Esko Salminen on tehnyt kirjassaan Suomettumisen uusin aalto ison työn media-seurannassa. Professorin lähdeaineisto käsittää Venäjän, Viron ja Suomen päälehtien lisäksi sähköisen median edustajia. Myös laajempia tutkimusartikkeleita hyödynnetään kuten kansalaiskyselyitäkin. Tutkimuskirjallisuuden käyttö on sen sijaan suhteellisen suppeaa.

Mutta onko Suomi yhä rähmällään itään – vai kenties länteen? Läntinen media pilkahtelee ainakin tässä tutkimuksessa koko ajan taustalla luotsaten johtopäätöksiä aika tavalla ennakolta valittuun suuntaan. Laaja aineisto osoittautuu osin myös ongelmaksi, sillä sitä ole rajattu tarkkojen tutkimuskysymysten avulla. Salminen osaa kyllä hakea kiinnostavia näkökulmia ja referoida ”sopivia” artikkeleita, mutta työ ei nouse Vihavaisen uraauurtavan tutkimuksen tasolle.

Viro esikuvana

Olisiko Suomi siis yhä EU-maanakin rähmällään itään, parikymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen? Ja jos on, niin miksi ihmeessä? Eikö kysymys sittenkin ole ison ja pienen naapurimaan välisistä suhteista, jotka aina vaativat tietyllä tavalla varovaista diplomatiaa? Niin idässä kuin lännessä.

Salminen lähtee liikkeelle jo UKK:n ja YYA:n ajoista selostamalla tapaus Aleksander Solzhenitsynin ja esittelemällä 1970-80-lukujen suomalaiset toisinajattelijat. Siis suhteessa viralliseen YYA-linjaamme. Myös Mauno Koiviston Suomi saa osansa kritiikistä, kun taas itsenäistynyt ja nopeasti Nato-jäsenyyttä hakenut Viro nähdään erityisen rohkeana esikuvana – ”vapautumisen mallina” suomettuneeksi jääneelle Suomelle.

Virossa Venäjää kritisoidaan usein hyvinkin rankasti ja kärjistäen johtuen menneistä ja nykyisistä kiistakysymyksistä. Miksi Suomen pitäisi seurata perässä? Vai haluaako Salminen oikeasti – ja epäsuorasti – nostaa ”Karjalan palautuksen” otsikoihin?

”Kremlin varjo”

On tietysti totta, että Venäjä ”takoo historiasta kansallista asetta”, ja saattaa öykkäröidä yksityistapauksissa kuten lastenhuoltokiistoissa Suomenkin suuntaan, mutta ei sillä ole tätä nykyä edes resursseja olla uus-neuvostoimperiumi.

”Kremlin varjo” on mielikuva, jota Salminen mieluusti vaalii ja uusintaa. Ja vaikka Suomi ei Natoon pyrikään, ei sen tarvitse Nato- tai EU-politiikkaansa idästä hyväksyntää enää hakea.

Esko Salmisen kanssa voi olla eri mieltä muistakin syistä. Suomi ei ole entisen kaltaisesti rähmällään edes Euroopan ytimen suuntaan. Ulkopolitiikassa uskalletaan tehdä kansalaispaineen johdosta myös suunnanmuutoksia. Tämä on tullut selväksi tänä keväänä huhtikuun eduskuntavaalien jälkeen – vaikkapa Kreikan ja Portugalin avustuspakettien suhteen.

Toisin kuin Salminen, en näe, että suomalaisten varovaisen kriittinen diplomatia ja ulkopoliittiset kannanotot idän tai lännen suuntaan olisivat jatkumo entiselle YYA -idänpolitiikalle.