Jari Eskolan ja Juha Suorannan viime vuoden puolella ilmestynyt teos: "Johdatus laadulliseen tutkimukseen" on virkistävä lisä kasvatustieteen ja sosiologian tutkimusmenetelmiä käsittelevään kirjallisuuteen. Käsillä oleva teos on suunnattu tieteellistä tutkimusta aloitteleville opiskelijoille, mutta toivoisin sen saavan lukijoita myös tutkielmien ohjaajien parista. Vaikka kirjoittajat ovatkin pitäneet silmällä juuri käyttäytymistieteille tyypillisiä tutkimuksen kohteita ja kysymyksenasetteluita, en näe mitään estettä sille, etteivätkö käsiteltävät aiheet voisi herättää kiinnostusta myös historiantutkijoissa.

"Johdatus laadulliseen tutkimukseen" on hyvin käytännönläheinen teos, jossa esitellään erilaisia tutkimusmenetelmiä (aineiston kokoaminen, sen järjestäminen ja analysointi), sekä pohditaan tutkimuksen kirjoittamiseen liittyvää problematiikkaa niin konkreettisella tasolla kuin se on aiheen huomioonottaen mahdollista. Ei siis ihme, että kyseisestä oppaasta on tullut sangen suosittu kasvatustieteen pro gradu tutkimustaan valmistelevien opiskelijoiden parissa. Tekijät eivät johdattele lukijoitaan tieteenfilosofian perusteisiin, eivätkä näin ollen puhu myöskään tutkimustyön taustalle liittyvistä epistemologisista ja ontologisista kysymyksistä. Tällainen käytännönläheisyys johtaa helposti siihen, että tutkimusoppaasta tulee pelkkä ”keittokirja”, minkä tekijät itsekin myöntävät. He ovat kuitenkin onnistuneet välttämään tämän vaaran, osittain siitä syystä, ettei teoksen aihepiiri juuri tarjoa mahdollisuuksia valmiiden reseptien laatimiselle, osittain siksi, että kirjoittajat ovat tiedostaneet tämän ongelman.

Kirjan alkupuolella on lyhyt, noin kymmenen sivun mittainen johdanto laadullisen tutkimuksen historiaan. Olisin kaivannut hieman seikkaperäisempää johdattelua tähän aiheeseen, sillä käytännössä vielä moni kasvatustieteen opiskelija joutunee selittämään ohjaajalleen, miksi haluaa väkisin hassata tutkimuksensa tieteellisen arvon valitsemalla jonkin laadullisen tutkimusmenetelmän. Perinteiset sosiologiset tutkimusmenetelmät ovat vasta vähitellen siirtymässä kasvatustieteeseen. Kuten Eskola ja Suoranta itsekin toteavat, on ohjaajien metodologinen tietämättömyys eräs, vaikka ei ainoa syy siihen miksi laadullisten tutkimusmenetelmien käyttö yleistyy niin hitaasti kasvatustieteellisissä opinnäytetöissä ja muissa tutkimuksissa. Useat nykyisistä tutkielmien ohjaajista ovat itse valmistuneet aikana, jolloin ainoa ajateltavissa oleva kasvatustieteellinen paradigma oli ns. määrällinen tutkimus. Kysymys ei tietenkään ole siitä, että toinen menetelmä olisi toista ”parempi” tai ”tieteellisempi”, vaan siitä, että märällisen tutkimuksen vankka asema on rajannut kasvatustieteellisen tutkimuksen kentästä pois monia mielenkiintoisia näkökulmia ja aihepiirejä. Vaikka kirjan tekijät ovatkin yrittäneet pysyä erossa tästä paradigmojen vastakkainasettelusta, näkyy sen vaikutus mm. luvussa, jossa käsitellään laadullisen tutkimuksen luotettavuutta. Juuri tässä asiassa joutuvat laadullista tutkimusta tekevät tutkijat usein puolustuskannalle. Ilmeisesti siitä syystä lähdetään tässäkin teoksessa käsittelemään tutkimuksen luotettavuuden kysymystä nimenomaan tästä kahden kilpailevan paradigman näkökulmasta. Puhuttaessa laadullisen tutkimuksen luotettavuuden arvioinnista, ollaan lähellä sellaisia kysymyksiä jotka ovat tuttuja myös historioitsijoille. Ehkäpä tekijäkaksikon kannattaisi tutustua johonkin sopivaan historiantutkimuksen metodioppaaseen, jossa pohditaan tutkijan luoman rakennelman uskottavuuteen liittyviä kysymyksiä. Tämä toisi tähän, sinänsä hyvin laadittuun lukuun, lisää syvyyttä. Alkajaisiksi voisi lukaista vaikkapa Jorma Kalelan teoksen: "Argumentaatio ja rekonstruktio". Historiatieteen piiristä tuleva lukija ei myöskään voi olla kiinnittämättä huomiota siihen tapaan, jolla kirjoittajat esittelevät valmiiden aineistojen ja dokumenttien käyttöä tutkimuksen empiriana, sillä aiheen käsittely jää, ainakin historian tutkimuksen näkökulmasta, hyvin pinnalliseksi. Tekijät ovat ilmeisesti liikkuneet tässä hieman oudoilla vesillä.

Tällaisesta teoksesta tulee väkisinkin luettelomainen, kun siinä joudutaan käymään läpi lukuisa joukko erilaisia tutkimusaineiston keräysmenetelmiä ja laadullisen aineiston järjestämis- ja analyysitapoja. Eskolan ja Suorannan teksti on tästä huolimatta miellyttävän sujuvaa; erityisen onnistunut valinta on täydentää kerrontaa hyvin valituilla tutkimusesimerkeillä. Esimerkit valottavat erinomaisesti tekstissä käsiteltyjä aiheita, ja ne suorastaan houkuttelevat tutustumaan itse tutkimuksiin. Voisipa väittää, että menetelmällisesti kiinnostavan ja hyvin toteutetun tutkimuksen lukeminen auttaa opiskelijaa oman työnsä tutkimusmenetelmien hallinnassa vähintään yhtä tehokkaasti kuin erilaisten oppaiden lukeminen.

Keskustelimme taannoin h-verossa historiatieteen tutkimus- ja metodioppaista ja niihin liittyvistä ongelmista. Tällaisista oppaista on mielestäni kiistatonta hyötyä silloin kun aloitteleva tutkija haluaa tutustua johonkin tutkimuksen tekoon liittyvään toimintatapaan (olettaen, että tällaisia vakiintuneita toimintapoja on käytettävissä). Eskolan ja Suorannan teos sopii juuri tähän tehtävään. Samalla he tulevat esitelleeksi joukon mielenkiintoisia kasvatustieteen ja sosiologian alaan kuuluvia laadullisia tutkimuksia.