Helsingin yliopiston opiskelijoiden kirjallisuustarpeista huolehtineen Ylioppilaskunnan kirjaston / yliopiston opiskelijakirjaston historia on täynnä pitkiä jatkumoita. Kirjasto oli osa ylioppilaskunnan toimintaa perustamisestaan 1858 valtiollistamiseen 1974. Opiskelijoiden kirjatarpeista on yhteiskunnan taholta huolehdittu jo pitkään. Vaikka Helsingin Yliopiston kirjasto luopui kurssikirjojen lainauksesta 1880-luvulla, niiden tarjonnasta vastaavalle Ylioppilaskunnan kirjastolle myönnettiin kuitenkin tämän jälkeen avustus. 1960-luvun tasa-arvoa korostavassa ilmapiirissä korkeakoulukirjastoja ajateltiin opintososiaalisina etuina, yhtenä opintotuen osana. Pitkän linjan kysymys on ollut myös tarjoaako kirjasto vain kurssikirjoja vai pyrkiikö se laajempaan sivistykseen. Kaunokirjallisuus on kuulunut valikoimiin alusta lähtien.

Opiskelijoiden oman yhteistoiminnan merkitys opintoasioidensa parantamisessa kuuluu myös teoksen pitkiin linjoihin. Ylioppilaskunta huolehti sekä kurssikirjallisuuden että laajemman opiskelijoita palvelevan kokoelman ylläpidosta 1970-luvulle asti. Tämänkin jälkeen opiskelijoiden panos oli tarpeen. Rakenteeltaan hajanainen yliopisto ei pystynyt keräämään tietoja tutkintovaatimuksiin kuuluvasta kirjallisuudesta, vaan kirjasto tarvitsi tässä opiskelijoiden ainejärjestöjen apua.

Ylioppilaskuntien toiminnan pitkiin linjoihin kuuluu myös kysymys kirjaston työntekijöistä. Alun perin heiltä vaadittiin ylioppilaskunnan jäsenyys ja työtä ajateltiin väliaikaisena opiskelijoiden työtehtävänä. Tämä vaatimus tuotti ongelmia esimerkiksi Volter Kilvelle, joka oli jättänyt kirjailijanuransa toimiakseen kirjastoalalla. Ammattimaistuminen kuitenkin edistyi ja samalla alan naisistuminen. Vanhoja piirteitä edusti esimerkiksi se, että vielä 1940-luvulla henkilökunta oli kesän lomautettuna ilman palkkaa. Samanlaista käytäntöähän on jatkunut ylioppilaskuntien henkilöstön kohdalla vielä nykyaikaankin asti. Ylioppilaskirjaston palkkataso pysyi myös pitkään heikkona.

Puhuttaessa kirjastosta mieleen tulee usein fyysinen rakennus, jossa se toimii. Ylioppilaskunnan kirjasto aloitti vuokratiloissa, sai myöhemmin valmistuneeseen (Vanhaan) ylioppilastaloon tilat ja lopulta oman kirjastotalon 1892. Kaunis rakennus tuli lähelle ylioppilastaloa, nykyisen Kaivopihan paikalle. Vaikka talo oli ilmeisen ränsistynyt ja ahdas 1950-luvulle tultaessa, sen purkaminen tuntuu harmilliselta. Uusi talo rakennettiin Domus Academican yhteyteen. Einari Teräsvirran suunnittelema talo edusti aikakauden romanttisen ja rationaalisen yhdistelmää. Tarkoituksenmukaisuuteen yhdistyivät luonnonmateriaalit ja yksityiskohdat. Alvar Aallon Viipurin kirjaston vaikutteet näkyivät talossa myös siinä, että esikuvansa tavoin kaikki ratkaisut eivät olleet kovin käytännöllisiä. 1990-luvulla kirjasto siirtyi keskustaan kauppakeskus Kaisan yhteyteen. Myöhemmin koko talo ostettiin yliopiston käyttöön ja yhdistetty Helsingin yliopiston kirjasto avattiin siinä 2012.

Kirjasto elää teoksessa eri aikojen aatteiden mukana. Varhaisessa kirjastossa nuor- ja vanhasuomalaiset kävivät taistoa kirjaston hallinnasta, 1920-luvulla taas Ylioppilaslehden nuori päätoimittaja Urho Kekkonen vaati kirjaston ”suomalaistamista”, eli suomenkielisten työntekijöiden johtoasemaa. 1960-luvulla kirjastoon tuli avantgardistinen taide musiikin ja runojen esittämisen muodossa. 1990-luvun alun lama iski myös kirjastoon raskaasti. Tilanteessa, jossa työttömyys lisäsi opiskelua, määrärahat romahtivat. Samalla vuosikymmenellä tehostaminen merkitsi myös kokoelmaan raakaa karsimista ja pelkoa koko kirjaston hajottamisesta. Myönteisempänä muutoksena voi pitää teoksen päätepistettä, kun noin 160 yliopiston kirjastoyksikköä yhdistyi uudeksi kirjastoksi.

Hanna Kuusen teos opiskelijoiden kirjaston historiasta onnistuu tarjoamaan sekä tietoa että lukukokemuksen kirjastoista ja opiskelijaelämästä kiinnostuneille. Teoksen ratkaisut ovat pääosin hyviä. Yksittäisiä moitteita voi antaa esimerkiksi siitä, että joissain kohdin mainitaan 1800-luvun rahasummista vain nykyeuroissa. Paljon paremmin toimii kun teoksessa kerrotaan uittoporukasta, joka lahjoitti sodan jälkeen rahaa kirjastolle. Havainnollisesti kerrotaan summan vastanneen 12 työtunnin palkkaa, jolla olisi saanut kymmenen kiloa halpaa makkaraa.

Teoksen taitto ja kuvitus ovat onnistuneita. Myös teoksen tietolaatikot ovat harvinaisen mielenkiintoisia. Esimerkiksi tupakointia lukusaleissa koskeva sivu tuo konkreettisesti esiin kuinka erilaisia ajattelutavat olivat vielä 1980-luvulla. Eläviä yksityiskohtia teoksesta löytyy muutenkin runsaasti, vaikka sen suhteen kuinka hälyyn kirjastoissa on suhtauduttu. Kieltoja kritisoivalla 1960-luvulla hiljaisuus-kylttejä kannettiin pois, mutta 2000-luvulla asiakkaat ovat taas kaivanneet enemmän työrauhaa. Rauhallisia lukupaikkoja tarjoaa myös uusi kirjasto ja niihin voi suositella seuraksi Lainattuja, viivattuja ja tentittyjä.