia ja kulttuuria juuri tunneta.
Harvoja uudempia tutkimuksia aiheesta on Pekka
Nevalaisen vuonna 1999 ilmestynyt Viskoi kuin luoja
kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939.
Laihiala-Kankainen melkein kysyykin artikkelinsa
loppupuolella, ovatko Suomen venäläiset itse valinneet
näkymättömyytensä ja päättäneet sopeutua
valtaväestöön kaikessa hiljaisuudessa, jotta eivät
suotta joutuisi vihollisen kirjoihin, ryssittelyn kohteeksi.
Toisaalta tutkija näkee myös eri emigranttipolvien
kohdalla erilaisia kotoutumisstrategioita suomalaiseen
yhteiskuntaan. Ne voisivat aivan hyvin olla
tarkemmankin selvityksen kohteena.

Moniäänisen Suomen kirjoittajien joukossa on myös
muutamia etnisten ja
kielellisten vähemmistöjen edustajia. Tuula ?kerlund
selvittää syitä siihen, miksi romanikielen käyttö hävisi
Suomesta miltei tyystin 1970-luvulle tultaessa ja Agata
Linde-Tyrkkö kertoo millaista on ollut puolalaisen
sopeutuminen Suomeen. Linde-Tyrkkö tuo esiin
kielellisen ongelman, joka koskettaa usein myös tänne
muuttaneita venäläisiä nuoria – oman kielen
häpeämisen. Myös Sanna Iskanius kirjoittaa nuorten
venäjänkielisten maahanmuuttajien kaksikielisyyden
ongelmista artikkelissaan
"Kahden kielen ja kulttuurin labyrintissa" – kyse on
siinäkin paljolti oman
äidinkielen unohtamisesta tai häpeämisestä, mutta
myös aidosta kasvusta kahta kieltä ja kulttuuria
kantavaksi "suomenmaalaiseksi"

Olga Davydova ja Tatjana Rynkänen ovat 1990-luvulla
Suomeen saapuneita
venäjänkielisiä maahanmuuttajia, nyt myös tutkijoita.
Rynkäsen teksti on lyhyt esitys omakohtaisista
tunnelmista, äidinkielen ja perhesuhteiden
merkityksestä sopeutumisvaiheessa. Davydova kritisoi
osuvasti ja omasta kokemuksestaan "inkeriläinen
paluumuuttaja" -termiä ja keskittyy artikkelissaan
viisaasti myös kantapään kautta kokemaansa, nimittäin
Venäjän Karjalasta Suomeen muuttaneiden identiteetin
rakennuspuihin. Hän on haastatellut mm. Petroskoin
muuttovalmennuskurssilaisia ja artikkeli "Interaktiivista
identiteettipeliä – havaintoja paluumuutosta Suomeen"
onkin yksi Moniäänisen Suomen mielenkiintoisimpia ja
poleemisimpia lukukokemuksia. Tekstiin on mainiosti
ujutettu, aivan kuin rivien väliin, myös venäjänkielisten
kokemus ja näkemys paluumuuttoprosessista.

Mutta voidaanko sanoa, että Suomi jo todella olisi
aidosti monikulttuurinen ja
kielellisesti moniääninen maa? Ei varmaankaan, hidas
muutos on vasta käynnissä. Niinpä varsin tyypillinen "ei
ole helppoa olla ruotsinkielinenkään Suomessa"-
mielipide toistuu myös Pia Nyman-Kurkialan
Moniäänisen Suomen artikkelissa "Ruotsinkielinen ja
nuori Suomessa". Ja ruotsinkielisiin on ollut sentään
aikaa tottua, vaikka hekin ovat paljolti eläneet tietyllä
tavalla eristyksissä, rannikkokaupungeissa.

Varsinaista ulkomaalaisväestöä on
monikulttuurisuus-akselilla Suomessa aivan liian
vähän ja sekin on sitä paitsi keskittynyt suurimmaksi
osaksi
pääkaupunkiseudulle: vähemmistökielet ja kulttuurit
eivät juuri muualla kuulu tai näy. Ja jos näkyvät, niin
valitettavan usein kielteisessä valossa. Myös
ennakkoluulot ovat yhä voimakkaat ja toisenlaiseksi
koetun identiteetin
poissulkeminen yhteiskunnasta yleistä. Ehkäpä tässä
on syy siihenkin, että
suurimman kieli- ja kulttuurivähemmistön,
venäjänkielisten, näkyvyys on
suomalaisessa yhteiskunnassa vielä varsin
vaatimatonta?

Arvostelu on ilmestynyt myös Idäntutkimus-lehdessä.
(3/2003)