Teos avautuu professori Laitisen alkusoitolla, johdattaen lukijan saman tien syvälle kanteleen tuhatvuotiseen kulttuurihistoriaan, melkein aistittavan lähelle, tai ainakin kuuloetäisyydelle Kalevalan kantakylää ja sen soittoniekkojen katkeamatonta sukupolvien ketjua. Jos jollekulle on kanteleen kulttuurinen merkitys jäänyt ohueksi, tai itse soitin mielikuvien Valkoparta-Väinämöisen primitiivisoittimeksi, tai ei vain olisi sattunut ajattelemaan asiaa, saati sitten ole tullut eteen mahdollisuutta kopaista oikeaa kannelta, niin tämän teoksen luettuaan ymmärtää kanteleen merkityksen kulttuurisoittimena. 

Teoksen myötä ikään kuin säpsähtää näkemään niin tavanomaiselta kuulostavan soittimen kuin kanteleen suurenmoisena osoituksena suomalaisesta luovuudesta ja sellaisesta voimasta, johon mikään mobiilibrandi ei koskaan yltäisi. Kanteleelle voi aivan vapaasti hakea vertailukohdetta mistä tahansa maailmankulttuurista. Kuten Laitinen osiossaan viittaa, kanteleen maailma kumoaa jo itsessään kaikki loppuun kalutut ja virheelliset käsitykset sivistymättömistä suomalaisista, takametsien kulttuurittomana puupääkansana. Hän toteaakin osuvasti kanteleen olevan suoranainen ihme ja osa ihmisyyttä. Joka rohkenee sitä epäillä, ottakoon vaikka 5-kielisen tai 15-kielisen polvelleen ja kopaiskoon sitä.

Jo hapuilevalla improvisaatioharjoituksella voi saada parhaimmillaan aikaan erikoisia tunnetiloja ja kehityttyään voi tavoitella jopa Lönnrothin Kalevalassa kuvailemia ekstaasitiloja, joihin myös Kantele teoksessa viitataan (Kalevalan runo 41): 

”Wäinämöinen soittaa kannelta ja kaikki elävät, yksin haltiatkin ilmassa, maalla ja meressä, rientävät ja kokoutuvat soittoa kuulemaan. Jokaisen sydän tuli soitolta niin liikutetuksi, että vedet puhkesivat silmiin; itsensä Wäinämöisenki silmistä tippuivat suuret pisarat, putosivat maahan ja vierivät veteen”. 

Teos ei kuitenkaan keskity vain kanteleen kalevalaisen mahdin kuvailuun, vaan kehittyy syvälliseksi ja lähdeviitteiltään tarkaksi, jos kohta maallikolle vaikeatajuiseksi musiikkihistorialliseksi kuvaelmaksi. Pekka Jalkasen katsaus kantelemusiikin tyylien ja estetiikan muutoksista mitä moninaisimpine hienouksineen edellyttääkin kohtalaisen syvällistä musiikin teorian tuntemusta, minkä lisäksi eduksi olisi kanteleen soittotaito, nuotinlukutaito ja yleinen suomalaisen kulttuurihistorian tuntemus. Tästä syystä opukselle löytynee pysyvä paikka myös musiikkioppilaitosten, yliopistojen ja akatemioiden kurssikirjana. 

Anna-Liisa Tenhunen osuu oikeaan pohtiessaan kanteleen nykynäkymiä suhteessa kotimaiseen ja kansainväliseen mediajulkisuuteen, sillä kuten kaikki tiedämme, media on kiinnostunut etupäässä valtavirrasta. Miksi media siis rypee mainstreamissa, eikä ole kiinnostunut kanteleen voimasta tai sen rakentajista? Kalevalan seppä Ilmarinen rakensi pajassaan ensimmäisen oikean kanteleen, jonka sointi on pysynyt elossa tähän päivään asti yli tuhannen vuoden ajan. Sen, jos minkään, olettaisi olevan aika kiinnostava uutisaihe!  

Mediatyö olisi aloitettava aivan alusta, kanteleen perusrakenteista ja tätä on syytä korostaa niin tutkija- kuin muusikko- ja taiteilijapiireissä, eikä kyseessä suinkaan ole mikään kumulatiivinen prosessi. Tekijöiden ja taiteilijoiden on tulevaisuudessa otettava mediaa niskasta kiinni ja vietävä se ensiksi sinne, missä kanteleiden sielu syntyy. Paikkaan, jossa soitin saa muotonsa ja sointinsa. Sinne, missä valitaan ja koputellaan puut, määritellään käytettävät tekniikat, kokoonpano ja jossa tehdään työläs pintakäsittely sekä tarvittavat viritykset, sillä vasta kanteleen syntymän ymmärrettyään voi ymmärtää enemmän.